Taiteilija Reijo Kelan teosten sävyt ulottuvat hilpeästä leikistä vahvaan yhteiskunnallisuuteen

Reijo Kela on monipuolinen tanssija, koreografi ja performanssitaiteilija.

Juhla-asuinen taiteilija Reijo Kela poseeraa itse rakentamassaan tuolissa, joka on peräisin hänen vuorovaikutteisesta Henkilökohtaista-performanssistaan vuodelta 1983. Marjat maljassa muistuttavat Kelan uusimmasta teoksesta Puolukan poljento.

7.10. 2:00 | Päivitetty 7.10. 9:39

Reijo Kelan elämäntyö ei tyhjene pitkään listaan teoksia ja esittävän taiteilijan rooleja. Kyseessä on monipuolinen ja -taitoinen kokonaistaideteoksen tekijä. Hän on ollut luomassa näköistään elämän mittaista taidemuotoa.

Keskeisimpiä ovat tanssija, koreografi ja performanssitaiteilija. Sävyt ulottuvat hilpeästä leikistä, sirkuksesta ja taikuudesta vahvaan yhteiskunnalliseen kannanottoon, koomisesta traagiseen.

Silti Reijo Kelaa ja hänen taidettaan tuntienkaan en aavistanut mitään, kun soitin taiteilijalle tämän ollessa metsässä puolukassa.

”On kutkuttanut mielessä mennä polkemaan niitä puolukoita torille. Että teen pyöreän summan ja hauskuutan ihmisiä, jotta syntyisi keskustelua”, hän sanoo nyt.

”Olin seudulla, jossa ammattipoimijat saavat isolla haravalla nopeasti yli sata litraa puolukoita. Minä olin löytänyt paikan, josta poimin sitten 80 litraa.”

Puolukoilla oli osansa kaksi viikkoa sitten Suomussalmella järjestetyn TNL:n Pakko sanoa -kulttuurifestivaalin tapahtumassa Vuokin Rajaseutukirkossa. Teemana oli Syrjässä.

Oltiin metsien ja ison vesistön keskellä, jonkun kilometrin päässä Venäjän rajasta. Kelan Puolukan poljento -performanssi vei meidät, festivaaliyleisön, puukirkon esityksistä sen pihalle seuraamaan hahmoa valkeassa sotilaan lumipuvussa.

Kaadettuaan puolukat itse veistämäänsä ruumisarkkuun ja poljettuaan ne liiskaksi Kela asettui makaamaan niiden päälle. Arkun ympäröivät Suomussalmi-ryhmän tanssijat kansanmusiikin emeritusprofessorin Heikki Laitisen laulaessa. Kaikilla oli kädessään posliinilautaset täynnä puolukoita, joita he kaatoivat arkussa makaavan lumipukuhahmon päälle.

Hetki oli vakava. Me, muu yleisö, osallistuimme hiljaisina puuarkun ympärillä, napsimme puhelinkuvia ja saimme kukin käteemme lautasellisen puolukoita, joita ripottelimme arkkuun. Lumipukuhahmo muuttui punaiseksi kuin veri.

Lautasilla oli symboliikkansa. ”Jokaisella on lautasensa, osuutensa näihin sotiin. Hätä on globaali”, Kela toteaa.

Sota! Voiko siitä muistuttaa kipeämmin? Etenkin, kun Vuokin kirkko on lähellä talvisodan Raatteentietä, jossa Suomen sotilaat tuhosivat neuvostodivisioonan tammikuussa 1940.

Siitä on yli 82 vuotta. Raatteentien paikoista ei ole pitkä matka kohdata Reijo Kelan pellolle 1988 pystyttämä turvepäinen Hiljainen kansa. Aikansa työttömille omistettu ympäristöteos on kasvanut siitä. Työttömiä on tänään monta kertaa enemmän.

”Siinä on massa. Kauempaa katsoessa se näyttää siltä, että pellolla seisovat hahmot ovat eläviä ihmisiä.”

Reijo Kelan kainuulaiselle pellolle pystyttämä Hiljainen kansa -teos on omistettu työttömille.

Teos on ollut vuodesta 1994 lähtien Suomussalmen kunnan hoidossa.

Syyskuun lopulla veistoshahmot saivat talvivaatteet. ”Oli tullut valtavasti hattuja ja huiveja”, Kela tietää.

Kelan juuret ovat Kainuussa, vaikka hän on elänyt Suomen etelässä runsaasti yli puolet elämästään.

Olen seurannut hänen uraansa lähinnä Helsingissä yli 40 vuotta. Muistan toki Hiljaisen kansan, Ilmarin kynnöksen ja Suomussalmi-ryhmän Ansataival-esityksen 1990, jolloin matkustimme Kelan kotiseudulle katsomaan niitä.

Muistan Kaivopihan Citymanin (1989) ja paljon sitä ennen jo Uudenmaankadun Tanssigallerian sekä Helsingin taidehallin 1980 Nuorten näyttelyn ja Valkoisen tanssin. Olin teoksen vieressä, kun Kela murtautui isosta valkoisesta kipsimunasta esiin kuin linnunpoika.

Tanssigalleria oli Reijo Kelan ja hänen vaimonsa Eeva Kaarion esitys- ja opetuspaikka. Siellä 1982 näkemäni ja Kelalta erinäisiäkin taivutuksia ja venytyksiä vaatineen Taulumannekiinin koin taas, kun hän toteutti sen uusintana noin 40 vuotta ensiesitysten jälkeen. Siinä välissä taiteilija oli sairastanut vakavasti. ”Taulun” hirsikehykset hän oli veistänyt itse.

Esitys oli Kulttuurikeskus Stoan täydessä salissa talvella 2020 juuri ennen pandemiaa, vuorovaikutteisena kuten ennen. Se kutsui yleisöä osallistumaan, tekemään valintoja. Kyse oli vapaudesta ja valvonnasta.

Tanssigalleriasta on alkanut myös Tanssia teille, esitys, joka sai sittemmin eri versioita.

Esityksen 10 erilaista tuolia ovat Kelan valmistamia. Siitä muistuttavat istuimet nyt hänen kotonaan: ”Elegia”, ”Zen”, ”Katso minun linjojani”, ”Älä katso linjojani”, ”Henkilökohtainen” ja niin edelleen. On koeteltu sensuaalisen ja röyhkeän seksuaalisen kosketuksen rajoja.

”Niistä sai alkunsa teosteni vuorovaikutteisuus. Esitykseen pääsi mukaan yksi kerrallaan. Tein jokaiselle istuimelle oman koreografian, joka saattoi kestää puolestatoista sekunnista muutamaan minuuttiin”, Kela kertoo.

”Esityksen taustalla oli Helsingin Sanomien Henkilökohtaista-palsta. Sen teksteissä toistui se, että ihmiset haluavat tavata toisiaan.”

Teoksen kokeminen ei ollut helppoa. Moni perui viime hetkellä.

”Esitykset olivat päivittäin lounasaikaan Tanssigalleriassa. Ovella kävi sittemmin noin tuhat ihmistä. Kuului, kun askeleet tulivat ylös ja palasivat alas. Se oli osoitus siitä, miten vaikeaa on tulla yhden ihmisen kohtaamiseen.”

Reijo Kelan ura on pitkä ja runsas. Keskustelu siitä on helposti muistelua. Mutta taiteilija elää tätä päivää ja katsoo tulevaan. Hän nostaa esille digitaalisuuden teeman.

”Näen siinä valtavat mahdollisuudet koskien esittävän taiteen puolta. Onhan siinäkin kyse ’sisällön tuottamisesta’, kuten vaikkapa äskettäinen Puolukan poljento. Tekijänoikeudet koskevat sitäkin. Puolukat, arkku… Kokonaisvaltaisesti vahvoja kuvia, joita teen.”

Performanssi on kuva. Yhtä lailla kuin valokuva, johon kuvaaja on taltioinut esityksen, myynyt ja julkaissut sen jollakin alustalla omana teoksenaan.

Kela muistuttaa, että toki hän on saanut paljon apurahoja teostensa toteuttamiseen. Mutta se on eri asia.

Kuka?

Reijo Kela

  • Syntyi 1952 Suomussalmella.

  • Voimistellut ja urheillut lapsesta asti. Helsinkiin 1970, opiskeli laborantiksi. Tanssiopinnot 1970, Modernin tanssin studio 1974–1976. Merce Cunninghamin opissa New Yorkissa 1977 ja 1980-luvulla moneen otteeseen.

  • Tanssiryhmä Raatikko 1978–1980. Vapaa taiteilija 1980–. Tanssigalleria yhdessä puolison Eeva Kaario-Kelan kanssa, Helsinki 1980-2003.

  • Satoja teoksia, tuhansia esiintymisiä yksin ja ryhmissä, Suomessa ja muualla. Osa improvisaatioita, osa videoita ja installaatioita. Taulumannekiini 1982. Valkoinen tanssi 1980-luvun alku. Tanssia teille 1983–1997. Ilmarin kynnös, Suomussalmi 1988 ja 1990. City Man, Helsinki 1989. Ansataival Suomussalmi-ryhmä 1990. Uhrituli, Suomussalmi 1998. Videopäiväkirjat 365 päivää, 1999. KelaVala Heikki Laitisen ja myös Kimmo Pohjosen kanssa, 1990-luvun alku –. Jokinainen, IsoSiika, Tornionjoki 2010. Puolukan poljento, Suomussalmi-ryhmä ja Heikki Laitinen, Suomussalmi, Vuokki 2022.

  • Pro Finlandia 1993. Oulun läänin taidetoimikunnan taidepalkinto 1994. Valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha 1995. Suomi-palkinto, Reijo Kela 1996 ja Hiljainen kansa 2021.Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2009. Medway Culture, Design and Art -prize, Englanti 2008. Valtion taiteilijaeläke, 2012. Lukuisia apurahoja. Luottamustoimia.

  • Asuu Espoossa.

  • Täyttää 70 vuotta lauantaina 8. lokakuuta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat