Viirus-teatterin upealta näyttävä Versailles tarjoaa teatteria kaikille aisteille

Teatteri Viiruksen uutuusteoksessa Aurinkokuninkaan hovilla on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä nykymenon kanssa.

Versailles-näytelmässä on kaiken aikaa käynnissä hoviväen katsein ja elein käymä kamppailu Aurinkokuninkaan suosiosta.

22.10. 14:54

Versailles. Ensi-ilta Viirus-teatterissa 21. lokakuuta. Ohjaus ja dramaturgia Jussi Sorjanen ja Sinna Virtanen, lavastus- ja valosuunnittelu Jenni Pystynen, pukusuunnittelu Janette Laakso, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi, Riikka Virtanen. ★★★★

Vaatii epäilemättä vankkaa itsekuria tiivistää Aurinkokuninkaana tunnetun Ludvig XIV:n hovielämä niin hallittuun muotoon kuin Viirus-teatterin tuore esitys Versailles tekee.

Sinna Virtasen ja Jussi Sorjasen yhdessä ohjaama teos on syntynyt prosessissa muotisuunnittelija Janette Laakson, valosuunnittelija Jenni Pystysen, äänisuunnittelija Tatu Nenosen ja Viiruksen näyttelijäensemblen kanssa.

Esitys alkaa oppaan vetämällä turistikierroksella Versaillesin pelkistetyssä peilisalissa. Kierroksen edetessä turistien vaatteet vaihtuvat Laakson suunnittelemiin, sanoin kuvaamattoman upeisiin barokkiasuihin, joista huokuu yhtä aikaa ylväys ja rappio.

Tämä muotinäytöstä muistuttava siirtymä on ehdottomasti suosikkikohtaukseni esityksessä.

Varsinainen hovielämä on kaikkea muuta kuin loistavaa. Aurinkokuningas on pieni kuparinvärinen pömpeli, joka käskyttää hoviväkeä mielivaltaisesti. Hän usuttaa alaisensa pelaamaan kivi-paperi-saksia ja tanssimaan yksitoikkoisen cembalosävelmän tahdissa liki loputtomiin.

Oman mainintansa ansaitsee miltei fyysistä pahoinvointia aiheuttava ruokailukohtaus, jossa Ludvig XIV tarjoilee hoviväelle ateriaksi jotakin sileää ja tasapaksua hyytelöä. Juuri sellaista, joka jää suuhun pyörimään.

Ruokailukohtaus, kuten moni muukin esityksen kohtaus, on enimmäkseen sanaton ja tuskallisen pitkäkestoinen. Efekti on harkittu, eikä tarkoita samaa kuin pitkäveteinen – päinvastoin. Monotonisuus on vain näennäistä, sillä kaiken aikaa on käynnissä hoviväen katsein ja elein käymä kamppailu kuninkaan suosiosta.

Vaikkei perinteisellä tavalla isoja puherooleja olekaan, on Versailles vahvasti myös näyttelijöiden teatteria. He pitävät erinomaisesti huolen siitä, että intensiteetti ja huumori säilyvät pitkissäkin kohtauksissa.

Esitys tarjoilee niin visuaalisia kuin auditiivisiakin herkkupaloja. Osassa kohtauksia esiintyjät vetelehtivät upeina värikkäinä ihmiskasoina tuoden mieleen asetelmamaalaukset, jotka tunnetusti ovat myös ajankulun ja rapistumisen merkitsijöitä. Hauntologiaa eli eräänlaista kadonneen todellisuuden kummittelua voi kuulla lisäksi Nenosen äänisuunnittelussa.

Rapistuminen, kuten moni muukin Versaillesin aihe, resonoi vahvasti nykyhetkessä. Susan Sontagin sanoin elämme jatkuvasti kahden yhtä pelottavan, mutta ilmeisen vastakkaisen uhkakuvan alla: hellittämättömän banaaliuden ja käsittämättömän terrorin.

Sellaista on elämä tänään ja sellaista se lienee ollut Aurinkokuninkaan hovissakin. Yltäkylläistä mutta alistuvaa, tylsää mutta vaarallista. Hoviväen keskinäinen pudotuspeli ei hirveästi eroa nykyisestä työelämäkulttuurista. Aina joku jää ulkopuolelle.

Osa esityksen kohtauksista on improvisoituja, mikä syventää kokemusta alituisesta epävarmuudesta, joka vallitsee niin hovissa kuin arjessakin.

Vaikka hovielämää kuvataan usein loistavaksi (mitä se ehkä aikansa kontekstissa olikin), oli se myös likaista ja tunkkaista. Esityksen lopussa koettavaa emansipaatiota siivittääkin erittäin onnistunut tuoksudramaturgia, joka huipentuu raittiiseen ilmaan.

Näyttämöllä Maria Ahlroth, Martin Bahne, Iida Kuningas, Oskar Pöysti, Jessica Raita, kuva Perttu Saksa, grafiikka Otto Donner.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat