Tulva hautaa Helsingin ja rantaviiva vetäytyy Kehä III:n seutuville Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa

Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Norppaöljy Helsingistä veden pinnan yläpuolelle nousevat enää tornitalojen huiput.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksissa komiikka syntyy kärjistetyistä henkilöhahmoista ja näiden inhimillisistä heikkouksista.

7.10. 13:16

Romaani

Mikko-Pekka Heikkinen: Norppaöljy. Johnny Kniga. 221 s.

Vedenpaisumus on kulttuurien vakiokuvastoa. Me länsimaiset tunnemme parhaiten Vanhan testamentin kertomuksen, jossa Jumala vihastuu ihmisten pahoista teoista ja hukuttaa maailman. Vain Nooa arkkeineen säästyy hävitykseltä.

Viime vuosikymmeninä kaunokirjallisuudessa valtavirtaistunut ilmastofiktio antaa vedenpaisumustarinoille modernin kehyksen.

Ilmastofiktion varhaisessa klassikossa J. G. Ballardin Uponneessa maailmassa tulvat peittivät Euroopan suurkaupunkeja. Vedenpinnan nousu ei kuitenkaan johtunut ihmiskunnan ilmakehään syytämistä kasvihuonekaasuista, vaan auringon toiminnasta.

Fossiilikapitalismin uhat eivät olleet tapetilla, kun Ballard kirjoitti teoksensa 1960-luvun alussa.

Suomalaisessa kirjallisuudessa ilmastofiktion merkkipaalu on Risto Isomäen vuonna 2005 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkaaksi päässyt Sarasvatin hiekkaa. Isomäen romaanissa jäätiköiden sulaminen nostattaa jättimäisen hyökyaallon, joka pyyhki yli läntisen maailman.

Syyllinen tuhoon on sama kuin Vanhassa testamentissa: ihminen. Sarasvatin hiekkaa herätteli lukijoita tajuamaan, että mannerjäätiköt menettävät massaansa ennustettua nopeammin. Edessä olisi vedenpaisumus, ellei hiilipäästöjä saataisi kuriin.

Mikko-Pekka Heikkisen uusi romaani lähtee liikkeelle samanlaisista asetelmista kuin Sarasvatin hiekkaa. Norppaöljyssä tulva hautaa Helsingin alleen ja veden pinnan yläpuolelle nousevat vain tornitalojen huiput. Rantaviiva vetäytyy Kehä III:n seutuville.

”Suomen valtiota ei enää ollut, mutta Tampere kuvitteli olevansa Suomen pääkaupunki. Siellä istui niin sanottu hätätilahallitus, jolla Tampereen tavoin oli harhaisia kuvitelmia asemastaan.”

Ilmastofiktiolle on tunnusomaista, että se sijoittuu mieluummin lähitulevaisuuteen kuin kymmenien tai satojen vuosien päähän. Ekologinen kriisi kouraisee lukijoita syvemmältä, kun sen taustalta kajastaa oman maailmamme muisto.

Heikkinen noudattaa tätä hyväksi havaittua kaavaa, sillä Norppaöljyn preesens on vuodessa 2029. Kolme vuotta aikaisemmin jäätiköt ovat alkaneet romahdella mereen.

Dystopiakirjallisuuden perusvaatimus on saada lukija uskomaan kirjan sivuilla hahmottuvaan tulevaisuuden maailmaan. Parhaiten se onnistuu, kun kerronta keskittyy romaanin nykyhetken tapahtumiin eikä taustoita vanhan maailman romahtamista yksityiskohtaisesti.

Norppaöljyssä varsinaista tarinaa katkovat väliluvut, joissa vuosille 2022–2027 sijoitetut uutistekstit kertovat ilmastokriisin kehittymisestä.

Kivihiilivoimalat käynnistetään uudestaan, koska puhdas energia käy liian kalliiksi. Taustalla vaikuttavat ”kansainväliset bulvaani- ja veroparatiisiyhtiöt”, jotka kaappaavat vihreät voimayhtiöt omistukseensa.

Toisin sanoen ne perustavat eräänlaisen kartellin, joka hinnoittelee itsensä ulos markkinoilta. Melkoisen huono diili sekä puhtaan energian ostajille että myyjille.

Tällainen taustakertomuksen yksityiskohta ei murenna Norppaöljyä romaanina, mutta aiheuttaa säröäänen.

Norppaöljyn postapokalyptinen maailma ei ole väkivaltaisen kaaoksen tyyssija. Ihmiset valitsevat johtajansa vaaleissa ja käyvät mieluummin kauppaa kuin sotivat. Johtajiksi eivät välttämättä nouse moraaliltaan parhaat, mutta se on demokratiaan kuuluva riski.

Romaani kuvaa kahta vedenpaisumuksen jälkeistä pienvaltiota. Seutulan asukkaat elävät Helsinki-Vantaan lentokentän alueella, Saariston asukkaiden kodit ovat Kalasataman tornitaloissa.

Rauhallinen rinnakkaiselo rikkoutuu, kun Saaristossa valtaan nousee entinen helluntailaissaarnaaja Sakarias Jurmala, joka katkaisee viesti- ja kauppayhteydet Seutulaan. Jurmalan hallitsema teokratia kieltää seutulalaisten vientituotteen mustikkavodkan.

Seutulalle suhteiden katkeaminen on paha takaisku, koska Saaristolla on hallussaan strateginen hyödyke: öljy. Sitä valmistaa Jurmalan edeltäjä Juulia Väntönen Nesteen jalostamosta pelastuneella laitteistolla. Raaka-aineena on hylkeiden rasva.

Vanhassa maailmassa Yhdysvallat ja sen liittolaiset olivat valmiit sotaan öljyn tähden. Sotaa alkaa valmistella myös Seutulan puolustusministeri Rebecka Holm, joka vehkeilee Seutulan virallisen johtajan, diplomaattisiin ratkaisuihin uskovan Matti Mubarakin selän takana.

Heikkinen terästää romaanin loppuratkaisun draaman kertoimia nostattavalla yllätysmomentilla, joka laittaa Seutulan ja Saariston väliset valtakamppailut uuteen uskoon. Viimeisten sivujen elokuvallisen intensiivisissä kohtauksissa Heikkinen on parhaimmillaan.

Kun Heikkisen ensimmäinen romaani Terveiset Kutturasta ilmestyi kymmenen vuotta sitten, kriitikot ja lukijat näkivät hänessä Arto Paasilinnan humoristisen perinteen jatkajan.

Heikkisen teoksissa komiikka syntyy kärjistetyistä henkilöhahmoista ja näiden inhimillisistä heikkouksista. Norppaöljyssäkin keskushenkilöt tiivistyvät yhteen tai kahteen persoonallisuuspiirteeseen.

Joku voisi moittia ohuesta ihmiskuvauksesta, mutta Norppaöljyn kaltaiset romaanit eivät vaadi huolellisesti pyöristettyjä henkilöhahmoja. Heikkinen kuvaa pikemminkin inhimillistä toimintaa kuin yksittäisiä ihmistietoisuuksia.

Vaikka henkilöhahmot ovat stereotyyppejä, Heikkisen ihmiskuva on lämmin ja ymmärtävä, ellei peräti optimistinen. Norppaöljyssä ihmiset eivät ole enkeleitä, mutta eivät paholaisiakaan, vaan tietokirjailija Rutger Bregmanin luonnehdintaa käyttääkseni enimmäkseen ihan kunnon tyyppejä.

Pessimistisemmin Norppaöljy suhtautuu ihmisten kykyyn luoda yhteisöjä, jotka eivät perustu luonnon resurssien riistämiseen. Norppaöljyssä polttonesteitä ei tehdä fossiilisesta öljystä, vaan hylkeiden rasvasta, mutta kuinka kestävää sellainen lopulta on? Nitistäisikö ihmiskunta viimeisenkin hylkeen voidakseen pyörittää myllyjään?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat