”Tämä ammattihan on siitä ihana, että tässä pystyy aina kehittämään itseään, jos antaa itselleen tarpeeksi aikaa ja luo haasteita jokaista uutta projektia varten”, säveltäjä Kaija Saariaho sanoo. Kuva elokuulta Helsingistä.

Markkinatalouden vastaista musiikkia

Kaija Saariaho antautuu keskusteluun journalismista, nuorten mahdollisuuksista ja oman musiikkinsa muutoksista. Hän muistuttaa, että uusien loistavien säveltäjien syntyminen vaatii aikaa omaksua asioita ja löytää itsestään se, mikä erottaa muista.


14.10. 2:00 | Päivitetty 14.10. 6:31

Säveltäjä Kaija Saariaho on Suomen ja maailman merkittävimpiä nykysäveltäjiä. Perjantaina 14. lokakuuta hän täyttää 70 vuotta.

Syntymäpäivänsä kunniaksi Saariaho toivoi perinteisen haastattelun sijaan keskustelua HS:n musiikkitoimittajan Samuli Tiikkajan kanssa.

”Yleensä haastatteluissa haastattelija jää taka-alalle. Mutta me molemmat rakastamme musiikkia. Toimimme eri tavalla tällä alalla. Minua kiinnostaa keskustella siitä, miksi me haluamme tehdä tätä työtä”, Saariaho sanoo.

Aloitetaan keskustelu taidemusiikin merkityksestä.

Samuli Tiikkaja

Samuli Tiikkaja: Olet luonut aivan oman tilasi musiikkimaailmassa. Koetko, että olet tehnyt sen aktiivisesti?

Kaija Saariaho: En ole todellakaan käyttänyt paljon aikaa ura-ajatteluun, joka tuntuu nykyään olevan se ensimmäinen asia. Se huolestuttaa minua oikeastaan tosi paljon. Mielestäni inhimillinen ymmärrys ja syvällisyys syntyy taiteessa ja opetuksessa, ja käsittääkseni sen pitäisi alkaa tosi varhaisessa iässä. Olemme kaikessa joutuneet tähän kannattavuuden dominaatioon.

ST: Esimerkiksi teknologinen kyvykkyys on niin kehittynyttä, että kaikkeen olisi periaatteessa mahdollisuuksia, mutta sitten tulee vastaan tämä mainitsemasi kannattavuus. Kaikkea voisi tehdä jos olisi rahaa.

KS: Niin, ja yllättäen niihin kaikkein tärkeimpiin asioihin ei olekaan rahaa. Suomihan oli aikoinaan musiikkimaa kaikessa hienoudessaan, ja nykymusiikkikonsertteihinkin jonotettiin. Nyt näen samanlaisia ilmiöitä esimerkiksi Norjassa. Minne se innostus on meiltä hävinnyt? Markkinatalouden huumaan.

ST: Markkinatalous on perinteisesti sopinut aika huonosti yhteen esimerkiksi uuden taidemusiikin kanssa, sillä uusi taidemusiikki aika harvoin liikuttelee suuria rahoja. Voisiko se olla sellaista?

KS: En usko. Mitään ihmisen tärkeimpiä asioita ei voi mitata rahassa. Mehän olemme onnistuneet saamaan tämän maapallonkin tosi huonoon jamaan. Päivittäin häviää harvinaisia lajeja, ja olen jo aika monta vuotta samaistanut sellaisen musiikin, jota minä ja kollegani kirjoitamme, häviäväksi lajiksi. Koska jos meininki jatkuu tällaisena rahahuumana, niin miten se voisi pysyä elossa? Tuntuu järkyttävältä ajatella, että minua nuoremmat sukupolvet eivät pystyisi jatkamaan musiikin historiaa samalla lailla kuin minä.

ST: Voiko tämän luonnonvarojen liikakäytön ja jatkuvan kasvun ideologian rinnastaa henkiseen tai älylliseen puoleen – onko meillä koko ajan päällä jokin ylivaihde?

KS: No eikö meillä ole? Se joka tuottaa eniten tuloja musiikissakin, sitä sitten monistetaan valtavia määriä ja siten myös homogenisoidaan ihmisten odotuksia. Sehän on selkeätä ja se tuottaa rahaa. Tämä ei tarkoita sitä ettenkö arvostaisi kaikenlaista musiikkia. Mutta näin raaka peli tuntuu uskomattomalta.

Sen määritelmä on muuttunut valtavasti, mikä on nykyään kulttuuria.

Saariaho kääntää keskustelun toimittajan työhön ja mediaan.

KS: Tämä liittyy myös sinun työhösi sillä tavalla, että palstatila vähenee ja tarvitaan lisää klikkejä.

ST: En koe että se vaikuttaa sisältöihin muuten kuin sillä tavalla että totta kai pyrin kirjoittamaan asioita, joita ihmiset haluavat lukea. Jotkut haluavat käyttää erilaisia tehokeinoja, mutta olen itse omassa työssäni valinnut melko asiallisen linjan. Niin sanottu klikkiotsikointi on sellainen asia, jota toimittajat ja kaikki tiedotusvälineet koko ajan miettivät. Emmehän me missään nimessä halua, että ihmiset ärsyyntyvät otsikkoon, vaan päin vastoin halutaan että he kiinnostuvat siitä.

KS: Näen kuinka tila vähenee jatkuvasti. Ajatellaan kulttuurisivuja: sen määritelmä on muuttunut valtavasti, mikä on nykyään kulttuuria.

ST: Esimerkiksi miten?

KS: No siellä on sometähtiä ja julkkiksia, jotka eivät ole julkkiksia esimerkiksi minkään taiteen kautta.

ST: Jos ajatellaan sanan ”taide” ja ”kulttuuri” eroja, niin ehkä siinä ollaan enemmän kulttuurin eli tällaisen jokapäiväisen henkisen elämän puolella eikä niinkään kovan taiteen puolella. Olet oikeassa, että kulttuurisivujen seuranta on laajentunut ja se tarkoittaa, että vanhat seuranta-alueet joutuvat jossain määrin antamaan tietä. Mutta jos Hesarista puhutaan, niin me suhteellisen hyvin kuitenkin vielä seuraamme esimerkiksi taidemusiikkia ja kirjallisuutta.

KS: Ennen kulttuurisivut olivat hirveän tärkeät, koska niistä nuori taiteilija saattoi saada tärkeätä vastakaikua tai aineistoa apurahahakemukseen. Tai ainakin saattoi saada ammattilaisen mielipiteitä.

Ei ole kauheasti muita vastaavia foorumeita. Paitsi tietenkin sosiaalinen media, vaikka en sitä aktiivisesti seuraa. Siellä voidaan keskustella kaikesta ja saada paljon erilaisia mielipiteitä.

ST: Kun ihmiset kirjoittavat someen, he eivät välttämättä suhtaudu siihen samanlaisella ajattelun kirkkauden tavoitteella kuin johonkin tiedotusvälineeseen kirjoittava. Klassinen asetelma on, että taiteilija pahastuu kritiikistä ja kirjoittaa siitä someen, jolloin hän saa kaikki faninsa antamaan itselleen kaikupohjaa, eikä sinne saa enää kriittisiä äänenpainoja. Se menee helposti leiriasetelmaksi, jossa ei keskustelua lopulta synny.

KS: Sen olen ymmärtänyt tietysti. Mutta voihan somessa myös käydä tarkkaa ja punnittua keskustelua, saada suoran yhteyden ihmisiin, joiden kanssa ei tavallisesti vaihtaisi mielipiteitä, ja se voi olla taiteilijalle tapa saada monipuolista palautetta.

Jukka-Pekka Saraste (vas.), Kaija Saariaho ja Magnus Lindberg flyygelin kimpussa lokakuussa 1980.

Sosiaalinen media on yksi asia, joka muuttaa etenkin nuorten elämää. Saariaho sanoo, ettei kadehdi nykyisiä nuoria säveltäjiä, joilla tuntuu olevan kova kiire esimerkiksi valmistua, jotta yliopisto saa heistä rahaa.

ST: Uudessa Kristallista savuksi -kirjassa kerrot kohtaamisistasi nuorten muusikoiden kanssa. Koetko, että heidän tulevaisuutensa on vaikeampi kuin miltä oman sukupolvesi tulevaisuus näytti nuorena?

KS: Se oli niin viatonta aikaa. Ei tarvinnut kauheasti miettiä uraa, tärkeimmältä tuntui vain se, että oppisi säveltämään. Silloin jos teki mieli löytää jokin partituuri, niin [italialaiselta kustantajalta] Ricordilta tai jostain sen tilasi ja se tuli sitten kolmen kuukauden päästä, jos hyvin kävi. Aikakäsitys on muuttunut paljon.

Näen nuorissa sellaista hätää, että heillä on todella kiire. Milloin he ehtivät omaksua tietoa, ja milloin he ehtivät syventää oman suhteensa musiikilliseen materiaaliin? Jos he tulevat kysymään minulta, että miten minusta tulee kuuluisa ja hyvä säveltäjä, niin ei siihen voi olla mitään muuta vastausta kuin että sinun pitää löytää se itsestäsi. Jos haluat olla kuuluisa niin sinun täytyy erottua joukosta.

Totta kai musiikkini muuttuu, minähän olen itsekin muuttunut valtavasti ihmisenä.

ST: Missä vaiheessa itse tunsit itsesi valmiiksi säveltäjäksi?

KS: Tavallaan en tunne vieläkään. Tämä ammattihan on siitä ihana, että tässä pystyy aina kehittämään itseään, jos antaa itselleen tarpeeksi aikaa ja luo haasteita jokaista uutta projektia varten. Ja onneksi pystyy, koska minähän aloitin sävellysopiskelut vanhempana kuin muut. Aiemmin en uskaltanut.

Olen kauhean kiitollinen tästä elämästä, että minulla on ollut aina mahdollisuus antaa niin paljon aikaa työlle. Olen todella tietoinen, että monella sitä mahdollisuutta ei ole ollut.

Kaija Saariaho vuonna 1997.

Kaija Saariaho opiskeli sävellystä Sibelius-Akatemiassa 1970-luvun lopulla. Hänen musiikkinsa on muuttunut pitkän uran varrella paljon.

ST: Esimerkiksi Vista-teoksesi (2019) yhteydessä olet kertonut, että asetit itsellesi orkestrointihaasteita: siinä ei ole harppua, pianoa ja celestaa, jotka ovat sitä ennen olleet orkesteriteoksissasi keskeisiä soittimia.

KS: Uudet haasteet ovat olennaisia varsinkin oopperoiden suhteen, koska ne ovat niin monivuotisia töitä. Esimerkiksi Only the Sound Remains -oopperan (2015) haaste oli hyvin pieni kokoonpano, ja ihan samaan aikaan aloin tehdä suurta Innocencea (2018). Tein luonnoksia vierekkäisillä sivuilla. Ne olivat niin erilaisia teoksia kuin voi olla. Se oli valtava haaste. Innocencessa haaste oli tietysti yhdeksän kieltä ja 13 solistia, kun aiemmin maksimini oli ollut neljä.

ST: Kun kuuntelee uudempia teoksiasi, niin musiikki on säveltasollisempaa, diatonisempaa tai ainakin puolisävelaskeliin perustuvaa, jos vertaa vaikkapa Lichtbogeniin (1986) tai muihin sen aikakauden teoksiin. Onko tämä muutos juuri oopperoiden kirjoittamisesta peräisin?

KS: Se voi olla. Koska ensimmäinenkin oopperani (Kaukainen rakkaus, 2000) oli todella suurille lavoille kirjoitettu, en osannut kuvitella, että siellä lauletaan jotain neljäsosasävelmateriaalia. Ja totta kai musiikkini muuttuu, minähän olen itsekin muuttunut valtavasti ihmisenä.

ST: Olin iloisesti yllättynyt kun luin juuri ilmestyneestä Kristallista savuksi -kirjasta, että sävellät trumpettikonserttoa Verneri Pohjolalle eli säveltäjä ja Wigwam-basisti Pekka Pohjolan pojalle. Minähän olen suuri Pekka Pohjola -fani. Tunnetko sinä hänen musiikkiaan?

KS: Mehän olimme täsmälleen saman ikäisiä. En tunne hänen musiikkiaan kovin hyvin, koska niihin aikoihin muutin pois Suomesta ja käytin paljon aikaa studioissa.

ST: Oli mielenkiintoista lukea myös, että olet käyttänyt Monkey Fingers, Velvet Hand -teoksessa (1991) Beatlesin materiaaleja. Olet siis kuunnellut myös pop-musiikkia.

KS: Siis minähän olin nuorena suuri Jimi Hendrix -fani, ja Beatles on nerokasta musiikkia, totta kai! Sitä juuri tarkoitan, että eri musiikinlajit eivät ole eriarvoisia.

Jos ajatellaan japanilaista musiikkia ja minun huilun käyttöäni, tai intialaista laulumusiikkia, jolla on omat, tosi tarkat koodit, niin on selvää, että myös muiden kulttuureiden musiikista on tullut mukaan jotakin.

ST: Olet kirjoittanut paljon huilulle ja huilisti Camilla Hoitengalle erityisesti. Onko huilu tärkeä sinulle juuri japanilaisen kulttuurin takia?

KS: Japanilainen musiikki on koskettanut minua. Aikani alussa kuvittelin ääntä, joka tulee luonnosta, aalloista ja tuulista. Niissä on niin rikas spektri, että me kuulemme niin paljon erilaisia osaääniä, ettemme kuule vain yhtä ääntä. Toisaalta voidaan kuulla todella puhdasta ääntä. Se voi olla vain yksi jousisoittimen osaäänes tai kirkas kellonääni, tai se voi olla linnunlaulu. Olen saanut paljon ajatuksia luonnosta.

Huilu on siinä mielessä kiinnostava, että, jos puhutaan perinteisestä japanilaisesta shakuhachi-huilusta, niin sillä pystytään tuottamaan rikasspektrinen ääni, joka on pelkkää hälyääntä, ja viemään se sitten puhtaisiin ääniin.

”Sellaistakin on tapahtunut näiden rankimpien tapausten jälkeen, että 10–20 vuoden jälkeen kriitikot ovat tulleet pyytämään anteeksi.” Kuva Innocence-oopperan kantaesityksen ajalta Aix-en-Provencesta kesällä 2021.

Innocence-oopperan kantaesityksestä Ranskassa on nyt hieman yli vuosi. Kouluampumisen seurauksista kertova ooppera sai ylistävät arviot, ja se saa ensi-iltansa Kansallisoopperassa 21. lokakuuta. Tänä syksynä myös yksi Saariahon nuoruudenteos on saanut uuden ensi-illan.

ST: Miltä tuntui, kun Study for Life sai uuden ensi-iltansa elokuussa Kansallisoopperassa yli 40 vuoden tauon jälkeen? Se joutui esityskieltoon 1980-luvun alussa, kun T. S. Eliotin tekstin kustantaja ei antanut tekstille käyttölupaa.

KS: Study for Life oli ollut minulle niin suuri pettymys. Se oli ensimmäinen yritykseni päästä näyttämölle. Tämän Helsingin-esityksen myötä sain viimein luvan tekstin kustantajalta, että se kappale saa elää. Totta kai se oli minulle aivan mieletön kokemus. Se oli sen tien loppu, ja jos joku haluaa tutustua siihen teokseen, niin se on nyt mahdollista.

ST: Niin, minähän arvostelin Hesariin sen Between-esityksen, johon Study for Lifekin sisältyi. Koetko että kriitikot ovat yleisesti ottaen kohdelleet musiikkiasi reilusti Suomessa ja maailmalla?

KS: Se on muuttunut sen mukaan miten musiikkini on muuttunut ja saanut huomiota osakseen. Ei ole enää tämmöisiä heikinheimoja, jotka kirjoittavat, että Saariahon musiikki on kuolleen ihmisen aivosähkökäyrää. Ne sanonnat olivat aika unohtumattomia.

Joskus maailmalla sanottiin, ettei Saariahon pidä säveltää oopperaa väkivallasta – kyseessä oli Adriana Mater (2005) –, sehän olisi sama kuin Sylvester Stallone menisi varvastossuilla tanssimaan Giselleä. Mutta sellaistakin on tapahtunut näiden rankimpien tapausten jälkeen, että 10–20 vuoden jälkeen kriitikot ovat tulleet pyytämään anteeksi. Eivät kaikki voi kaikesta tykätä, ja onhan musiikkini viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut vaikka minkälaista arvostusta. Koen itseni siinäkin asiassa etuoikeutetuksi.

Seppo Heikinheimon konserttiarvostelu Helsingin Sanomissa 28.6.1996.

KS: Luitko muuten itse Between-projektin esittelytekstiä? Siinä juuri sanottiin se, että ei pyritä lineaarisuuteen vaan välitiloihin. Sinä pidit teosta aika epäonnistuneena sen takia, että siinä ei ollut mitään lineaarista. Se oli kuitenkin sen esityksen lähtökohta.

ST: Luin kyllä, mutta se mitä kirjoitin varmastikin osoitti, mitä minä siltä esitykseltä odotin. Ehkä odotin siltä, että se olisi enemmän kokonaisuus, tai että siihen syntyisi jokin kaari. Olinko siinä kohtaa epäreilu?

KS: Sehän oli sinun juttusi, mutta tuntui ihmeelliseltä, kuinka tärkeitä odotukset ovat. Vaikka sinulle oli sanottu että älä odota tätä, niin kuitenkin odotit.

ST: Jos menisin katsomaan sen uudestaan, niin reaktioni olisi ehkä toisenlainen. Koska se olisi jo toinen kohtaamiseni teoksen kanssa. Moderni taidemusiikki on sellaista, että se vaatii useammankin kuuntelukerran ennen kuin se aukeaa. Ensimmäinen kohtaaminen ei aina ole se antoisin.

KS: Se on totta, ja nyt me tulemme taas markkinatalouteen. Että kukapa sitä meidän korviimme tyrkyttäisi aamuin illoin?

Kuka?

Kaija Saariaho

  • Syntyi Helsingissä 1952.

  • Opiskeli säveltämistä Sibelius-Akatemiassa, Freiburgissa, Darmstadtissa ja Pariisin Ircam-tutkimuskeskuksessa.

  • Yksi menestyneimmistä suomalaisista säveltäjistä. Uusin ooppera Innocence kantaesitettiin Aix-en-Provencessa heinäkuussa 2021 ja saa Suomen-ensi-iltansa Kansallisoopperassa 21. lokakuuta.

  • Saanut useita merkittäviä musiikkipalkintoja, kuten Grawemeyer-palkinnon (2003), Nemmers-palkinnon (2008), Wihurin Sibelius-palkinnon (2009), Léonie Sonning -palkinnon (2011) ja Polar-musiikkipalkinnon (2013).

  • Asuu Pariisissa miehensä, säveltäjä Jean-Baptiste Barrièren kanssa. Poika Aleksi Barrière on teatteriohjaaja, tytär Aliisa Neige Barrière viulisti ja kapellimestari.

  • Täyttää 70 vuotta perjantaina 14. lokakuuta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat