Santiago de Compostelan vaeltajille ja muille: kattaus Galician runoutta

Auden valikoiman luettuaan tietää paljon galicialaisesta nykyrunoudesta, mutta lukukokemus jää puolinaiseksi.

Vaeltajia ihailemassa Galician maakunnan läntisimmässä kolkassa sijaitsevaa Finisterrean niemeä. Paikallisella galegolla se on nimeltään Cabo Fisterra.

6.1. 2:00

Runot

Villielämää. Nuoren galicialaisen runouden antologia. Toim. ja suom. Rita Dahl. Parkko. 336 s.

Galician itsehallinto­alue Luoteis-Espanjassa on Suomessa varsin huonosti tunnettu, 3-4 miljoonan puhujan galegon kielestä puhumattakaan. Suomen­kielisissä uutisissa Galicia on viimeksi näkynyt ennätys­kuivan kesän 2022 ja maasto­palojen myötä.

Tutuinta Galiciassa lienee kuitenkin kävely. Moni on vaeltanut Pyhän Jaakobin reitin, joka päättyy Galiciaan, Santiago de Compostelan kaupungin katedraaliin. Nyt vaeltajan on hyvä levähtää katedraalin varjossa ja perehtyä galicialaiseen runouteen, jota on ensi kertaa laajemmin saatavilla suomeksi.

Rita Dahlin suomentama valikoima antaa varsin nykyaikaisen kuvan alueen runoudesta, sillä sen kolmestatoista runoilijasta vanhimmat ovat syntyneet vuonna 1982.

Ratkaisu on rohkea, sillä viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuilla runoilla ei ole klassikon auraa. Valikoimasta kuitenkin välittyy galicialaisen nykyrunouden korkea taso ja moniäänisyys.

Merellisen elämäntavan, katolisuuden ja maalaiskylien ikivanhojen rituaalien leimaama menneisyys on antamassa tilaa jollekin uudelle, vasta orastavalle kokemukselle, joka hahmottuu eri tavoin eri runoilijoiden teksteissä. Osa sijoittuu tunnistettavaan galicialaiseen miljööseen, siinä missä monet karkaavat maailmanrunouden aavoille.

Edesmennyt Francisco Cortegoso (1984–2016) on esimerkki jälkimmäisestä. Viimeiseksi jääneessä Suicidas-kokoelmassaan (2016) hän tutkii oivaltavasti kielen yhteyttä kuolemaan ja historiallisiin julmuuksiin:

”Naiset ja herrat, tässä teille tämän vuosisadan väkivalta omaan / olemukseensa säilöttynä / [teini-ikäisen ruumiini yllä laajenee holokausti]”.

Cortegoso on Dahlin mukaan erittäin tunnustettu tekijä Galician runoudessa, kielensä merkityksettömyyden ja tyhjyyden rajalle vieneiden Friedrich Hölderlinin (1770–1843) ja Paul Celanin (1920–1970) perillinen. Käännös jää kuitenkin hänen kohdallaan luonnosmaiseksi.

Antologian ongelma on liian ison palan haukkaaminen.

Esipuheessaan Dahl kertoo osallistuneensa käännöstyöpajaan Galiciassa ja innostuneensa toden teolla korkeatasoisesta nuoresta runoudesta. Sen jälkeen olisi voinut miettiä, minkä laajuisessa paketissa tätä runoutta voisi toimittaa suomeksi, niin että innostus välittyy lukijalle myös täällä päässä.

Muutkin vaativampaa kommunikaatiokäsitystä edustavat runoilijat, kuten Dahlin postmoderniksi kokeilijaksi leimaama Xabier Xil Xardón (s. 1983), tuntuvat käännöksen myötä menettäneen oletetun teränsä. Esipuheen sinänsä kiitettävän kattavat esittelyt jäävät usein luetteloiksi tyylisuunnista ja runon pintatason ilmiöistä.

Kokonaisuus on tukkoinen ja hätäisesti toimitetun oloinen. Suomennokset näyttävät mukailevan sanatarkasti alkuperäistekstejä ilman suurempaa visiota runouden tehtävästä.

Kustannusliike Parkon aiemmin julkaisema runoilija Robert Lowell (1917–77) vertasi tällaisia käännöksiä täytettyihin eläimiin. Onnistunut käännös sitä vastoin kunnioittaa kirjaimen sijaan vaikeammin määriteltävää runon omaa ääntä. Sellainen on jos ei villi- niin vähintään lemmikkieläin.

Onneksi sellaisiakin nähdään. Miriam Ferradánsin (s. 1982) feministisissä runoissa usko ankaraan järjestykseen ottaa hirviön muodon ja Galician maaseudun kauhu ja kauneus todella herää eloon. Myös kirjan viimeiseksi jätetty Samuel Solleiro (s. 1982) saa beatista ja eksistentialismista ammentavan viestinsä läpi tyylikkäästi.

Antologian lukija saa tietää monien kiehtovien runoilijoiden olemassaolosta, mutta ei keskimäärin koe lukeneensa näitä. Näin kirjalle jää informaatiopaketin rooli, vaikka hyvän käännöksen pitäisi tarjota esteettinen elämys.

Asiaa ei auta kirjan silmitön laajuus ja ahdas taitto, joka ei jätä silmälle tilaa levähtää. Taitossa runoilijoiden yksilöllisyyttä olisi voinut korostaa, mutta nyt kaikki runot on ahdettu samaan muottiin.

Teoksessa on sen vaihtelevaan tasoon nähden liian paljon runoja kultakin tekijältä, neljännes olisi riittänyt mainiosti. Näin yksittäiset runot ja tekijät nousisivat arvokkaammin esiin.

Toiveeni: vähemmän työtä, enemmän harkintaa.

Galegon kieli on läheistä sukua portugalille, ja osa tutkijoista pitääkin sitä enemmän murteena. Kieli osana identiteettiä on kuitenkin aina jotakin muuta kuin kielitieteen kategorisoinnit.

Galiciassa aktiivisista liikkeistä osa ajaa alueen itsenäistymistä, osa autonomian lisäämistä ja osa palauttamista Portugalin yhteyteen. Kieli on keskeinen tekijä kaikissa.

On ollut pitkään runouden ystävien tiedossa, että uhanalaisten kielten alueilta tulee suhteessa paljon enemmän hienoja runoilijoita kuin valtakielten puhujien keskuudesta. Äärimmäinen esimerkki on liivin kieli, jonka harvoista puhujista tuoreen suomennosantologian mukaan noin puolet kirjoittaa runoja.

Myös galego on kielenä murrostilassa, ja uusi antologia muistuttaa alueen omaleimaisesta kulttuurista ja todistaa sen runouden elinvoimaisuudesta. Lukukokemuksena se on silti hukattu mahdollisuus.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat