Mika Rätön romaani saa pohtimaan, minkä totuuden haluamme kertoa itsestämme muille

Mika Rätön neljäs kirja ei ole hänen mielikuvituksellisesti rikkainta proosaansa.

Mika Rättö on porilainen taiteen moniosaaja.

24.10. 10:52

Romaani

Mika Rättö: Totuus. Teos. 152 s.

Porilainen muusikko, ohjaaja, kuvataiteilija ja kirjailija Mika Rättö (s. 1973) on merkillinen hahmo. Hänet tunnetaan todennäköisesti parhaiten nimenomaan musiikillisista hankkeista.

Hän on ehtinyt olla urallaan mukana lukuisissa yhtyeissä Kuusumun Profeetasta Suomen rajojen ulkopuolella maailman parhaaksi yhtyeeksi kuvattuun Circleen. Viime vuonna yhtye julkaisi kovasti kehutun Henki-yhteislevyn brittiläisen Richard Dawsonin kanssa.

Elokuvan puolella Rättö on ollut mukana luomassa oikeastaan täysin uutta genreä, porilaista samuraielokuvaa, kun hän ohjasi, näytteli pääosaa ja oli mukana käsikirjoittamassa Samurai Rauni Reposaarelaista (2016). Veikkaanpa, että kyseinen elokuva jää genren ainoaksi edustajaksi.

Rätön parhaita piirteitä taiteilijana on ideoita pulputtava mielikuvitus ja niitä käytäntöön vievä kokeilunhalu, joka ei aina johda priimaan, mutta ainakin johonkin erikoiseen ja yllättävään, jolle ei ihan heti löydy verrokkia. Se on itsessään jo kiinnostavaa, arvostettavaa ja perehtymisen arvoista.

Rätön kirjojen kuvituksena on ollut aina hänen itsensä tekemää kuvataidetta. Totuus on Rätön neljäs kirja, jolla hän hillitsee ilmaisua entisestään, mutta hillitty on yhä täysin väärä adjektiivi kuvaamaan hänen proosaansa.

Mutta novellikokoelma Mysterius Viisikulma-avaimen (2013) kokeellisesta ja surrealistisesta pomppulinnasta on loikittu jo jonkin matkaa tasaisemmalle maaperälle kokeilemaan sen kestävyyttä. Edellinen, vahvan allegorinen Se jokin – kuule härkäpapusi rapisevan (2018) lähestyi jo liki lukuromaania satirisoidessaan ilmasto- ja luokkakysymyksiä.

Totuus on yhden­päivän­romaani, tai oikeastaan yhden­illan­romaani, joka tapahtuu kylvyssä. Muistinsa menettänyt minäkertoja herää vanhasta linnasta, jossa linnan vanha emäntä kylvettää ja ravitsee haavoittuneeksi ritariksi esittäytyvää päähenkilöä ja kertojaa.

Rättö on kiinnostunut soturihahmoista aiemminkin. Hänen taiteestaan on voinut tulkita kiinnostusta aasialaiseen kulttuuriin ja filosofiaan ja Sunzin opetuksiin.

Linnan emäntä sanoo puuhastelevansa koko ajan, koska muutoin hän päätyisi juopottelemaan, ylensyömään ja nautiskelemaan murhamysteerejä.

Ritari lupaa hänellä olevan emännälle vanhan soturin tärkeitä opetuksia. Hän alkaa luennoida tai suorastaan läksyttää linnan emäntää tämän tavasta elää jatkuvasti puuhastellen ja asioita paeten.

Kirjan edetessä paljastuu, että itse asiassa emäntä on se vanha ja viisas, jolla saattaisi olla niin kutsutulle soturille opetettavaa.

Paljastuu, että hahmo ei ole mikään ritari saati itsevarmuudella ja viisauksilla täyttynyt vanha soturi, vaan epävarma, empatiaa kaipaava pieni ihminen. Taiteilija, tai ainakin sellaiseksi haluava, joka on vain varastanut ritarin haarniskansa teatterista, jossa työskenteli.

Lopullinen totuus paljastuu vasta pala palalta, kunnes kertoja ei kykene enää laskemaan luikuria rautahampaisen hahmon muodossa tulevan moraalisaarnan edessä.

Totuus ei ole Rätön mielikuvituksellisesti rikkainta proosaa, mutta sisältää kirjoittajalle ominaisen allegorisen ja faabelimaisen lämmön sekä perunan ja lihakastikkeen syövyttämän kertojan. Sekä huumorin:

”Ensinnäkin, uskon vilpittömästi taakakseni langenneen maksaa vanhempieni synnit, sillä isältäni perin epäonnistumisen ja äidiltäni nautiskelijan lahjan, jotka yhdessä ovat toivoton lähtökohta.”

Disinformaation aikakaudella moni julistaa omaa epäilyttävää totuuttaan kirjoista podcasteihin. Totuus on sanana ylevä ja ulossulkeva. Rätön teos nostaa esiin ajatuksia siitä, minkä totuuden haluamme kertoa itsestämme ja maailmasta muille hyötytarkoituksissa, ja mitä asioita jätetään ulkopuolelle.

Tällaisena minän representoinnin aikana kysymys on jatkuvasti ajankohtainen. Myös kirjan käsittelemä taiteilijan kokema häpeä on ajaton teema.

Taiteilijan horinoissa sota, erityisesti sota totuudesta, muuttuu myös vertauskuvaksi aikamme keskustelukulttuurista:

”Sillä sotaa käydään myös sanoilla, katseilla, juoruilla, asenteilla, mielipiteillä ja rakkaudella. Sotaa käydään rooleista ja velvollisuuksista, hyödyistä ja etuoikeuksista, uskonnoista ja uskomuksista, aivan kaikesta, mitä kuvitella saattaa.”

Havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta kenties pienen kirjan arvoisia? Ilman muuta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat