Kulttuurirahaston tämän kesän kyselyssä Jean Sibelius ja Tove Jansson nousivat kärkeen, kun kansalta kysyttiin 39 taiteilijan tekemästä vaikutuksesta. Seuraavilla sijoilla olivat Juice Leskinen, Helene Schjerfbeck, Eino Leino, Albert Edelfelt, Väinö Linna, Katri Helena, Oskar Merikanto ja Paula Vesala. Olisivatko samat nimet kärjessä myös, jos Suomessakin ryhdyttäisiin tekemään asiantuntijaraatien ehdotuksista huomattavasti laajemmasta aineistosta valtion ”virallista” kulttuurikaanonia?

Kaipaako kulttuuri kaanonia?

Ruotsin oikeistohallitus haluaa riippumattomilta asiantuntijakomiteoilta ehdotuksia maan kulttuurikaanoniksi. Tanskassa hanke toteutettiin, mutta vastustajat näkevät jopa kirjarovioiden vaaran.


31.10. 16:00

”Mistä Suomi on tunnettu?”

Sibeliuksesta ja muumeista”, vastasi Robert Plant.

Satuin kuulemaan menestyksekästä soolouraa tekevän Led Zeppelin -legendan vastauksen nuoremmalle yhtyetoverilleen vuosia sitten, kun osuimme samalle lennolle Tukholmasta Helsinkiin.

Arvostettavaa Suomi-tietoutta sinänsä. Jean Sibelius ja Tove Jansson tekevät yhä taiteellaan suomalaisiin suurimman vaikutuksen ainakin Kulttuurirahaston tuoreimman, joskin hyvin suppean kyselyn mukaan.

He olisivat myös ilmeisiä osia kansallisesta kulttuurikaanonistamme, jos kaanonia haluttaisiin virallisesti määritellä, kuten joissakin maissa on tehty.

Kulttuurikaanonin listaaminen valtiollisella tasolla on sinänsä krouvia puuhaa. Valtavasta kulttuuriaarteistosta tehdään karsinta, jonka lopputuloksena julistetaan, mitkä teokset tai tekijät ovat kansallisesti keskeisimpiä, arvokkaimpia ja ”parhaita”.

Ruotsissa määrittelyä halutaan. Uusi oikeistohallitus esitteli ajatuksiaan runsas viikko sitten valtiopäiville, ja mukana olivat seuraavat muotoilut:

”Kulttuuri ja yhteinen historiamme luovat pohjan kollektiiviselle identiteetillemme. Se luo yhteenkuuluvuutta ja lisää ymmärrystämme toisistamme. Riippumattomien asiantuntijatoimikuntien tulee tehdä ehdotuksia Ruotsin kulttuurikaanonista.”

Hallituksen aikeesta syntyi heti periruotsalainen debatti puolesta ja vastaan.

On hyvä arvostaa kulttuuria. Ja oikein paha, jos arvostettavan kulttuurin määrittelee ahdasmielisesti ja poissulkevasti.

Ruotsin kulttuuriministeri on kokoomuspuolueen Parisa Liljestrand.

Debatti kiihtyi, kun Ruotsin kulttuuriministeri Parisa Liljestrand ei SVT-haastattelussa pystynyt antamaan käytännön esimerkkejä virallisen kulttuurikaanonin hyödyistä. Samalla hän tuli kutsuneeksi elokuvaohjaaja Ruben Östlundia ”fantastiseksi kirjailijaksi”, mikä aiheutti pilkallisia kommentteja.

”Kulttuurinen kaanon voi antaa meille yhteiset viitekehykset ja auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja kontekstiamme suhteessa muihin”, ministeri pyöritteli.

Hän arveli, että virallinen kulttuurikaanon voisi edistää lasten ja nuorten lukuhaluja, mikä herätti epäilyjä.

Kaanonin kokoamista on ehdoteltu nykyisissä hallituspuolueissa aiemminkin, mutta nyt taustalla on nähty myös oikeistolaista vähemmistöhallitusta hallituksen ulkopuolelta tukevien Ruotsidemokraattien vaikutusta.

”Ruotsidemokraateilla on aina ollut pakkomielle tehdä ero ’ruotsalaisten’ ja ’ulkomaalaisten’ välillä. Siihen erotteluun ruotsalainen kulttuurikaanon on täydellinen väline”, kirjoittaa pitkän linjan toimittaja ja kulttuurikonsultti Kjell Åke Hansson Göteborgs Postenissa.

Forskning & Framsteg teki puolestaan viiden professorin kiertohaastattelun, ja tulos oli selvä: kaanonin hyödyt voisivat jäädä olemattomiksi ja haitat hyötyjä suuremmiksi.

Tanska ei valinnut maansa kulttuurikaanonia vain nationalistisin perustein: yhdysvaltalainen Aku Ankka -taiteilija Carl Barks ylsi mukaan.

Ruotsin aloitteella on edeltäjänsä. Tanska valitsi kulttuurikaanoniinsa vuonna 2006 108 teosta.

Ensin valittiin kaanoniin kuuluvat taiteenlajit. Sitten jokaisen lajin ”kulttuurikaanonkomitea” valitsi mukaan 12 teosta. Tanskan silloinen oikeistohallitus tähdensi, että juuri näiden teosten tunteminen olisi hyödyllistä myös maahanmuuttajille.

Tanskassa mukaan ylsi odotetusti H. C. Andersenin, Søren Kierkegaardin ja Karen Blixenin teoksia, Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sydneyn oopperatalo tanskalaisarkkitehti Jørn Utzonin luomuksena ja esimerkiksi Lars von Trierin Idiootit-elokuva.

Lastenkulttuurin tanskalaiskaanoniin valittiin esimerkiksi Lego-palikat ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvakertomus Kultainen kypärä. Se oli yhdysvaltalaisen Barksin tekemä sarjakuva yhdysvaltalaiseen julkaisuun, mutta tuli myös Tanskassa suosituksi.

Yhdysvaltain vaikutus oli selvä myös musiikin tanskalaiskaanonissa. Mukaan ylsi jazzlegenda Miles Davis, joka teki Palle Mikkelborgin kanssa Aura-yhteisalbumin.

Vastaavia hankkeita on ollut myös esimerkiksi Hollannissa ja Latviassa, jossa ”latvialaisimmat maisemat” liitettiin viime vuonna osaksi virallista kulttuurikaanonia.

Vuonna 2006 myös Suomessa ja yhteispohjoismaisesti tehtiin kulttuurikaanon-aloitteita, mutta Tanskan malliin ei edetty.

Yhteispohjoismaisesta hankkeesta luovuttiin esimerkiksi siksi, että uskontoihinkin viittaavaa kaanon-sanaa pidettiin ongelmallisena.

Fakta

Kaanonin erilaisia merkityksiä

■ Uskonnoissa esimerkiksi pyhien kirjojen kokoelma, kirkolliskokouksen tai paavin säädös ja katolisen kirkon pyhimysten luettelo.

■Musiikissa sävellysmuoto, jossa sama teema alkaa uudelleen yhdessä äänessä ennen kuin se on päättynyt toisessa. Tunnetuin esimerkki on Jaakko-kulta.

■ Kuvataiteissa käytetty esimerkiksi ihmisruumiin ”ihanteellisten mittasuhteiden” säännöstöstä.

■ Kulttuurikaanon-sanaa käytetään kuvaamaan teoksia, joita pidetään keskeisimpinä, arvovaltaisimpina ja ”parhaina”. Kaanonia syntyy monien tekijöiden yhteisvaikutuksena. Joissakin maissa valtio katsoo asiakseen määritellä virallisen kulttuurikaanonin.

Osaa suomalaisista tutkijoista silloiset aloitteet huvittivat, mutta kyllä he myös hahmottelivat, mitä kaanoniin voisi kuulua, hyvässä ja pahassa.

Perusteellisin silloinen teksti taisi olla Hannele Koivusen ja Leena Marsion opetus- ja kulttuuriministeriölle kirjoittama Reilu kulttuuri? Kulttuuripolitiikan eettinen ulottuvuus ja kulttuuriset oikeudet. Raportin 143 sivua löytyvät tämän linkin takaa.

HS:n Keskustelua-kirjoituksessaan Hannele Koivunen arvosteli kanonisoitua kulttuuria suorasanaisesti: se edustaa helposti keskinkertaisuutta ja toimii luovuuden vastakohtana sulkiessaan pois avantgarden.

”Hyväksytty kulttuurikaanon synnyttää väistämättä akselin toiseen päähän ei-hyväksytyn alueen, josta puolestaan ei ole pitkä matka fyysisiin tai median luomiin kirjarovioihin”, Koivunen varoitti.

Tosin ainakin Tanskassa virallisen kaanonin merkitystä pidettiin loppujen lopuksi vähäisenä.

Kaanonin puolustajien mukaan ylikansallinen – lähinnä angloamerikkalainen – kulttuuri jyrää tanskalaiskulttuuria sen kanonisointiyrityksistä huolimatta.

Vastustajien mukaan koko projekti oli nolo.

Kaanonia muodostuu hyvässä ja pahassa ilman valtiollisia kaanonkomiteoitakin. Se alkaa muotoutua jo siitä, mitä kulttuuria valtio, kunnat ja erilaiset apurahalautakunnat tukevat ja mitä eivät.

Kaanonia muodostavat koulujen ja yliopistojen kulttuurisisällöt – mitä opiskellaan ja tentitään ja mitä ei – sekä suurten taidelaitosten ja kaupallisten toimijoiden sisältö- ja esiintyjävalinnat, Yleisradion tuottama ja välittämä kulttuuri ja tämänkin lehden kulttuurijournalismi, jossa kaanonin eri puolia käsiteltiin viime vuonna esimerkiksi kirja-arvosteluissa ja niiden herättämissä jatkokeskusteluissa.

Kaanonia vahvistavat poikkeuksellinen kansainvälinen menestys ja suuret kansainväliset ja kansalliset palkinnot Nobelista Finlandiaan.

Ja tietenkin erilaiset yleisökyselyt, joissa on joskus tervetullutta leikkisyyttäkin. Vuonna 2006 Ateneum järjesti Maamme taulu -äänestyksen ja HS Suomen synkin laulu -äänestyksen.

Vähän vakavammin tänä vuonna valittiin ”parasta laulua” Rolling Stone -lehdessä ja Helsingin Sanomissa asiantuntijaäänestyksin. Ehkä kiintoisin anti oli maun muuttumisen dokumentointi vertailussa edellisten vuosikymmenten kyselyihin.

Yleisökyselyistä saa kiintoisaa informaatiota, jos kysymyspatteristo on tarkkaan harkittu, otanta laaja ja kysely toistettavissa eri vuosina.

Näin toimii esimerkiksi Kulttuurirahaston kulttuuribarometri, jonka uusimmat tulokset löytyvät tämä linkin takaa. Myös Tilastokeskus tuottaa toistuvasti kiinnostavaa dataa kulttuurialalta.

Vesa-Matti Loiri Kansallisteatterissa Jari Tervon kirjoittaman elämäkerran julkistustilaisuudessa syyskuussa 2019. Loiria ei sisällytetty Kulttuurirahaston tämän vuoden kyselyyn suurimman vaikutuksen tehneistä suomalaistaiteilijoista.

Kirjoituksen alussa mainittu Kulttuurirahaston kysely suurimman vaikutuksen tehneistä suomalaistaiteilijoista oli suppeampi. Usealta taiteenalalta valittiin vain yksi edustaja, jonka kautta mitattiin taiteenalan tunnettuutta ja vaikuttavuutta.

Niinpä yleisö sai äänestettäväkseen vain 39 ennalta valikoitua nimeä. Mukaan ei osunut vaikkapa Vesa-Matti Loiria, joka olisi voinut muuttaa järjestystä.

Valtiollinen kulttuurikanonisointi tehtäisiin kaiketi aivan toisin. Se vaatisi tuhansien teosten ja tekijöiden läpikäyntiä.

Silti pienetkin kulttuurikyselyt luovat osaltaan kaanonia – vaikka tarkoitus olisi ihan toinen.

Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio.

Aiheesta laajasti vuonna 2006 kirjoittanut Leena Marsio on nykyisin töissä Museoviraston erikoisasiantuntijana.

Listauksia hahmotellaan sielläkin Unescon aineettoman kulttuuriperinnöstä listoista Elävän perinnön wikiluettelointiin.

”Listaukset ovat tapa tehdä kulttuuriperintöä näkyväksi ja ymmärrettäväksi. Erona kulttuurikaanoniin on, että aloite ja ehdotukset näihin listauksiin tulevat yhteisöiltä itseltään”, hän sanoo.

Marsion näkemystä voi haastaakin. Elävän perinnön kansallisessa luettelossa ja Unescoon haettavissa kohteissa päätöksen tekee opetus- ja kulttuuriministeriö Museoviraston esityksestä aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän avustuksella.

Onko tämä prosessina kovinkaan kaukana kanonisoinnista, johon Ruotsin hallitus pyytää ”riippumattomien asiantuntijakomiteoiden” ehdotuksia?

”Kansainväliselle tasolle tehtävissä ja tähtäävissä ehdotuksissa tarvitaan joku, joka katsoo, että kriteerit täyttyvät”, Marsio myöntää.

”Kriteerit ovat joka sopimuksessa omanlaisensa, mutta ne on muotoiltu kymmenien maiden yhteistyön tuloksena, jolloin toivottavasti vinoutumaa on vähemmän.”

Elävän perinnön wikiluettelo on hänen mukaansa hyvä esimerkki ruohonjuuritason luetteloinnista, jossa moninaisuus näkyy ja portinvartijuutta on pystytty vähentämään.

Lienee mahdollista, että Ruotsin riippumattomat asiantuntijakomiteat tulevat ottamaan huomioon myös sukupuolten, alueiden ja vähemmistöjen tasa-arvon poliittisesti korrektilla tavalla tehdessään ehdotuksia kulttuurikaanoniksi.

Marsio ei tähän usko.

”Kaanonin luonne on aina voimakkaasti ohjaava. Historian saatossa taidetta ja kulttuuria voimakkaasti arvottavat listat ovat olleet tyypillisiä totalitaarisille järjestelmille, kuten natsi-Saksa, Neuvostoliitto ja DDR.”

Tämä ei tosin selitä sitä, että vakiintuneet demokratiat, kuten Tanska, Latvia sekä Hollanti, ovat myös muodostaneet kansallisia kulttuurikaanoneita.

Ydinkysymys on myös Marsion mukaan ilmeinen: mihin valtiollista kaanonia tarvittaisiin?

”Tällaisessa prosessissa kulttuurin ulkopuoliset vaikuttimet, kuten poliittiset tai taloudelliset intressit, nousevat helposti esiin.”

Vaikka kaanonin valitsijat olisivat laajakatseisia, kaanon voisi olla lähinnä ”pikaopas” laajaan kokonaisuuteen.

”Kaanonissa helposti mahdutetaan mukaan vain tiettyyn aikaan tietyistä syistä sopivat ajatukset ja teokset”, Marsio muistuttaa.

”Arvostukset muuttuvat ajassa ja niille pitää antaa tilaa.”

Niinpä. Ja siitä syystä kaanon on myös ”hyvä vihollinen”.

Kun kaanonia väistämättä muodostuu ilman valtion listauksiakin, kulttuurielämän ikuinen tehtävä on pohtia, miten kaanonia voisi purkaa tai ainakin laajentaa ja uudistaa.

Siksi Kalevalaseuran uusin vuosikirja Kaanon ja marginaali. Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet (SKS 2022) kertoo katsovansa useiden tutkija-artikkelien voimin ”kaanonin ohi kulttuuristen ideaalien ja normien katvealueisiin”.

Ja siksi esimerkiksi Suomen sinfoniaorkesterit julkilausutusti yrittävät kohentaa sukupuolten tasa-arvoa säveltäjä- ja esittäjävalinnoissa ja etsiä kaanonin unohtamia helmiä.

Sekin tapahtuu helpommin, jos kulttuuria ei sementoida valtiollisiksi kaanoneiksi.

Lue lisää: Tuoretta kulttuuri­ministeriä pilkataan: Nimitti ohjaaja Ruben Östlundia loistavaksi kirjailijaksi

Lue lisää: Suvaitsematon Suomi sai oman kirjan – seuraavaksi voisi tutkia mikä meidät yhdistää

Lue lisää: Parhaita timanttijuttuja: ”Salpaa aina hengityksen” – HS kysyi suomalaisilta tietäjiltä, tässä ovat maailman 100 parasta laulua

Lue lisää: Arvostettu musiikkilehti laittoi järjestykseen 500 maailman parasta biisiä, ja kärkisijoilla tapahtui isoja muutoksia – Näin jättilista muuttui 17 vuodessa

Lue lisää: Pohjoismaissa laaditaan oikean kulttuurin listoja (uutinen vuodelta 2006)

Lue lisää: Koskettava taide ei synny listauksista (kolumni vuodelta 2006)

Lue lisää: Kansallinen kaanon on pöhkö ajatus (kolumni vuodelta 2013)

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat