Kauhuelokuvien final girl -hahmoja eri vuosilta. Näyttelijöiden nimet löytyvät jutun lopusta.

Viimeiset tytöt

Brutaaleissa ja seksistisissä slasher-elokuvissa on ikään kuin piilotettua feminismiä: samastuttavaksi rakennettu päähenkilö oli kerrankin nainen.


28.10. 2:00 | Päivitetty 28.10. 12:42

Kaikki alkoi pyjamabileistä. Elettiin muistaakseni vuotta 2004, kun kutsuin parhaat kaverini meille yökylään. Levitimme patjat olohuoneen lattialle, mätimme karkkia ja sipsiä sekä joimme Mountain Dew’tä pysyäksemme virkeinä.

Meillä, noin 10-vuotiailla tytöillä, oli missio: katsoisimme ensimmäistä kertaa kauhuelokuvia eli ”K16-leffoja”.

En muista, miten saimme luvan. Ehkä äitini katsoi elokuvaa ensin kanssamme, mutta hän nukahti heti. Tai ehkä rimaa alensi se, että isosiskoni mielestä kyseiset elokuvat olivat lällyjä.

Illalla pistimme pyörimään vuoden 1996 teinikauhun kulttielokuvan Screamin, jossa naamaripäinen murhaaja jahtaa lukiolaista Sidney Prescottia (Neve Campbell) ja tämän ystäviä Woodsboron idyllisessä esikaupungissa.

Seuraavana aamuna vaihdoimme vhs-laitteeseen vuonna 1998 julkaistun Halloween H20 -elokuvan. Alkuperäisen, kaikkien slasher-elokuvien esikuvana pidetyn Halloween – naamioiden yön (1979) jatko-osassa Michael Myers palaa terrorisoimaan Laurie Strodea (Jamie Lee Curtis) 20 vuoden hiljaiselon jälkeen.

Halloween H20 -elokuvassa Laurie Strode (Jamie Lee Curtis) kohtaa Michael Myersin 20 vuoden jälkeen. Myös itse elokuva julkaistiin Yhdysvalloissa 20 vuoden päästä John Carpenterin ja Debra Hillin klassikosta.

Molemmat edustavat kauhun slasher-genreä, joka perustuu kliseille: mielipuolinen sarjamurhaaja, useimmiten naamaripäinen mies, saalistaa etenkin teinejä ja murhaa heidät raa’asti yksitellen. Henkiin jää ja jatko-osaan selviytyy vain final girl eli ”viimeinen tyttö”, joka tappaa murhaajan itse, pakenee tai sinnittelee apuun asti.

Genren nimi tulee englanninkielen sanasta slash, eli verbistä viiltää, leikata tai sivaltaa.

Ensimmäisten pyjamabileiden jälkeen tutustuin nopeasti niin slasher-elokuvien klassikoihin kuin vuoden 2005 House of Waxiin, jota mainostettiin vähintäänkin kyseenalaisella mainoslauseella ”See Paris die” eli näe, kuinka Paris Hilton kuolee. Hilton siis näytteli elokuvassa yhtä vahakabinetti-murhaajan uhria.

Kaikista kauhuelokuvista etenkin slashereita on helppo syyttää naisvihasta.

Niissä miehet tapetaan yleensä nopeasti, naisten kiduttamisella mässäillään. Välillä vilahtaa tissi.

Näin oli etenkin genren kulta-aikoina 1970- ja 1980-lukujen Yhdysvalloissa. Silloin minimibudjetilla tehdyt indie-elokuvat, kuten Halloween ja Perjantai 13. päivä, haalivat teattereihin tajuttomasti yleisöä, etenkin teinipoikia, ja lipputulot olivat huimia. Italiassa villitsi samoihin aikoihin mysteeriä ja kauhua yhdistävä 1960-luvulla syntynyt giallo, joka vaikutti myös yhdysvaltalaiselokuviin.

Mutta vaikka slasher-kauhusta tuli sukupolvikokemus, pidettiin sitä roskana, jossa ei tapahdu mitään analyysin arvoista, toisin kuin vaikkapa Stanley Kubrickin Hohdossa (1980).

Onneksi amerikkalaisen elokuvan professori Carol J. Clover ajatteli toisin. Hän mullisti käsityksen slasher-elokuvista ja lanseerasi yhdelle kauhuelokuvien käytetyimmälle hahmolle nimen. Syntyi final girl eli viimeinen tyttö.

Rose McGowanin (oik.) esittämä Tatum Riley esittää vuoden 1996 Screamissa Sidney Prescottin (Neve Campbell, vas.) hupsua ja roisia parasta kaveria. Ensimmäisen elokuvan jälkeen Screamista on tehty neljä jatko-osaa. Viidennen on tarkoitus ilmestyä ensi vuonna.

Clover käsittelee slashereita ja sukupuolta vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan Men, Women and Chain Saws.

Kirjan vuoden 2015 painoksen uudistetussa esipuheessa Clover kirjoittaa, että katsoessaan elokuvateatterissa vuonna 1974 julkaistua Texasin moottorisahamurhat -elokuvaa, hän huomasi, miten kovaääninen, suurimmaksi osaksi teini-ikäisistä pojista koostuva yleisö, oli ”valmis asettamaan itsensä” naispuolisen uhrin ”brutaaliin ja nöyryyttävään asemaan”. Clover ei ollut odottanut sitä silloin.

Yllättynyt reaktio johtuu luultavasti siitä, että feministisessä elokuvatutkimuksessa kohistiin slasher-elokuvien kultakauden aikaan Laura Mulveyn vuonna 1973 kehittämästä male gazen eli miehisen katseen käsitteestä, joka ohjaa elokuvan katsojaa samastumaan mieshahmoon.

Hollywood-elokuvia tutkineen ja psykosemiotiikasta ammentaneen Mulveyn mukaan nainen esiintyy elokuvissa vain passiivisena ja seksualisoituna miesten katseen kohteena.

Vaikka male gazen avulla voitiin onnistuneesti purkaa sukupuolittunutta kuvakerrontaa ja etenkin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, oli teoriassa puutteensa, jotka huomattiin jo sen syntyaikoina.

Mulveyn teoria muun muassa näkee sukupuolen tiukasti kaksinapaisena ja heteronormatiivisena: mies- tai naiskatsojan oletetaan samastuvan elokuvan miespäähenkilöön.

Clover kutsuu slashereissa käytettyjä aseita, kuten moottorisahoja, veitsiä ja porakoneita ”fallisiksi”.

Slashereita analysoimalla Carol J. Clover tuli siihen tulokseen, että maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat elokuvassa enemmän ”mielentiloja” kuin kehoon kuuluvia seikkoja.

Vuonna 1987 julkaistussa artikkelissaan Clover esittääkin kysymyksen: jos meidät kaikki saadaan samastumaan mieheen ja ikään kuin naisia ”vastaan”, kuinka voidaan selittää suuren miesyleisön kiinnostus filmigenreen, jonka pääosassa on naissankari?

Clover osoitti, että slasherit ohjaavat lopulta samastumaan tarinan ja kuvakerronnan avulla juuri elokuvan ainoaan selviytyjään, final girliin. Viimeisen tytön teoria osoittikin, että väkivaltaisissa ja seksistisissä slashereissa on ikään kuin piilotettua feminismiä: samastuttavaksi rakennettu päähenkilö oli kerrankin nainen.

Clover huomasi myös, että mieshahmot, kuten isät ja poliisit itse asiassa epäonnistuvat tehtävässä ”jota heiltä odotetaan”.

Se, että miehet on esitetty lähinnä hyödyttöminä 1970- ja 1980-lukujen elokuvissa, on ilman muuta vallankumouksellista – etenkin, kun slashereita markkinoitiin teinipojille.

Mutta vielä ei voi hurrata. Viimeisellä tytöllä oli nimittäin pitkään tiukat kahleet.

Hahmoon survottiin tarkka moraalikoodi, joka silloisen amerikkalaisen yhteiskunnan mielestä salli ”menemään pitkälle elämässä”, kuten Perjantai 13. ohjaaja Sean S. Cunningham kiteyttää Slasher filmien nousu ja tuho (2006) -dokumentissa.

Siksi viimeisestä tytöstä tehtiin jonkinlainen neitseellinen pyhimys, joka ei harrasta seksiä tai juo alkoholia, kuten hänen ”paheelliset” ystävänsä, jotka murhaaja tappaa.

Kirjassaan Clover kuvailee viimeisten tyttöjen olevan sopivasti poikamaisia ja feminiinisiä juuri heteromieskatsojaa varten. Hahmo on ”tarpeeksi feminiininen”, jotta se linkittyy ”masokistisiin nautintoihin”, mutta ei kuitenkaan ”liian feminiinen”, että se ”häiritsisi miehisen kompetenssin ja seksuaalisuuden rakenteita”.

Toisin sanoen: Cloverin mielestä viimeiseen tyttöön kohdistuva väkivalta vetoaa mieskatsojan seksuaalisiin haluihin, mutta samaan aikaan mieskatsoja voi samastua häneen ja hurrata hänen puolestaan taistelussa murhaajaa vastaan ilman, että mieskatsoja kokisi olevansa vähemmän mies.

Kuulostaa hyvin freudilaiselta, mikä toki kuuluu elokuvatutkimuksen psykoanalyyttiseen perinteeseen. Tästä kertonee myös se, miten Clover kutsuu slashereissa käytettyjä aseita, kuten moottorisahoja, veitsiä ja porakoneita ”fallisiksi”.

Mutta mikä aseeksi käypä esine ei muistuttaisi etäisesti penistä? Paistinpannu?

Amy Steel esittää vuonna 1981 ilmestyneessä Perjantai 13. päivän toisessa osassa lastenpsykologiaa opiskelevaa Ginny Fieldiä, joka peittoaa murhanhimoisen Jason Voorhesin.

Elokuvahistoria on täynnä murjottuja, kidutettuja ja tapettuja naisia, kuten Anna Paavilaisen Jussi-palkitussa Kaksi ruumista rannalla -lyhytelokuvassa kuvataan.

Myös viimeisen tytön tarina on kärsimystä: jahdattuna olemista, pakokauhua, piiloutumista, maahan lyömistä ja nousemista, taas kipua ja ystävien ruumiiden löytämistä.

Sankarin sijaan parempi nimitys viimeiselle tytölle olisikin Cloverin mukaan ”kidutettu selviytyjä” tai ”sankari-uhri”, koska slasherit perustuvat pelkoon ja kipuun.

En kuitenkaan usko, että uhritarinan taustalla on pelkästään miehinen väkivaltafantasia naisten kiduttamisesta. Väitän, että kyse on myös tai ennen kaikkea traagisuuden kokemuksesta. Lasten tavoin naiset on nähty yhteiskunnallisesti suojelun kohteena, apua tarvitsevina.

Slasherit osoittivat, että myös miehet pystyivät samastumaan naishahmoon.

Poliittinen teoreetikko ja feministitutkija Iris Marion Young kirjoitti vuonna 2003 maskulinistisen suojelun logiikasta. Vaikka Young tarkasteli käsitettä Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden piirissä, herättää se ajatuksia myös elokuvien naiskuvassa.

Patriarkaalisten arvojen mukaan toimiva logiikka asettaa suojeltavat, eli naiset ja lapset, alisteiseen asemaan. Miehisen suojelun kohteena oleminen tarkoittaa myös riippuvaisuutta: vain suojelijalla on toimijuus ja käskyvalta.

Jotta suojelu toimii, tarvitaan Youngin mukaan kahta mieshahmoa. Toinen on aggressiivinen ja väkivaltainen naista kohtaan, toinen taas ritarillinen pelastaja.

Slasher-elokuvissa suojelu epäonnistuu täysin, kun naisia tapetaan ja ritari puuttuu.

Screamissa on Neve Campbellin esittämän Sidney Prescottin (oik.) lisäksi myös toinen ”viimeinen tyttö”. Courtney Cox (vas.) näyttelee itsepintaista tv-toimittajaa Gale Weathersia, joka vastoin odotuksia lopulta ystävystyy Sidneyn kanssa. Takana seisovan kauhuelokuvafriikin Randyn (Jamie Kennedy) tarina ei jatku elokuvasarjassa yhtä pitkään.

1990-luvulla final girlin hahmo otti feministisemmän suunnan. Vaikka kauniiden naisten (ja miesten) lahtaaminen jatkui edelleen ja päähenkilöt olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valkoisia, sai viimeinen tyttö vapauksia.

Käänteen tekevänä elokuvana pidetään juuri vuoden 1996 Screamia, eli ensimmäistä kauhuelokuvaa, jonka näin. Wes Cravenin slasher-genreä itseironisesti kommentoivassa teinikauhussa ensin naapurintyttömäisenä esitelty Sidney Prescott harrastaa elokuvan loppupuolella seksiä, mutta päihittää siitä huolimatta pahan ja säilyy hengissä.

Katsoin hiljattain uudestaan myös vuonna 1998 ilmestyneen Halloween H20 -elokuvan. Laurie Strode ei ollut enää mikään perinteinen viimeinen tyttö, vaan keski-ikäinen alkoholisoitunut yksinhuoltajaäiti. 20 vuodessa Laurie oli muuttunut haavoitetusta sankari-uhrista pelottomaksi rökittäjäksi, jonka mitta oli tullut täyteen.

Mietin, ovatko kauhuelokuvien lukuisat viimeiset tytöt yksi merkittävä syy siihen, miksi ylipäätään hurahdin kauhuelokuviin lapsena. Vaikka en sitä silloin tietenkään tajunnut, näin naishahmot niissä kokonaisempina toimijoina kuin vaikka romanttisissa komedioissa.

Samalla kun slasher-elokuvien suosio on lässähtänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, on kauhu monipuolistunut. Sukupuolen, seksuaalisuuden ja ihonvärin yksipuolisista normeista on päästy irti, kuten esimerkiksi Nopen (2022) kaltaiset elokuvat osoittavat.

Keke Palmer esittää Jordan Peelen tänä vuonna julkaistussa ja kehutussa Nopessa queeria Emerald Haywoodia. Genreltään Nope ei edusta slasher-kauhua, mutta Emerald on selvästi tarinan final girl.

Vaikka olen samaa mieltä Carol J. Cloverin kanssa siitä, että slasher-kauhun hehkuttaminen feminismin edelläkävijänä olisi itsepetosta, ovat viimeisen tytön vaikutukset huomionarvoisia.

Slasherit osoittivat, että myös miehet pystyivät samastumaan naishahmoon. Mieskatsoja ei siis ollutkaan niin yksinkertainen olento ja identifioituminen ei ylipäätään palautunut binääriseen kokemukseen.

Clover esittääkin kirjassaan, että 1970- ja 1980-lukujen slasher-kauhun suosio vaikutti ainakin epäsuorasti muun muassa ikonisen feministielokuvan Thelman ja Louisen (1991) syntymiseen.

Olin ensin kirjoittaa, etten ole saanut varhain aloitetusta kauhuharrastuksestani traumoja, mutta se ei taida olla totta.

En vieläkään tiedä pelottavampaa elokuvahahmoa kuin Michael Myers. Siksi myös välttelen kaikkia niitä lukuisia ja huonoksi haukuttuja versioita Halloween-sarjasta.

Minulle Michael on täydellinen boogiemanin eli mörön ruumiillistuma, persoonaton pahuus, jota on ollut aina olemassa muodossa tai toisessa.

Valkoisen naamarin takana tyhjänä möllöttävät silmät etsivät vain uutta lihaa, jonka tuhota. Mutta Laurie Strodea mörkö ei saa koskaan.

Pääkuvan final girl -hahmot ja heidän näyttelijänsä: Ellen Ripley (Sigourney Weaver) Alien-elokuvasarjassa, Helen Lyle (Virginia Madsen) elokuvassa Candyman, Sidney Prescott (Neve Campbell) Scream-elokuvasarjassa, Sally Hardesty (Marilyn Burns) Texasin moottorisahamurhissa, Dana Polk (Kristen Connolly) The Cabin in the Woods -elokuvassa, Julie James (Jennifer Love Hewitt) Tiedän mitä teit viime kesänä -slasherissa, Karla Wilson (Brandy Norwood) Tiedän yhä mitä teit viime kesänä -jatko-osassa, Ginny Field (Amy Steel) Perjantai 13. osa 2 -elokuvassa, Laurie Strode (Jamie Lee Curtis) Halloween-elokuvasarjassa, Emerald Haywood (Keke Palmer) Nopessa, Natalie Simon (Alicia Witt) Urban Legend – kauhutarinoita -elokuvassa, Grace Le Domas (Samara Weaving) Ready or Not -elokuvassa, Jess Bradford (Olivia Hussey) Black Christmasissa ja Nancy Thompson (Heather Langenkamp) Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjassa.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Saara Tuusan Lähikuva 3/2022 -numerossa julkaistua tutkimusartikkelia Feministisiä fantasioita ja vastentahtoista todistamista – naisinen katse elokuvan kentällä (tieto lisätty 28.10. klo 12:39).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat