The Crown – faktaa vai fiktiota?

Netflix on lisännyt The Crownin viidennen kauden kuvaukseen maininnan, että sarja on tositapahtumien inspiroimaa fiktiota. Sarjan suhde todellisuuteen on puhuttanut aina, mutta nyt kysymys on entistä ajankohtaisempi.

Kuningatar Elisabeth II ja häntä The Crownissa näyttelevä Imelda Staunton.

23.10. 17:15 | Päivitetty 23.10. 18:38

Netflix on lisännyt kuningatar Elisabet II:n elämästä kertovan The Crown -sarjan uuden kauden esittelyyn tekstin, joka kertoo sarjan olevan ”tositapahtumien inspiroimaa fiktiota”.

Paine sarjan luokittelemiseksi kuvitelmaksi on kasvanut kausi kaudelta. Se on ollut tänä syksynä kovempaa kuin koskaan. Esimerkiksi kuuluisa brittinäyttelijä Judi Dench vaati The Timesille lähettämässään kirjeessä Netflixiä tekemään selväksi, että sarja on fiktiota. 9. marraskuuta alkava viides kausi käsittelee kuningasperheen 1990-lukua.

Miten paljon sarjassa on muutettu todellisia tapahtumia? Onko niiden muuttaminen oikein? Missä menee fiktion ja todellisuuden kuvauksen raja, kun käsitellään oikeita, myös edelleen elossa olevia tai juuri kuolleita ihmisiä?

Katsojia on kiinnostanut valtavasti, mikä sarjan tapahtumien suhde on todellisuuteen. The Crownin myötä on levinnyt uudenlainen tv:n katselun tapa. Tapahtumia googlataan puhelimella ja tarkistetaan pitävätkö ne paikkansa. Puhelin kädessä tarkastelemme fiktion ja todellisuuden yhteyksiä.

Kuohunnan sarjan ympärillä ymmärtää. Jo aiemmilla kausilla vastaan on tullut sarjan ja todellisuuden välisiä ristiriitoja. Prinssi Philipin ja tämän äidin prinsessa Alicen suhdetta oli muutettu merkittävästi kolmannella kaudella.

Imelda Staunton esittää kuningatar Elisabet II:a The Crownin viidennellä kaudella. Kuvassa selin istuvat Elizabeth Debicki prinsessa Dianan roolissa ja Dominic West, joka esittää prinssi Charlesia.

Viidennellä kaudella nähdään ennakkotietojen mukaan kohtaus, jossa prinssi Charles yrittää saada äitiään luopumaan kruunustaan. Entinen pääministeri John Major, jonka fiktiivinen versio nähdään kaudella, on jo sanonut, ettei osalla sarjan tapahtumista ole juuri tekemistä todellisuuden kanssa.

Yksi syy hienotunteisuuden vaatimuksiin on varmasti se, että maailmalla laajasti pidetty ja arvostettu Elisabet II kuoli hiljattain ja hänen vanhimmasta pojastaan Charlesista tuli kuningas.

Kuningatar Elisabet II maaliskuussa 1994.

Varsinkin tässä tilanteessa prinssi Charlesin esittäminen juonimassa äitinsä vallasta luopumista, jos sellaista ei koskaan tapahtunut, on iso juttu. Kyse ei ole siitä saako niin tehdä tai ei, vaan sen seurauksista. Jos tällaista fiktiota tehdään oletuksella ”yleisö kyllä osaa erottaa toisistaan todellisuuden ja fiktion”, toimitaan jonkun sellaisen maailman ehdoilla, jota ei koskaan ole ollut.

Kymmenet miljoonat ihmiset ympäri maailmaa katsovat sarjan uuden kauden heti kun se tulee. Moni tarkistaa taas puhelimestaan, menivätkö asiat kuten sarjassa ne on kuvattu. Tunteet ohittavat faktat helposti, johtopäätöksiä on helppo vetää, vaikutelmat ja epäilyt jäävät elämään. Näin on tapahtunut aiempien kausien kohdalla. Edellisen, neljännen kauden aikaan yleisö lähetti prinssi Charlesille ja Camilla Parker Bowlesille sellaisen sapekkaan viestitulvan, että Britannian nykyiset monarkit sulkivat kommentointimahdollisuuden some-tileillään. Todelliset ihmiset ja heidän kuvitteelliset versiot sekoitetaan keskenään.

Historian ja historiallisen fiktion suhde on joskus määritelty karkeasti niin, että historiankirjoitus käy läpi mitä on tapahtunut, ja historiallinen fiktio kertoo, mitä tapahtumissa mukana olleet ihmiset kokivat ja tunsivat. The Crownin käsikirjoittajat ovat tietysti keksineet paljon sarjan sisällöstä. Vaikka taustalla on mittava tutkimustyö, kukaan ei tiedä, mitä Elisabet ja prinssi Philip ovat jutelleet makuuhuoneessaan. Dialogi on keksittyä.

Hiljattain kuollut Susipalatsi-romaanin kirjoittanut Hilary Mantel sanoi historiallisen fiktion kirjoittajien olevan eläviä anakronismeja. Kirjailija yrittää mennä menneisyydessä eläneiden ihmisten mieleen ja nähdä jotain, mitä nämä ihmiset eivät edes itse silloin nähneet. On kuitenkin eri asia kirjoittaa 1500-luvun ihmisistä, kuten Mantel teki, kuin nykyajasta, kuten käsikirjoittaja Peter Morgan työryhmineen tekee The Crownissa.

Keskustelujen ideoiminen on myös eri asia kuin tapahtumien ja tosiasioiden muuttaminen, kuten prinsessa Alicen elämän käänteille kävi sarjassa.

Tapahtumien ja niiden kokemisen välillä on aina jonkinlainen verho. Joillekin se on läpinäkyvä harso, joillekin paksu raskas samettiesirippu, joka pysyy alhaalla. Haluamme kuin automaattisesti kurkistaa verhon taakse ja paljastaa, mitä siellä on.

Britannian kuningasperhe on aina elänyt tämän verhon jakamaa kaksoiselämää. Julkisen ulkopuolen ja perheen sisäpuolen välinen jännite on jo vuosikymmeniä ollut Britanniassa koetuksella. Verhoa on revitty alas, tavoilla, jotka ovat olleet ajoittain rajuja ja tyylittömiä.

Kuningasperheen kohdalla olennainen tarina ei viime aikoina ehkä niinkään ole ollut verhon takana piilevät salaisuudet, vaan itse verho julkisuuden ja yksityisyyden välillä. Verhon takana on lopulta vain ihmisiä.

Kun Elisabet II:n elämäntarina etenee 1990-luvulle, se on yhä enemmän tarina juuri tästä verhosta ja sen kanssa elämisestä. Tarina verhon kiristymisestä ja lopulta repeämisestä kärjistyi prinsessa Dianan ja Dodi al-Fayedin kuolemaan johtaneessa auto-onnettomuudessa 1997.

Prinsessa Diana kesäkuussa 1997.

Kolarista on kehitelty monenlaisia salaliittoteorioita. Prinssi Philipiä, prinssi Charlesia ja turvallisuuspalvelu MI6:a on syytetty onnettomuuden lavastamisesta. On syytetty arabivastaisia voimia ja aseteollisuutta. Perusteellisen tutkimus- ja selvitystyön lopputulos oli brutaalin arkinen. Auton kuljettaja oli humalassa ja matkustajien turvavyöt auki.

Salaliittoteoriat syntyvät kapinoimisesta virallisen totuuden verhoa vastaan. Kun repäisee verhon pois ja paljastaa asioiden todellisen laidan, kokee itsensä fiksuksi. On voimaannuttavaa paljastaa vallanpitäjien oletetut petokset.

Paljastamisen tunteen voima on suuri. Se on usein tärkeämpi kuin itse paljastettu asia. Paljastaminen on itsessään jotenkin nautinnollista.

Se on niin voimakas, tämä into haastaa ”virallinen totuus”, että johdonmukaisuus ei ole enää sen rinnalla juurikaan olennaista.

Toimittaja-kirjailija Markus Tiittula kirjoittaa teoksessaan Taistelu totuudesta – mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti, kuinka ihminen joka uskoo prinsessa Dianan lavastaneen kuolemansa, uskoo keskivertoa useammin myös, että Diana murhattiin.

Nämä kaksi väitettähän siis eivät voi molemmat pitää paikkaansa, koska ne sulkevat toisensa pois.

Tiittulan mukaan tässä on kyse siitä, että ”ihminen uskoo ensisijaisesti, että jotain on pielessä. Sen myötä hän on altis uskomaan erilaisia versioita, jotka todistavat tämän isomman alkuperäisen tunteen.”

Elizabeth Debicki esittää Dianaa the Crownin viidennellä kaudella.

En usko The Crownin esittävän, että jokin pöhköistä salaliittoteorioista pitäisi paikkaansa.

Dianan kuolema paparazzien jahtaamana oli todellinen inhimillinen tragedia, ennen kaikkea Dianan perheelle. Mutta sen lisäksi se on voimakkaan symbolinen kuva todellisuuden ja julkisuuden yhteentörmäyksestä, siitä oikeutuksen voimasta, joka haluaa repiä verhon alas, hinnalla millä hyvänsä.

Samaan aikaan kun The Crownin tapaiseen draamaan pitää lisätä muistutus siitä, että se on fiktiota, ehkä uutisiin joudutaan kohta lisäämään muistutus siitä, että ne taas eivät ole fiktiota. Tilannetta ei helpota se, että nykyisin on myös verkkojulkaisuja, jotka eivät toimi journalistisen etiikan mukaan.

Kuningatar Elisabet II puhuu suorassa lähetyksessä prinsessa Dianan muistosta 5. syyskuuta 1997.

Rajanvedot alkavat käydä vaikeiksi. On todellisten tapahtumien kuvausta, on tulkittua historiaa, on fiktiivistä kerrontaa joka avaa ihmisten sisäistä elämää, on symbolisesti merkittävää mutta epätodellista kerrontaa. Kaikkien näiden viestien väliset rajat ovat muuttuneet hieman hämärämmiksi. Kaikkia niitä kulutetaan samojen välineiden kautta ja ne kaikki kamppailevat paitsi ajastamme, myös mentaalisesta tilastamme.

Olennaisempaa kuin kysyä, onko The Crownin käsikirjoittajilla lupa muuttaa tapahtumia dramatisoinnissa, on ehkä sittenkin kysyä, onnistuuko uusi kausi sanomaan jotain olennaista mediallistuneen todellisuuden henkilökohtaisesta hinnasta?

Onnistuuko The Crown, muokatessaan historiaa, sanomaan jotain olennaista meidän ajastamme ja meistä itsestämme?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat