Kuka saa Helsingin Sanomien esikois­palkinnon? He ovat voittajaehdokkaat

15 000 euron arvoinen palkinto jaetaan 17. marraskuuta.

HS:n kilpailun kymmenen finalistia esittäytyvät sunnuntaina klo 11.30 kirjamessujen Senaatintori-lavalla alkavassa tilaisuudessa. Kuvassa Elina Airio (vas. ylh.), Anna Englund, Susanna Hast, Iida Sofia Hirvonen, Veera Ikonen, Atte Koskinen, Päivi Liski, Mikko Räty, Petra Vallila ja Ville Verkkapuro.

30.10. 2:00 | Päivitetty 30.10. 9:10

Vuoden parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle myönnettävä Helsingin Sanomien palkinto on edennyt finaalivaiheeseen. Tänä vuonna esikoisia ilmestyi yli 80, ja raati nostaa niistä nyt esiin kymmenen: kuusi romaania, kolme runoteosta sekä yksi novellikokoelma.

Palkinto, 15 000 euroa, jaetaan 17. marraskuuta. Tunnustus jatkaa vuosina 1964–1994 myönnetyn J .H. Erkon esikoiskirjapalkinnon perinnettä.

Raatiin kuuluvat Suvi Ahola, Arla Kanerva, Susanna Laari, Antti Majander (pj.), Eino Santanen sekä kilpailun viime vuonna romaanilla Sinun, Margot voittanut Meri Valkama.

Viime vuosien tapaan taso oli jälleen korkea, joten hyvin ansiokkaita debyyttejä löytyy myös kärkikymmenikön ulkopuolelta.

Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:

1. Miksi kirjoitat?

2. Miksi juuri tämä kirja?

3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Nokialla syntynyt Elina Airio, 31, asuu Helsingissä. Hän on sosionomi ja työskentelee sosiaaliohjaajana.

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen, romaani (Gummerus)

1. Kirjoittaminen on ainut tila, jossa voin oikeastaan olla. Rakastan suomen kieltä, rakastan sen sanoja ja niiden värejä. Siellä mieli on tyyni, ja se on paljon. Koetan kysyä milloin kirjoitan, tai missä kirjoitan, kunhan kirjoitan.

2. Se otti minua tukasta kiinni ja veti perässään viemäriin. Vastustelin kyllä; en tahtonut ensin kirjoittaa sosiaalialalle sijoittuen. Kirjoittaminen on ollut oma yömaailmani, ja tuntui vaikealta sotkea tuo armaani sosionomin päivätyöhön. Pelottikin, voinko sanoa näin, saanko kirjoittaa alastani, tästä näin.

Lennokas kieli vaati kuitenkin maadoitusta. Sain kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa avuksi vinkin; sido runokieli johonkin itselle tuttuun, arkiseen, tiedettävään, jotta kielellisyys pääsisi oikeuksiinsa. Olin jo piirittänyt teokseni Mimiä vaikka kuinka kauan, ja olin vaikka kuinka kauan ollut vihainen maamme voimakkaasti sukupuolen mukaan eriytyneistä työmarkkinoista (ja elämistä!). Menkööt, ajattelin. Kielen vuoksi kokeilin sosiaalialaa tekstini näyttämönä; osaan liikkua sotealalla, osaan nämä huoneet. Ja teksti tulikin kuin riivattuna.

3. Huohotan Aila Meriluodon ja Katri Valan ikkunoiden takana ulkona. Kun heidän erkkereiltään kerkiän, eli joka yö sumun turvin, käyn halaamassa runoilija Veera Miljan ovenkarmeja. Tuolla välein olen minä, nilkat nurmikolla.

Ote arviosta: ”Sosiaalialalla työskentelevän Elina Airion esikoisromaani Metsässä juoksee nainen ennakoi hyytävällä tavalla yhteiskuntaa, jossa sosiaalityö on yksityistetty ja tehostettu. Samalla se tulee kertoneeksi todellisista ongelmista, äitien yksinäisyydestä ja mielenterveysongelmista sekä lastensuojelun puutteista.” Eleonoora Riihinen, HS 13.6.

Kokkolassa syntynyt Anna Englund, 42, asuu Helsingissä. Hän on elintarviketieteiden kandidaatti, yksityisyrittäjä ja freelancer.

Anna Englund: Lautapalttoo, romaani (Siltala)

1. Kokemukseni maailmasta on, etten ymmärrä oikein mistään mitään ja joka paikka on täynnä sääntöjä joita on vaikea noudattaa. Kirjoittamalla voin elää omalakisessa, viihtyisässä ympäristössä, jossa pääsen itseni ja sellaisten maailmojen äärelle, joihin voin vaikuttaa. Joskus tuntuu, että jatkan jokapäiväisessä elämässäni lapsuuden leikkiä ”sit nää menis sinne ja tekis tätä”. Mieleni rakentaa kaikesta tarinaa: siihen ei tarvita kuin jokin kiinnostava yksityiskohta, ja on kuin istuisin katsomossa. Jossain kohtaa ymmärsin, että minun on kirjoitettava nämä maailmat muistiin.

2. En koe että minulla oli pakottava tarve tehdä juuri tämä, koska mielessäni pyörii paljon tarinoita. Mutta tämä kirja, ja erityisesti kuolemankulttuuri, on pyörinyt mielessäni pitkään, jopa lapsuudesta saakka. Pisimpään riivannut oli kirjoitettava ensin.

3. Tämä on vaikea kysymys, koska sovitan vasta virsuja joilla juosta. Haaveissani herään aamuun Pirkko Saision ja Kari Hotakaisen välistä. Illalla kävelen hautausmaalla, jonne on haudattu Marja-Liisa Vartio. Ennen kaikkea tunnen voimakasta vetoa menneeseen aikaan.

Ote arviosta: ”Lautapalttoo näyttää, miten valtavasti rohkeutta itsensä löytäminen sekä varsinkin toteuttaminen vaatii suvaitsemattomissa oloissa. Muita syitä Elenan uskallukselle Englund ei anna kuin sen, että muuta vaihtoehtoa hänellä ei ole. Sisäinen pakko.” Antti Majander, HS 17.9.

Ruotsissa syntynyt Susanna Hast, 41, vietti lapsuutensa Rovaniemellä ja asuu nyt Helsingissä. Hän on yhteiskuntatieteiden tohtori ja taiteellisen tutkimuksen dosentti.

Susanna Hast: Ruumis / huoneet, romaani (S&S)

1. Kirjoitan koska hiljaisuus ei ole enää ainoa valtani. Kirjoitan koska sivu on minulle oikeuden paikka. Kirjoittamalla voin hakea takaisin ääneni, joka riistettiin.

2. Se oli pakko kirjoittaa. Minun täytyi arkistoida väkivalta ja sen systemaattisuus. Halusin surra tuhoutumistani julkisesti. Vaikka olisin yrittänyt kirjoittaa jonkin toisen tarinan, olisin aina päätynyt kirjoittamaan juuri tämän tarinan. Tulen varmaankin aina kirjoittamaan vain kielletystä.

3. Kirjalliset vaikutteeni tulevat enimmäkseen ulkomailta. Olen siellä missä kirjoitetaan kivusta, juuri nyt Joan Didionin ajatusten luona. Hiljattain olen kuitenkin löytänyt keskustelukumppanin Iida Rauman Hävityksestä.

Ote arviosta: ”Riipaiseva kertomus traumasta, väkivallasta, ruumiista sekä ennen kaikkea muistista ja sen kesyttömyydestä. Teos ei rakenna seksuaalisen väkivallan uhrien ympärille myyttisiä sankaritarinoita, mutta näyttää kiertelemättä, kuinka ahdistavaa elämä väkivaltaa kokeneessa kehossa toisinaan on.” Piritta Räsänen, HS 23.9.

Nuoruutensa Vantaalla asunut Iisa Sofia Hirvonen, 34, on helsinkiläinen valtiotieteiden ylioppilas ja vapaa toimittaja.

Iida Sofia Hirvonen: Radalla, romaani (Kosmos)

1. Olen saanut minua koskettaneista teksteistä voimakkaita kokemuksia ja huvitusta. Lukeminen on aiheuttanut sen, että tarve kirjoittaa itsekin. Tuntuu että kirjoittaminen vie johonkin mihin ei muuten pääse ja tekstin avulla pystyy käsittelemään elämän outoutta, sekä sellaisia kysymyksiä, jotka ovat liian ristiriitaisia tai isoja muilla tavoin ymmärrettäväksi. Kirjoittaminen on myös ehkä ainoa taito, joka minulla on. Silti proosallisessa kirjoittamisessa minulla on tietty väärin tekemisen eetos. Ja kuitenkin olen pikkutarkka tyylistä, sanavalinnoista ja siitä kuinka sanat rytmittyvät suhteessa toisiinsa. Tässä rytmityshommassa käytän apuna myös välimerkkejä, caps lockia ja muuta tekstin muotoilua.

2. Esikoisen tekeminen oli pitkä prosessi, laskentatavasta riippuen se vei 1,5-9 vuotta. Olin tehnyt vuosien varrella erilaisia proosallisia tekstejä, mutta pitkään en oikein tiennyt, millaisen kokonaisuuden kirjoittaisin, tai pystyisinkö tekemään sellaista ollenkaan. Kun sain kirjan nimen päätettyä, tiesin, mitä kohti piti mennä ja suuri osa aiemmin tehdystä aineksesta lensi jälleen kerran roskiin. Radalla-nimestä tuli moninaisia assosiaatioita Jack Kerouacin Matkalla-romaanista, yöelämästä sekä avaruuskuvastosta, ja siinä oli huumoria mukana. Käsikirjoituksen muoto ja sisältö alkoivat rajautua paikoilleen, ja kirjoittaminen sekä tekstin viilailu oli hauskaa. Halusin kirjoittaa vetävän kirjan.

3. En osaa sanoa, lukijat varmaan asemoivat sen perusteella mitä ovat aiemmin lukeneet.

Ote arviosta: ”Teoksen päähenkilö on kirjaa kirjoittava helsinkiläinen, joka harhailee yökerhoissa, jatkoilla, tyhjillä kaduilla, radioaalloilla, kyberavaruudessa. Juonta kirjassa ei juurikaan ole, vaan siinä liikutaan enemmän hetkestä ja tapahtumasta toiseen. Tärkeämpää on, kuinka tarkkoja havaintoja kertoja tekee itsestään ja muista.” Piritta Räsänen, HS 6.6.

Helsinkiläinen Veera Ikonen, 47, on taiteiden maisteri, ammatiltaan käsikirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja.

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka, romaani (WSOY)

1. Kirjoitan ymmärtääkseni, sanoittaakseni ja jäsentääkseni ihmisyyttä ja maailmaa. Ja samaan aikaan rakastan kirjoittamista erityisesti siksi, että se jättää tilaa myös sille mitä ei voi täysin ymmärtää, sanoittaa tai jäsentää. Sellaiselle, mikä ei oikein mahdu sanoiksi ja jonka voi lähinnä ehkä jotenkin tietää olevaksi. Haluan pyrkiä tekemään ihmisyyttä näkyväksi sellaisella tavalla, että se rohkaisee meitä laskemaan suojauksia ja kohtaamaan toisemme. Uskon, että sitä kautta maailmakin muuttuu.

2. Tämä kirja oli pakko kirjoittaa. Tarina lähti kasvamaan omassa elämässä koetusta surusta ja siitä miten se sai tunnistamaan surun myös muissa. Romaani on innostava muoto. Se tarjosi tilan käsitellä surua ja kaipausta niin, että teksti oli omalle kokemukselle emotionaalisesti totuudenmukainen, mutta muuten vapaa. Tuntuu, että sain kirjoitettua kirjaan melkein kaiken mitä surusta, kaipauksesta, elämästä ja kuolemasta olen tuntenut, havainnut ja ajatellut. Onneksi sittemmin on tullut uusiakin ajatuksia, niin pääsee kirjoittamaan lisää!

3. Tekisi mieli vastata, että lukijan yöpöydälle. Itselle tärkeimmät kokemukset kirjallisuudesta ovat ne kirjat, jotka voi avata keskellä yötä, kun ei saa unta, ja tuntea astuvansa suojaan. Paikkaan, jossa on tilaa rosolle, rikkinäisyydelle ja kauneudelle yhtä aikaa, ja ihmisen keskeneräisyydelle sellaisella tavalla, että sen pystyy seuraavana aamuna kohtaamaan piirun verran paremmin myös itsessään, muissa ja maailmassa. Tällaisia kirjoja itselleni ovat vaikkapa Joel Haahtelan ja Selja Ahavan teokset. Jos oma kirjani mahtuu samalle yöpöydälle heidän kanssaan, niin se on huippua.

Ote arviosta: ”Pelkäsin tarttua tähän kirjaan: lapsen menettäminen on aiheena rankka. Myös tämän fiktiivisen tarinan taustalla on kirjailijan itsensä kokema menetys. Veera Ikosen lapsi kuoli yhdeksän päivän ikäisenä. Aiheestaan huolimatta ja kenties juuri sen takia Ikosen esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka on eittämättä tänä keväänä arvioimistani kirjoista hienoin – mutta ei rankin tai raskain.” Anni Valtonen, HS 17.7.

Jyväskylässä 1997 syntynyt Atte Koskinen asuu Helsingissä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa ja toimii runouslehti Tuli & Savun toimittajana sekä kirjallisuuskriitikkona.

Atte Koskinen: Silmittömyys, runokokoelma (WSOY)

1. Kirjoittaminen mahdollistaa maailman avautumisen uutena. Kieli laajentaa kokemusta, ja tuo laajeneminen kiinnostaa minua suuresti. Samoin paikat, joihin voi päästä vain kieliteitse.

2. Yritys sanallistaa etäisyyttä ja kokemusta tilan avartumisesta sekä näihin liittyvää iloa nousi esiin uudelleen ja uudelleen kirjoittaessani. Silloinkin, kun yritin kirjoittaa aivan muusta. Joten päätin suunnata sitä kohti. Lopputuloksena oli Silmittömyys.

3. Tyylillisesti ja teoskokonaisuudellisesti Silmittömyys sijoittuu varsin napakasti suomalaisen nykyrunouden kentälle. Kuitenkin kielen kautta tapahtuvassa ajattelussani koen eniten yhteyttä Gunnar Björlingin ja Tyyne Saastamoisen kaltaisiin kirjoittajiin. Runoilija, jolta ensimmäisenä opin kielen kyvyn ilmaista muutoinkin kuin suoraan merkitsemällä, oli Kaarlo Sarkia. Jotain hänen kielestään kulkee mukana omassani.

Ote arviosta: ”Koskinen toimittaa runouslehti Tuli & Savua ja opiskelee filosofiaa. Tämä näkyy. Usein hänen aforisminomaiset, avoimet runokatkelmansa vaativat paljonkin aikaa. Vähistä sanoista alkaa aueta ajatuksia, jossa luodataan etäisyyksiä ja haastetaan tuttuja havaintotapoja.” Jukka Koskelainen, HS 16.10.

Iitistä kotoisin oleva Päivi Liski, 47, asuu Helsingissä. Hän on filosofian maisteri ja työskentelee luovan kirjoittamisen opettajana.

Päivi Liski: Erään kanan tarina, novellikokoelma (S&S)

1. Tämä on hyvä kysymys. Kirjoittaminen vaatii aikaa ja vaivaa ja silti voi käydä niin että kirja jää kokonaan vaille huomiota, taloudellisesta hyödystä puhumattakaan. Ehkä kirjallisuus, sekä kirjoittaminen että lukeminen, on tapa olla maailmassa ja hahmottaa maailmaa.

2. Erään kanan tarinan piti tulla kirjoitetuksi, jotta voisin raapaista ihmisen ja eläimen suhdetta. Teema on niin laaja, ettei sitä voi yhdessä novellikokoelmassa kattavasti käsitellä, mutta toivoisin, että novellit herättäisivät lukijoissa pohdintoja omasta suhteesta toislajisiin eläimiin.

3. Olen lukenut viime aikoina ihmisen eläin- ja luontosuhdetta käsittelevää tietokirjallisuutta ja esseistiikkaa, kuten Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa ja Riikka Kaihovaaran Villi ihminen – ja muita luontokappaleita. Minua kiinnostaa myös eläinfilosofi Elisa Aaltolan ajattelu. Edellä mainitsemani suomalaiset kirjailijat ovat temaattisesti läheisiä. Pidän eurooppalaisten kirjailijoiden A. S.Byattin, Deborah Levyn, Maylis de Kerangalin, Annie Ernaux'n ja Jenny Erpenbeckin tuotannosta ja haluaisin tulevissa teoksissani suunnata kohti heidän viitoittamaansa tietä.

Ote arviosta: ”Päivi Liskin esikoisteos osallistuu hienovaraisella tavalla keskusteluun eläinten tunteista ja niiden oikeuksista elää lajityypillistä elämää. Jossakin novellissa sivutaan tuotantoeläinten elämän epäeettisyyttä, mutta missään kohdassa Liski ei saarnaa eikä opeta, vaan luottaa lukijaansa antamalle tilaa ajatella ja kokea.” Anni Valtonen, HS 8.10.

Vuonna 1976 Kuopiossa syntynyt Mikko Räty on helsinkiläinen runoilija.

Mikko Räty: Borealia, runokokoelma (Tammi)

1. Kirjoittaminen on minulle tapa tuntea ja oivaltaa, lisätä empatiaa. Kaunis lause tuntuu fyysisesti, hulahtaa sydämen lävitse. Onnistuneimmillaan kirjoittamalla pystyy nyrjäyttämään todellisuuden hetkeksi raiteiltaan.

2. Halusin tutkia, kuinka lajikato vaikuttaa meihin emotionaalisesti. Mitä tunnemme, kun hyönteiset vaikenevat, mitä se hiljaisuus merkitsee? Alkuideasta teos laajeni käsittelemään ihmisen paikkaa lajien kirjossa ja kaiken elollisen väliaikaisuutta. Loin kirjaan rakenteen, joka mahdollisti myös henkilökohtaisemman kipupisteen käsittelyn: sisarusten katoamisen toisiltaan. Kirjan tematiikan painavuuden takia tuntui tarpeelliselta kirjoittaa ihmisen osasta ja käyttäytymisestä myös groteskin huumorin lävitse.

3. Sijoitan itseni, neulantarkasti, Sirkka Turkan ja Jaakko Yli-Juonikkaan leikkauspisteeseen.

Ote arviosta: ”Rädyn esikoinen on toistaiseksi painokkaimpia puheenvuoroja uudessa kotimaisessa ekorunoudessa, ja lähestyttävyydessään suositeltavaa luettavaa heillekin, jotka harvemmin tarttuvat nykyrunoon. Nimi kannattaa painaa mieleen, ja voi olla, että siihen törmää vielä esitystaiteenkin parissa.” Vesa Rantama, HS 1.10.

Helsinkiläinen Petra Vallila, 39, on valtiotieteiden ja taiteen maisteri ja työskentelee viestintäjohtajana.

Petra Vallila: Ehkä, runokokoelma (Poesia)

1. En halua olla kirjoittamatta. Minulla on mahdollisuus kirjoittaa. Teen kirjoittamalla salaa monenlaisia kokeita ja hahmottelen vaihtoehtoisia tiloja itselleni ja kielelle olla. Luulen, että kirjoittamisessani kytee myös toive sellaisesta kommunikaatiosta, jota en arkikielellä tavoita.

2. En enää osannut perustella sitä, miksi ei. Olen viipynyt niin pitkään ja niin intensiivisesti yrityskielen parissa, että saatuaan tarpeeksi tilaa ja aikaa teos rakentui lopulta melko pakotta. Haluaisin ajatella, että ehkä ehdottelee uudenlaisia lupia ja vapauksia sopia ja sanoittaa itsestään selviksi haalistuneita asioita toisin. Sellainen on aina kiinnostanut minua.

3. En usko sijoittuneeni varsinaisesti vielä mihinkään, enkä etenkään sitoutuneeni. Tämä on keskustelunavaus, kurotus yritysviestinnästä runouteen, liikuskelua kaikenlaisilla kirjallisilla liepeillä samanaikaisesti. Hiukan käsitteellistä kenties, kokeellisiin suuntiin kumartavaa, ehkä myös jotain muuta.

Ote arviosta: ”Ehkä suhtautuu yrityskieleen pelimäisesti, älyllisenä ja esteettisenä haasteena. Kuin käytössä olisi rajallinen, traditiota vasten katseltuna ei-kaunis yrityssanasto, jonka osia täytyy esiintyä teoksen kielessä tietyllä frekvenssillä, ja josta täytyy luoda jotain mahdollisimman kaunista. Ehkä on poikkeuksellisen itsevarma esikoisteos. Se on ihailtavan varma epävarmasta maailmasta ja kielestä.” Arttu Seppänen, HS 16.9.

Turussa syntynyt, Pietarsaaressa kasvanut ja Helsingissä asuva Ville Verkkapuro, 32, on medianomi, ammatiltaan senior copywriter ja siirtynyt kymmenen mainostoimistovuoden jälkeen yrittäjäksi.

Ville Verkkapuro: Pete, romaani (Kosmos)

1. Kirjoittaminen on halvin ja nopein keino saada ideat ja ajatukset ylös. En ole kiinnostunut korulauseista. Elokuvat ja musiikki olisivat esteettisempiä keinoja, mutta vaatisivat paljon enemmän rahaa ja apua.

2. Pete on ehkä kahdeksas tai yhdeksäs romaanikäsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Myös Pete kirjoitettiin uusiksi viisi kertaa ja suurin osa meni roskiin. Kesti pitkään löytää ajatusten ydin. Kiertelin aihetta, olin pelkuri. Lopulta en enää osannut piiloutua.

3. On välillä vaikeaa löytää omaa paikkaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ihailen useita kirjoittajia, mutta harva resonoi. Halveksun ironiaa. Haluan olla moderni, mutta en ole kovin kiinnostunut kotimaisesta autofiktiobuumista enkä sukupolviromaaneista. Pidän kovasti Merete Mazzarellan tavasta yhdistää omaelämäkerrallisuutta ja suoraa ilmaisua esseemäiseen analyyttisyyteen. Mereten pojan nimi on Ville ja joskus kuvittelen sen olevan minä.

Ote arviosta: ”Käänteet tarinassa ovat paikoin odottamattomia, ja loppua kohti romaani laajenee esseeksi, joka käsittelee päihteitä, addiktiota ja itsetuntemusta meikäläisittäin tuoreistakin näkökulmista. Myös romaanina Pete on avoin yllätyksille ja uusille muodoille, mikä tekee siitä yhden vuoden inspiroivimmista esikoisista.” Vesa Rantama, HS 9.10.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat