Juha Hurmeen uutuus on kansa­koulussa traumati­soituneen pojan kosto

Juha Hurmeen tilhilaulua perkaava tietoteos esiintyy kaunokirjallisuutena ja jättää lukijankin harmiksi lähteet mainitsematta.

Teatteriohjaaja ja Finlandia-palkittu kirjailija Juha Hurme kuvattiin elokuussa 2022 Espoon kaupunginteatterissa.

28.10. 10:40

Proosa

Juha Hurme: Tiu tau tilhi. Teos. 207 s.

Tänä vuonna tilhet tulivat Helsinkiin aikaisin. Lokakuisena lauantaina, teollisuusalueella moottoritien kupeessa, havahdun tuttuun helkyntään. Suuren parkkipaikan muutamat ohkaiset puut kannattelevat valtavaa määrää sinne tänne säntäileviä töyhtöpäitä. Ovatko ne päihdyksissä?

Varmuuden vuoksi kierrän vähän kauempaa.

Onneksi taskussani on Juha Hurmeen pieni uutuusteos Tiu tau tilhi, jonka mukaan tilhien humalahakuisuus on sitkeä myytti:

”Tilhen maksa painaa 9,5 % koko ruumiin painosta, se on siis suhteessa tilhen painoon kymmenen kertaa isompi kuin ihmisellä. Tilhi polttaa alkoholin energiakseen nopeammin kuin mikään muu eläin maailmankaikkeudessa eikä humallu”, Hurme kirjoittaa.

Koska Hurmeen teos on kirjastoluokassa 84.2. (suomenkielinen kertomakirjallisuus), jään tämän väitteen ja lukuisien muiden kirjassa esitettyjen kanssa ikävään välikäteen. Jos ja kun kiinnostun Hurmeenkin innoittamana tilhien elämästä, voinko luottaa siihen, ettei kertomakirjailija ole pistellyt kirjaansa raflaavia kuulopuheita ja kutkuttavaa pseudotiedettä?

Olisiko pyhä tilhitieto uhrattu lukunautinnon alttarille?

Tarkistaisin asian alkuperäislähteistä, mutta tässä yhteydessä tuorein Hurmeen mainitsema teos on Carl von Linnén Systema Naturaen kymmenes painos (1758).

Lähdeluettelo löytyy nykyään monista romaaneista ja runokokoelmistakin, mutta Hurmeen edustamassa kirjallisuudenlajissa, kutsuttakoon sitä vaikka anekdoottiesseeksi, sellaista ei nähtävästi tarvita.

Lähdeteoksia kohdellaan anekdootteina muiden joukossa, siis mitä vanhempi tai nykynäkökulmasta koomisempi, sitä todennäköisemmin Hurme teoksen mainitsee. Mutta oman aikamme tutkijat, joita Hurme on takuulla lukenut useita, jäävät nuolemaan näppejään.

Kun kerran tänä syksynä on keskusteltu tietokirjallisuuden lähteidenkäytöstä, keskustelun sopisi laajeta myös tänne kaunokirjallisuuden tietoähkyosastolle. Minkäänlaisesta plagioinnista ei silti takuulla ole kyse, niin kauttaaltaan tunnistettava on Hurmeen murteita, popkulttuurin sanastoa ja maltillista manailua yhdistävä puhunta.

Tuskin missään kirjallisessa lähteessä on aiemmin kuvailtu Oulun kirkon urkuja 1890-luvulla näin: ”aivan paskat, hiirenkakassa ja osin kaatunein pillistöin.”

Vanhinta tunnettua suomenkielistä tekstiä sisältävä ”pruju löytyi tsägällä vuonna 1921”.

Keskisuomalaista nykypuhettakaan Hurme ei ole unohtanut: laulukirjailija Olavi Pesonen saa laulusta ”eppuluokan kevättodistuksessa vitosen”.

Hurmeen Niemi- ja Suomi-kirjoistaan alkaneen kansallisen projektin, jota Tiu tau Tilhi jatkaa viehättävämmässä miniatyyrimuodossa, voisi ajatella 1960-luvulla kansakoulussa traumatisoituneen pojan kostona pysähtyneisyyden ajan Suomelle.

Hurme näyttää, että Suomea pystyttävien merkkihenkilöiden elämästä voi kertoa viihdyttävästi ja, mikä tärkeintä, että karnevalistinen tapa kertoa on itse asiassa rutkasti sivistyneempi kuin jäyhänvakava nationalistinen pönötys.

Tähän pitkään sitaattiin kiteytyy paljon Hurmeen eetoksesta:

”Itsenäisessä Suomessa Cygnaeuksen aikanaan edistyksellis-jumalinen kasvatusfilosofinen aate ei uudistunut, vaan ikääntyi, kovettui ja supistui kristillisisänmaalliseksi todellisuuden muokkaukseksi, jota lapset pantiin 1930-luvulta lähtien omaksumaan Siukosen ja Pesosen laulukirjat käsissä, suut ammollaan kuin linnunpojilla ja -tytöillä. Tätä menoa jatkettiin sotien läpi 1960-luvulle asti, jolloin Aku Ankka, Beatles, televisio, peruskoulu ja muu moderni hapatus mullisti mallin.”

Tiu tau tilhessä akuankka-käsittelyn saa erityisesti uskonnollisten herätysliikkeiden, kuten körttiläisyyden ja rukoilevaisuuden, sekä niiden musiikkikulttuureiden perintö.

Hurme tykkää viitata historian merkkihenkilöihin, lähes poikkeuksetta miehiin, joista saa anekdootteihin suuruudenhulluja ja hilpeästi toilailevia päähenkilöitä. Välillä Hurme muistaa paheksua vaikkapa Ilmari Kiannon tuotannon mieskeskeisyyttä, mutta ohittaa itse ei-miehet muutaman lauseen olankohautuksella. Naisten aseman edistämisestä eniten kunniaa saa Zachris Topelius.

Kirjassa touhuaa kansakunnan kaapinpäällistön ohella Vilho Siukosen ja Mikael Nybergin kaltaisia vähemmän tunnettuja kulttuuripersoonia. Mukanaan he kantavat koko sukunsa ja syntejä, ja lukuisat esi-isät ja jälkeläiset vilistävät lukijan silmissä.

Helsingissä taannoin järjestetyissä nimienpudottelun SM-kisoissa Hurme olisi eittämättä pärjännyt erinomaisesti.

Mikael Nyberg on kirjalle otsikon antaneen tilhilaulun säveltäjä, Kianto taas sanoittaja. Hurmeen edellisiin kansalliseepoksiin verrattuna kirjan ajatus on pienimuotoinen.

Teos ei pyri kertomaan kaikkea mahdollista siitä, mitä Suomi on tai mitä kenties luulemme sen olevan, vaan purkamaan mahdollisimman tarkasti osiinsa kaksivuotiaan Touko-pojan nukkumaan mennessä hyräilemän kappaleen.

Onko sitten innostavaa vai masentavaa, että näistä lähtökohdista syntyy kovin samanlainen kulttuurihistorian läpijuoksu kuin Niemessä ja Suomessa? Riippuu näkökulmasta.

Viattomana tuutulauluna esiintyvä ”Tiu tau tilhi” on syönyt läjän suomalaisia merkkimiehiä aamiaiseksi ja ryystänyt uskonnollista hurmahenkeä päälle, vaikka Touko ei sitä vielä tiedä.

Juha Hurme Kirjamessuilla pe 28.10. klo 16 (Hakaniemi-lava).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat