Matti Nykäselle halutaan jo uusi patsas, Ronaldolle nauretaan ympäri maailmaa – Miksi muistomerkeistä nousee niin suuri poru?

Merkkihenkilön muistomerkin tekijän asema ei ole helppo: teos on joko väärin tehty tai aivan väärännäköinen. Moni haluaa jatkaa henkilön palvontaa näköispatsaan juurella.

Kuvassa Minna Canthin patsas Kuopiossa (vas.ylh), Siiri Rantanen Lahdessa (vas.kesk.), Jean Sibeliuksen kasvot osana Sibelius-monumenttia Helsingissä (vas.alh), Olli Lindholmin tuore veistos Pomarkussa (keskellä), Jari Litmanen Lahdessa (oik.ylh.) ja Emanuel Santosin (sittemmin poistettu) näkemys jalkapalloilija Ronaldosta Funchalin lentokentällä Madeiralla.

13.11. 2:00 | Päivitetty 13.11. 8:25

Pieni vetäisy puisesta kahvasta, ja samassa yläpuolella roikkuva kirkonkello jo kilkahtaa. Sen ääni kumisee ilmassa hetken, sitten hiljalleen vaimenee ja haihtuu taivaisiin.

Kello soi taiteilija Helene Schjerfbeckille (1862–1946).

Suomalaisen kuvataiteen kansainvälisesti tunnetuimpiin taiteilijoihin lukeutuva Schjerfbeck vietti elämänsä aikana pitkiä aikoja Tammisaaressa ja vuosina 1925–1941 hän asui siellä.

Vuonna 2011 taiteilijan kunniaksi pystytettiin norjalaisen Anne Katrine Dolvenin suunnittelema muistomerkki. Se on kahden teräspilarin välissä roikkuva kirkonkello, jota kuka tahansa voi käydä soittamassa. Miten ihastuttava, interaktiivinen muistomerkki! Monumenttiin kuuluu myös eri puolille puistoa sijoitettuja, tammipuisia Trude Mardalin suunnittelemia penkkejä, joihin on kaiverrettu Schjerfbeckin nimi.

Kellon ääntä on tarkoituksella vaimennettu, siksi se kumisee matalasti. Muistomerkin suunnitellut Dolven selitti epävireisen äänen ideaa HS:n haastattelussa vuonna 2011 näin:

"Schjerfbeck oli vahva nainen, omana aikanaan taiteilijana vähän liiankin moderni – siis tavallaan epävireinen. Epävireisyys muistuttaa niistä eriskummallisuuksista, joita meissä kaikissa on.”

Norjalaisen Anne Katrine Dolvenin suunnittelema muistomerkki The Finnish Untuned Bell taiteilija Helene Schjerfbeckin kunniaksi paljastettiin Tammisaaressa vuonna 2011.

Merkkihenkilöiden kunniaksi ja muistoksi on pystytetty muistomerkkejä vuosisatojen ajan, mutta yksi asia ei muutu: Se, miten intohimoisesti niihin suhtaudutaan.

Tänä syksynä kotimaisella muistomerkkirintamalla on ollut vilkasta. Pelkästään syyskuun aikana paljastettiin sekä mäkihyppääjä Matti Nykäsen että Yö-yhtyeen laulajan Olli Lindholmin muistomerkit.

Lisäksi syyskuun lopussa julkistettiin muun muassa Lappeenrannan kaupungin järjestämän valtakunnallisen taidekilpailun parhaat ehdotukset, joiden joukosta valitaan muistomerkki muusikko Pave Maijasen kunniaksi.

Onko milloinkaan pystytetty muistomerkkiä ilman, että se herättäisi iänikuista kitinää siitä, onko näköispatsas kohteensa näköinen vai ei? Tai: ”Miksi tehtiin näköispatsas?” Ehkä vielä useammin: ”Miksi ei tehty näköispatsasta?”

Näköispatsaan tai ylipäänsä muistomerkin tekijän asema ei ole helppo: teos on joko väärin tehty tai aivan väärännäköinen.

Ankaraa kritiikkiä juuri siitä, että patsas ei näytä kohteeltaan, sai esimerkiksi moottorisahataiteilija Ulla Haglundin puusta veistämä värikäs ja rouhea Lindholm-patsas Pomarkussa. Haglundkin on myöntänyt, että on hyvin vaikeaa tehdä näköispatsas henkilöstä, jonka kaikki tuntevat.

Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm sai puisen näköispatsaan tänä syksynä Pomarkkuun.

Mäkihyppääjä Matti Nykänen sen sijaan ei saanut Jyväskylän kaupungilta näköispatsasta, vaikka omaiset ja hän itsekin sitä toivoivat. Höyhen-niminen muistomerkki esittää nimensä mukaisesti höyhentä. Se kuvastaa symbolisesti oman aikansa suvereenia huippu-urheilijaa, hyppääjää, joka lensi kevyesti kuin höyhen pitkälle tuoden vuosien ajan kirkkaimmat arvokisamitalit kotiin.

Nykäsen muistomerkin on tehnyt taiteilija Kaarina Kaikkonen. Modernia muistomerkkityyliä edustavaan Höyheneen on myös lisätty mustasta graniitista laatta, johon nuoren Matti Nykäsen kasvot on kaiverrettu piirrosmaisesti.

Näköispatsaita arvostavat osapuolet ja Nykäsen tukijat eivät ole luopuneet aikeistaan teettää mestarihyppääjälle vielä perinteisenkin patsaan jonnekin sopivaan paikkaan.

Kaarina Kaikkosen Höyhen-muistomerkki mäkihyppääjä Matti Nykäsen kunniaksi löytyy Jyväskylästä Hippoksen liikuntapuistosta.

Suomessa on vahva perinne sille, että urheilijoiden muistomerkit ovat näköispatsaita. On Olympiastadionin edustalla ja Turun keskustassa juokseva Paavo Nurmi, hiihtävä Siiri Rantanen Lahdessa, hiihtävä Eero Mäntyranta Pellossa, niin ikään hiihtävä Juha Mieto Kurikassa, juokseva Hannes Kolehmainen Kuopiossa ja nyrkkeilevä Gunnar Bärlund Helsingin Vallilassa, muun muassa.

Menestyneiden urheilijoiden muistomerkeissä heidät halutaan nostaa jalustalle ikään kuin pysäytyskuvaan, tekemään juuri sitä, missä he ovat olleet niin suvereeneja ja josta heidät ikuisesti muistetaan.

Ja urheilu, se vasta herättääkin tunteita.

Siiri Rantanen lumen peittämänä Lahden hiihtostadionilla. Patsaan on tehnyt kuvanveistäjä Toivo Pelkonen.

Ilman porua ei saatu pystyyn jalkapalloilija Jari Litmasenkaan näköispatsasta Lahteen. Alun perin muistomerkin tekijäksi valittiin kuvanveistäjä Satu Loukkola, jolla oli omat vaikeutensa yrittää saada patsasluonnosta tehtyä, sillä Litmanen ei itse halunnut millään tavalla osallistua projektiin. Taiteilijan täytyi muotoilla valtava näköispatsas ilman, että hän näkee malliaan läheltä. ”Kiikarilla olen katsellut FC Lahden peleissä”, hän kertoi Iltasanomille vuonna 2009.

Lopulta monien vaiheiden ja vastoinkäymisten jälkeen Litmasen patsaan teki kuvanveistäjä Reijo Huttu. Jälki ei ole miellyttänyt kaikkia.

Lahtelaissyntyisen jalkapalloilija Jari Litmasen patsas on Lahden Kisapuistossa. Sen on tehnyt kuvanveistäjä Reijo Huttu.

Emanuel Santosin näkemys jalkapalloilija Ronaldosta vuonna 2017.

Maailmanluokan esimerkki urheilijapatsaiden herättämistä kohuista on portugalilainen kuvataiteilija Emanuel Santos, joka sai muutamia vuosia sitten unelmiensa tehtävän veistää näköispatsas kotimaansa kenties tunnetuimmasta urheilijasta, jalkapalloilija Ronaldosta. Pronssiseen rintakuvaan veistetyt Ronaldon jotenkin ruttuiset ja epäsuhtaiset kasvot herättivät suurta hilpeyttä. Patsas päätyi vuonna 2017 välittömästi kansainvälisen pilkan kohteeksi sosiaalisen median täyttyessä patsasmeemeistä.

Kolme vuotta aiemmin (2014) saman kohtalon oli kokenut niin ikään portugalilaisen Ricardo Velosan veistämä näköispatsas Ronaldosta seisomassa pelikentiltä tutussa haara-asennossa. Jalkapalloilijan kotikaupungissa Funchalissa paljastettu patsas herätti hämmennystä paitsi mittasuhteillaan myös pullottavalla etumuksellaan.

Ricardo Velosan veistämä näköispatsas jalkapalloilija Ronaldosta seisomassa pelikentiltä tutussa haara-asennossaan julkistettiin vuonna 2014 Funchalissa.

Ilman jupinaa ei Helene Schjerfbeckin viehättävää kellomuistomerkkiäkään saatu pystytettyä Tammisaareen.

"Moni odotti näköisveistosta, jossa Helene olisi pensseli kädessä. Ei minua kiinnostanut tehdä hänestä pronssipatsasta. Tämä on enemmänkin konsepti hänen hengessään kuin monumentti", taiteilija Dolven kertoi.

Mutta miksi haluamme niin kovasti nähdä näköispatsaita?

Visuaalisesti kyllästetyssä maailmassa merkkihenkilöistä on helposti löydettävissä historiallisia valokuvia ja audiovisuaalista dokumenttiaineistoa. Emme enää tarvitse esittäviä patsaita muistuttamaan, miltä vaikkapa joku presidentti, urheilija tai kirjailija näytti.

Mistä muusta näköisyyden vaatimus ja kohut kertovat kuin siitä, että olemme nostaneet tietyt henkilöt korkealle jalustalle jo heidän eläessään, ja haluamme jatkaa heidän palvontaansa näköispatsaiden juurella. Jos muistomerkki ei olekaan näköispatsas, olemme yhtäkkiä hämillämme, koska se ei kuvaakaan henkilöä siten kuin juuri me haluaisimme.

Vaikka ihmisen kuvia ja muotokuvia on tehty kuvanveistossa vuosituhansien ajan, niin harva tulee ajatelleeksi, että erilaiset muistomerkkitrendit ovat aikaan sidottuja.

Suurmiespatsaat ja merkittävien henkilöiden muistomerkit ovat pitkälti 1800-luvun tuote, sanoo taidehistorioitsija ja eduskunnan intendentti Liisa Lindgren.

”Monen mielestä 1800-luvulla ja 1900-luvun vaihteessa tehtiin oikeaa taidetta ja muistomerkkejä, ja että silloin tehtiin sellaisia muistomerkkejä, joita ihmisten on helppo ymmärtää”, hän sanoo.

Lindgrenin mukaan 1800-luvulla läntisessä maailmassa ajateltiin, että todenmukaisessa muistomerkissä katsoja voi kohdata muistettavan autenttisesti. 1900-luvun alussa näille – ja ylipäänsä suurmiespatsaiden ylituotannolle – nousi vastareaktio.

Suomessa esittävät henkilömuistomerkit kyseenalaistettiin 1950–60-lukujen taitteessa.

”1950-luvun lopulla modernismi tuli suomalaiseen kuvanveistoonkin. Ryhdyttiin miettimään, voisiko muistomerkki olla enemmänkin paikka henkilön muistamiselle.”

”Ryhdyttiin miettimään, voisiko muistomerkki olla enemmänkin paikka henkilön muistamiselle.”

Tuohon murrosvaiheeseen osui myös Sibelius-monumentin suunnittelu. Monumentilla tarkoitetaan yleensä suurikokoista ja vaikuttavaa muistomerkkiä, joka voi olla niin patsas, rakennus kuin hautarakennelmakin.

Kun kuvanveistäjä Eila Hiltunen (1922–2003) alkoi 1960-luvulla työstää monumenttia säveltäjä Jean Sibeliukselle, hanke herätti hyvin paljon vastustusta. Syy oli vanha tuttu: moni halusi Sibeliukselle perinteisen näköispatsaan. Hiltunen oli henkisesti kovilla, sillä häntä kritisoitiin ja paneteltiin ankarasti. Kuvanveistäjän lapset kertoivat hiljattain HS:n haastattelussa suojelleensa taiteilijaa, eivätkä antaneet hänen siksi lukea negatiivisia lehtijuttuja.

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen tekemä Sibelius-monumentti (1967) sijaitsee Helsingissä.

Kritiikki teosta kohtaan hiipui vähitellen, ja nykyään monumentti on yksi Helsingin suosituimpia julkisia muistomonumentteja ja matkailukohteita. Monumentin viereen tehtiin lopulta kompromissina myös säveltäjämestaria esittävä kasvokuva.

Sibelius-monumenttiin tehtiin myös säveltäjän kasvot.

Julkisten veistosten tekeminen vaatii kuvanveistäjiltä paksua nahkaa. Enemmistö suhtautuu niiden tekemiseen silti ilmeisen myönteisesti. Tämä käy ilmi Kuvanveistäjäliiton aloitteesta viime keväänä valmistuneesta kyselystä, jossa kartoitettiin kuvataiteilijoiden kokemuksia julkisten taideteosten tekemisestä vuonna 2021. Kyselyyn vastasi 120 taiteilijaa, joista valtaosa, 81 prosenttia, oli liiton toiminnanjohtajan Tiina Veräjänkorvan mukaan korkeakoulutettuja, valtakunnallisten taiteilijajärjestöjen jäseniä.

”Heistä 67 prosenttia koki julkisten taideteosten tekemisen tärkeäksi ja he työskentelevät mielellään niiden parissa myös jatkossa. Yksikään vastaajista ei kokenut julkisen taiteen projektien vaikuttaneen uraan kielteisellä tavalla. Peräti 82 prosenttia koki projektien sujuneen hyvin tai oikein hyvin”, Veräjänkorva kertoo.

”Mutta kritiikki kuuluu kaikkeen, mitä on julkisesti esillä. Julkinen tila ei ole helppo, siinä pitää ottaa huomioon tosi paljon eri tekijöitä.”

Kuvanveistäjä Harry Kivijärven toteuttama muistomerkki presidentti Juho Kusti Paasikivelle pystytettiin Helsingin Kamppiin vuonna 1980.

Suomen presidenttien muistomerkeistä Paasikiven patsas oli vuonna 1980 ensimmäinen, joka oli täysin ei-esittävä.

”Paasikiven patsas kunnioittaa presidenttiä, mutta ei kuvaa häntä itseään. Sehän herätti aikamoista keskustelua, mutta tasoitti tietä myöhemmille presidenttipatsaille, jotka eivät tule olemaan esittäviä. On vaikea kuvitella, että presidenttipatsaat esittäisivät jatkossakaan enää henkilöä itseään”, Lindgren sanoo.

Esittävä ei tule olemaan Mauno Koivistonkaan muistomerkki, jonka pitäisi valmistua vuoden kuluttua.

”On vaikea kuvitella, että presidenttipatsaat esittäisivät jatkossakaan enää henkilöä itseään.”

Naisten kunniaksi tehtyjä muistomerkkejä joutuu hetken miettimään. Mistä ne löytyvät?

Yksi harvoihin suomalaisiin muistopatsaiden saajiin lukeutuva merkkihenkilönainen on kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Minna Canth, joka on saanut useita esittäviä muistomerkkejä.

”Minna Canth Kuopiossa on hieno ja mahtava siinäkin mielessä, että se esittää aikuisen ja päättäväisen naisen, eikä nuorta ujoa, vetäytyvää Minnaa”, Lindgren sanoo.

Kuvanveistäjä Eemil Halosen suunnittelema Minna Canthin patsas sijaitsee Kuopion keskustassa. Vuonna 1937 paljastettu patsas on ensimmäinen suomalaiselle naiselle pystytetty muistomerkki.

Helsingistä löytyvät esimerkiksi kirjailija Maila Talvion ja runonlaulaja Larin Paraskeen muistomerkit.

Helene Schjerfbeck on muuten tiettävästi Suomen ensimmäinen oman muistomerkin saanut naistaidemaalari. Teos pystytettiin taiteilijan entiseen kotikaupunkiin Hyvinkäälle vuonna 1998. Tapio Junnon suunnittelema teos Ovi ei myöskään ole esittävä patsas.

Se, miksi naisille on pystytetty niin vähän muistomerkkejä ja näköispatsaita, johtuu tietysti historiasta.

”Patsaita on pystytetty hallitsijoille, valloittajille ja sotasankareille, jotka ovat pääosin olleet miehiä. Tieteen ja kulttuurin sankareistakin 1800-luku ja 1900-luvun alkupuoli nosti neroiksi juuri miehiä. Nythän naishistoria tuo esiin lahjakkaita mutta historian unohtamia naisia”, Lindgren sanoo.

Veräjänkorvan mukaan ei voi sanoa, etteikö esittävä henkilöpatsas voisi olla onnistunut veistos myös taiteilijoiden näkökulmasta.

”Mutta tulkinnallisuus, taiteen vapaus ilmaista asioita monella tavalla ja tuoda esiin sellaista, mitä ei ehkä kukaan muu tulisi edes ajatelleeksi, ovat itse asiassa myös aika tärkeitä meidän ympäristöllemme ja julkiselle taiteellemme”, hän toteaa.

On myös selvää, että kaikki teokset eivät voi aueta samanlaisina jokaiselle vastaanottajalle.

”Ihmiset katsovat niitä omien kokemustensa ja ehkä myös ennakkoluulojensa kautta.”

Hyvän monumentin ominaisuuksia pohtinut ruotsalainen taiteilija Robert Stasinski toteaa, että yhteisön näkökulmasta onnistuneella monumentilla olisi mahdollisimman yhdistävä tehtävä. ”Eli monumentti ei jaa kaupunkia, paikkaa tai kansakuntaa yhteen tai useampaan leiriin”, hän kirjoittaa ruotsalaisen taiteilijajärjestön nettisivuilla julkaistussa artikkelissa.

”Taiteellisesta näkökulmasta katsottuna ehkä onnistunut monumentti on itse asiassa mahdollisimman tyhjä ennakkomerkityksestä, mikä voi tuottaa monia rinnakkaisia tulkintoja, jotka voivat esiintyä rinnakkain, mahdollisesti ilman suurempia konflikteja”, hän jatkaa.

Presidentti Urho Kekkosen muistomerkki Lähde sijaitsee Helsingissä Finlandia-talon viereisessä puistossa. Sen on tehnyt kuvanveistäjä Pekka Jylhä.

Lindgren arvelee, että yleisön torjuntaa aiheuttavat sellaiset taideteokset, jotka vaativat paljon taidepuhetta ympärilleen, jotta ne tulisivat ymmärretyiksi. Hänen mielestään julkinen taide on luonteeltaan sellaista, että jokaisen pitäisi voida omista lähtökohdistaan lähestyä sitä.

”Teoksenhan ei tarvitse avautua samalla tavalla jokaiselle. Eikä kaikesta ei tarvitse pitää, mutta olisi hyvä, jos olisi edes vähän avoin. Tai ennakkoluuloton”, hän sanoo.

”En usko, että kaupunkikuva siitä paranisi, että meillä olisi enemmän jäykästi seisovia setiä tai tätejä kaupunkien puistoissa tai muualla. Elävä taide on tänä päivänä jotain muuta.”

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat