Kuolema vie runot mukaan kaikkeuden kiertoon Sanna Karlströmin hienossa kokoelmassa

Runojen aiheena on kadonnut vainaja, tilana koko avaruus.

Sanna Karlström on kirjoittanut läheisen kuolemasta myös Saatesanoja-kokoelmassaan.

29.10. 13:30

Runot

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset. Otava. 60 s.

Sanna Karlström tekee melkoisen hypyn uusimmassa kokoelmassaan. Se ulottuu kivistä ja kanervista avaruuteen asti, kosmisiin ulottuvuuksiin.

Runojen kuvaama tila laajenee edellisestä kokoelmasta Alepala, jossa se kattoi etupäässä marketin ja sen yhteydet ulkomaailmaan. Aiheena ruokakauppa on toki runoudelle harvinainen, toisin on tällä kertaa, kun runot puhuvat äitihahmon kuolemasta.

Äiti on kadonnut metsään: ”Etsin sinua, ruumistasi, / joka varpujen seassa / ehkä vielä hengittää, tunnistaa mustikan”.

Runojen kuollut saattaa olla se, josta kerrotaan, häntä myös sinutellaan. Välillä hän on myös puhuja.

Nyt ”sinut lennätetään universiumien halki”. Runot eivät ole sävyiltään elegisiä eivätkä juuri kertaa menneen arjen tilanteita, kutein vainajille osoitetuissa runoissa on tapana.

Läheisen kuolemasta Karlström kirjoitti taannoin myös Saatesanoja-kokoelmassaan. Jälki on vain nyt vielä vahvempaa, vihdoin yhtä vaikuttavaa kuin esikoiskokoelmassa Taivaan mittakaava, jolla hän sai Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon vuonna 2004.

Ilmapiirin vaihdos tekee jälleen hyvää. Edellisen kirjan kauppaympäristö oli triviaali, vaikka siihen sitten kuinka pisteliäästi suhtautuisi.

Pari Karlströmin runoa perustui roolirunoihin, jotka toimivat omassa varassaan. Silti uusi kokoelma on otteeltaan rohkeampi ja syvempi.

Aluksi Pehmeä kudos lupaa syntymän ja kasvun tapaisia periaiheita. Myös ilmaisu on päällisin puolin vakiintunutta modernismia.

Runojen kuvat ovat kuitenkin huimia, ja niiden menetelmänä on ikään kuin rikkoa rajojaan ja samalla myös mielikuvaa modernistisen runokuvan jäyhyydestä.

”Kuva alkaa purkautua kuin joku vetäisi helmasta roikkuvasta langasta / hahmosi häivää, pää on jäljellä, sotkuinen kerä.” Ja veitsenterävällä, niukahkolla tyylilläkin saa aikaan monimielisiä näkymiä:

”Miten kapea maailmaa heijastuu veitsenterästä! / Joku pudotti minut käsistään kuin nuken.”

Silloin puhujasta tuntuu siltä, kuin ”koko metsä olisi suunnattu silmiini / eikä toisinpäin.”

Kokoelman mittaan saadaan kuolemaa kerrakseen. Se tuottaa niin jylhä ilmaisua, että ehkä sanaa ”kuolema” ei tarvittaisi ollenkaan. Välillä tulee mieleen, että Karlström voisi kirjoittaa vaikka luonnonkierrosta ja jälki olisi hienoa.

Hienosti hän saa kuolemankin mukaan kaikkeuden jatkuvaan kiertoon.

Sanna Karlström Kirjamessuilla Runoja juurista -keskustelussa yhdessä Marjo Heiskasen kanssa sunnuntaina 30.10. klo 14.30, Töölö-lava.

Oikaisu 29.10.2022 kello 20.59: Korjattu Sanna Karlströmin edellisen teoksen nimi. Tekstissä luki virheellisesti, että teoksen nimi olisi ollut Alepa, kun todellisuudessa se on Alepala.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat