Kun musta nielee kaiken valon

Anish Kapoor hankki yksinoikeuden mustimpaan materiaaliin, mitä saatavissa on. Siitä seurasi kollegoiden raivostumista ja vastareaktio.

Anish Kapoor toteutti Descent into Limbo -teaoksensa ensimmäisen kerran vuonna 1992. Installaation näytteillepano on vaativaa ja siinä on riskinsä. Portugalissa eräs mies loukkaantui astuttuaan teoksen päälle. Nykyään Kapoorilla on käytössään vieläkin mustempaa mustaa.

5.11. 2:00 | Päivitetty 9.11. 10:30

Vuoden pimeimpään päivään on vielä kuutisen viikkoa, mutta jo nyt valon puute alkaa tuntua raskaana. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Pimeytemme on suorastaan valoa tulvillaan — ainakin jos sitä vertaa maailman mustimpaan mustaan.

Mustin musta on ainetta, joka imee liki kaiken valon. Mustimmalla mustalla on nimi: vantablack. Sen on kehittänyt brittiyritys Surrey Nanosystems alun perin avaruus- ja aseteknologian palvelukseen. Vantablackin ensimmäinen versio imi 99,965 prosenttia siihen osuvasta valosta. Parannellun version valonielu on vielä suurempi.

Kyse ei ole pigmentistä vaan huipputeknologiasta. Vantablack on valmistettu miljoonista pystysuoraan kohdistetuista hiilinanoputkista, jotka ovat käsittämättömän pieniä. Putkien läpimitta on yli 3 000 kertaa pienempi kuin ihmisen hiuksen läpimitta.Tähän materiaaliin osuvien valohiukkasten on kuvailtu pomppivan nanoputkien välissä kuin loppumaton pingispeli, kunnes ne heikkenevät ja haihtuvat lämmön muodossa.

Lue lisää: Tutkijat kehittivät mustasta vielä mustemman

Mustimman mustan olemassaolo alkoi välittömästi kiinnostaa myös taiteilijoita, ja siitä on tullut yksi viime vuosien muhevimpien taideriitojen syistä. Vantablackia voi nimittäin taiteessaan käyttää vain yksi taiteilija: intialais-brittiläinen kuvanveistäjä Anish Kapoor. Hän osti siihen yksinoikeuden vuonna 2016.

Vantablack-materiaali on paitsi kallista, myös erittäin vaikeasti käsiteltävää ja myrkyllistä. Siitä valmistetut teokset on sijoitettu vitriiniin. – Kuva Anish Kapoorin studiolta vuonna 2020.

Anish Kapoor on luonut valonsyöviä mustia pigmenttineliöitä ja aukkoja aiemminkin, ja ne ovat päässeet tai joutuneet myös uutisotsikoihin. Esimerkiksi nykytaiteen museossa Portossa Portugalissa eräs katsoja loukkaantui neljä vuotta sitten astuttuaan, kaiketi uteliaisuuttaan, Kapoorin teokseen Descent into Limbo (1992). Lattian musta aukkoteos näytti litteältä, kaksiulotteiselta, muttei ollut sitä. Kahden ja puolen metrin pudotus vei näyttelyvieraan päiviksi sairaalaan.

Nyt Kapoorilla on käytössään mustin mahdollinen musta, mutta näyttely-yleisö lienee turvassa. Kalliit – ja myrkylliset – teokset on suljettu vitriinin sisälle ihmeteltäviksi.

Bombayssa vuonna 1954 syntynyt, Israelin kautta Britanniaan teini-ikäisenä muuttanut Kapoor on yksi kansainvälisen taidemaailman nimekkäimmistä tekijöistä. Hänen näyttelyitään on nähty maailman merkittävimmissä taidemuseoissa New Yorkin MoMAsta alkaen. Britannian suurimman taidepalkinnon Turner Prizen Kapoor sai vuonna 1991, ja hän oli ensimmäinen elossa oleva taiteilija, jonka käyttöön Lontoon Royal Academy of Arts antoi tilansa. Vuonna 2009 järjestetty näyttely keräsi akatemian siihenastisen ennätysyleisön. Kapoorilla on myös pitkä rivi tunnustuksia eri maista.

Anish Kapoorille tunnusomaisia pigmenttiteoksia on ollut esillä Helsingissä paitsi Taidehallissa myös Ars-näyttelyissä. Teos White Sand, Red Millet, Many Flowers oli vuoden 2001 Arsissa.

Suomessa Kapoorin teoksia nähtiin laajemmin parikymmentä vuotta sitten. Helsingin taidehalli tuotti Timo Valjakan johtajakaudella yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa hänen näyttelynsä vuonna 2001. Esillä oli esimerkiksi pienempi versio teoksesta Turning Water into Mirror, Blood into Sky.

Halkaisijaltaan yli kolmimetrinen, meditatiivisen kaunis teos koostuu keskipakoisvoiman pyörittämästä punaisesta vesivirtauksesta, joka luo illuusion verestä.

Läpimitaltaan kolmimetrinen Turning Water into Mirror, Blood into Sky -teos on äskettäin ollut esillä Palazzo Manfrinissa Venetsiassa.

Kapoor on jatkanut ”veristen” teostensa parissa sittemmin vähemmän lyyrisesti: roiskeita seinillä, senttien vahvuisia maali- ja vahakerroksia, jotka roikkuvat kuin liha teurastamolla, tykin suusta ammuttua syväpunaa. Näkyjä kuin sodasta, kammottavalla tavalla ajankohtaisia.

Anish Kapoor: Shooting Into the Corner (2008– 2009, sekatekniikka).

Kapoor on puhunut punaisen värin väkevyydestä esimerkiksi dokumentissa The World According to Anish Kapoor (Arte France, 2011). Punaisessa on paljon mustaa, ja ihmisillä on punaiseen väriin luonnostaan erilainen suhde kuin muihin väreihin, koska se on niin ruumiillinen, Kapoor sanoo. Ja naisten ja miesten suhde veren väriin on ratkaisevasti erilainen.

Useissa haastattelussa Kapoor on kertonut vaikuttuneensa antropologi Chris Knightin kirjasta Blood Relations (1991). Kirjan alaotsikko on Menstruations and the Origin of Culture. Siinä arvellaan, että ihmisten ensimmäinen taide –  laulu, tanssi – olisi syntynyt naisyhteisöjen kesken. Yhtä aikaa menstruoivat naiset tuunasivat kehojaan rituaaleihin pigmentillä, joka syntyi okrasta kuukautisveren avulla.

Maineensa myötä Anish Kapoorista on tullut rikas. Hänellä on huusholleja Lontoon keskustan jättikiinteistönsä lisäksi Oxfordissa, Bahamalla ja Venetsiassa, kerrottiin New Yorker -lehden laajassa haastattelussa elokuussa.

Monumentaalisista veistoksista tunnettu Kapoor on tehnyt jättiomaisuuden erityisesti peiliteoksillaan, joita on eri puolilla maailmaa. Heinäkuussa 2020 Kapoor poseerasi yhden teoksensa edessä Norfolkissa Britanniassa, Houghton Hallin puutarhasta. Puutarhan on suunnitellut maataiteesta tunnettu Richard Long.

Varakkuus on mahdollistanut yhä suuremmat teokset, jotka vaativat yhä kalliimpia materiaaleja, enemmän työstämistä, vaivalloisia kuljetus- ja pystytysoperaatioita. Kapoorin studiossa Etelä-Lontoossa työskentelee toistakymmentä teknikkoa, jotka testaavat ja toteuttavat hänen ideoitaan.

Kapoorin tunnetuimpiin 2000-luvun teoksiin kuuluu Chicagon kaupunkiin istutettu kiiltävä 20-metrinen Cloud Gate (2006), joka sai nopeasti lempinimekseen Bean, Papu. Jättipavun pinta on hiottu tietokoneavusteisesti yhtenäisen sileäksi 168 teräslevystä. Tuhannet ja tuhannet turistit peilaavat papupeilistä itseään — ja tietysti postaavat ottamiaan kuvia sosiaaliseen mediaan.

Chicagossa Yhdysvalloissa sijaitseva Cloud Gate (2006) kuuluu Anish Kapoorin tunnetuimpiin julkisiin taideteoksiin. Ruostumattomasta teräksestä kiillotettu veistos on koottu 168 teräslevystä.

Taideteokset ovat Kapoorin ajattelussa ”ei-esineitä” (non-objects), joiden avulla ympäristö ja katsoja avautuvat kohti jotain uutta.

“Koko länsimainen yhteiskunta keskittyy esineisiin ja tuottaa niitä aina vaan lisää”, Kapoor totesi Helsingissä näyttelynsä aikaan HS:n haastattelussa. ”Siihen täytyy tarttua.”

Peiliajatusta Kapoor on työstänyt lukemattomissa teoksissa, ja ympäristönsä jännittävän vääristyneesti näyttävän pavunkin idea monistuu. New Yorkiin osoitteeseen 56 Leonard Street nousseen arkkitehtitoimisto Herzog & de Meuronin suunnitteleman wau-asuinrakennuksen sisäänkäynnin eteen on vastikään kiillotettu uusi papu. Se oli kesällä 2022 viimeistelyä vaille valmis, uutiskuvat näyttivät. Lempinimi on Half-Bean, Puolipapu. Kapoorin uusin asunto on saman pilvenpiirtäjän 47:nnessä kerroksessa.

Läpi tuotantonsa Kapoor on tutkinut tyhjyyden tai tyhjiön (void) ideaa, ja siitä on kyse myös monissa monokromaattisissa eli yksivärisissä teoksissa. Kaikennielevä mustuus — yksinoikeudella — on looginen jatke taiteilijan aiemmille teoksille, joiden ääressä katsoja tuntee tulevansa imaistuksi mustaan aukkoon.

”Maalaaminen on sitä, että esineille annetaan ilmiasu (appearence). Minä olen antanut esineille katoavuuden (disappearence)”, Kapoor sanoi The Guardianin haastattelussa huhtikuussa 2022.

Mutta tämä yksinoikeus: miten ihmeessä taiteilija voi hankkia yksinoikeuden johonkin materiaaliin?

Taidehistoria tuntee kyllä taiteilijoiden mukaan nimettyjä värejä. Kuuluisin lienee Yves Kleinin sininen, International Klein Blue (IKB), jonka valmistusmetodin Klein (1928–1962) kehitti 1950-luvun loppupuolella ranskalaisen värikauppiaan Edouard Adamin kanssa ja sittemmin patentoi. Yves Klein käytti nimeään kantavaa pigmenttiä monokromaattisissa teoksissaan. Yksi niistä, Samotrakeen Nike, sininen (1968) on Kansallisgallerian kokoelmissa ja silloin tällöin esillä Kiasmassa. Anish Kapoorin Angel-veistos, hiukan Kleinin sinistä muistuttavalla pigmentillä päällystetty, on Turussa Aboa Vetus & Ars Novan kokoelmissa.

Anish Kapoorin Angel (1990) on Turussa Aboa Vetus & Ars Novan kokoelmissa. Teos on ollut pitkään esillä Rettigin palatsissa, kylpyhuoneen lattialla.

Mutta patentoiminen, kuten IKB-värissä, on eri asia kuin yksinoikeus. Se, että Anish Kapoorilla oli otsaa ostaa yksinoikeus mustimpaan mustaan, ärsytti osaa taiteilijoista suunnattomasti. Brittitaiteilija Stuart Semplen (s. 1980) se kiihdytti raivon partaalle.

Semple työskentelee paitsi maalauksen ja kuvanveiston myös aktivismin parissa, teemoinaan esimerkiksi nuorisopolitiikka ja demokratian edistäminen. Värin yksinoikeuden hankkiminen taiteeseen ei istu Semplen ajatusmaailmaan. (Ja toki raivoamalla asiasta saa myös mukavasti näkyvyyttä omalle työlle.)

Stuart Semple julisti vastakampanjan. Hän alkoi markkinoida ”maailman pinkeintä pinkkiä” — ja määräsi, että sitä voi vapaasti ostaa ja käyttää kuka tahansa paitsi Anish Kapoor. Ostajan oli vakuutettava, että hän ei ole Anish Kapoor, ei toimi Anish Kapoorin aloitteesta, ei työskentele Anish Kapoorille…

Tietenkin Anish Kapoor otti ja hankki, tavalla tai toisella, muutaman euron maksaneen pinkkipigmenttipurkin, kastoi siihen keskisormensa ja postasi Instagramiin kuvan tekstillä ”Up yours #pink”.

Vaaleanpunaisesta keskisormen näytöstä on kuutisen vuotta, eikä Kapoor ollut tuolloin vielä toteuttanut teoksia yksinoikeusmustallaan. Niiden piti saada ensiesittelynsä vuosi sitten Venetsian biennaalissa, mutta koronapandemia siirsi biennaalia vuodella.

Tässä välissä vantablackin muilla sovelluksilla ehdittiin myös maalata saksalainen laatuauto näytille automessuille vuonna 2019 ja kokonainen paviljonki olympialaisiin Etelä-Koreassa – niissähän kyse ei ollut taideteoksista eli ne eivät häirinneet taiteellista yksinoikeutta.

Vantablack-paviljonki pystytettiin talviolympialaisiin Etelä-Korean Pyeongchangissa vuonna 2018. Arkkitehti Asif Khanin suunnittelemassa paviljongissa on tuhansia pieniä valkoisia valoja levitettynä julkisivun pimeyteen.

Kulttuuriväki pääsi hämmästelemään Kapoorin vantablack-teosten silmänkääntöefektejä vihdoin tänä keväänä Venetsiassa kahdessa lokaatiossa: arvovaltaisessa Galleria dell’Accademiassa, joka luovutti nyt ensi kertaa tilojaan elävän taiteilijan näyttelylle, sekä Kapoorin ostamassa Palazzo Manfrinissa, jonne hän on päättänyt siirtää säätiönsä, sisäänpäin käpertyneeseen Brexit-Britanniaan kyllästyneenä.

Suurta huomiota saaneet Venetsian näyttelyt ovat jo päättyneet, eikä toistaiseksi ole tiedossa, minne vantablack-teoksia tulee seuraavaksi esille.

Anish Kapoorin mustat teokset tekevät silmänkääntötempun katsojalleen. Se mikä näyttää yhdestä kulmasta litteltä, on oikeasti kolmiulotteinen. – Kuva Palazzo Manfrinista Venetsiassa 2022.

Stuart Semple jatkaa valitsemallaan tiellä. Parhaillaan hän markkinoi omaa Black 3.0-pigmenttiään, jonka hän tuotti joukkorahoituskampanjalla — ja jota siis voi hankkia kuka tahansa muu paitsi Anish Kapoor tai hänelle työskentelevä ja niin edelleen.

Viikko sitten Semple ilmoitti Instagramissa ”vapauttavansa” seuraavaksi Pantone-värijärjestelmän värit.

Myös ranskalainen taiteilija Pierre Soulages oli obsessoitunut mustaan pigmenttiin. Hänen mielipidettään mustimmasta mustasta ja sen kilpailijasta on kuitenkin myöhäistä kysyä, sillä merkittävä maalari kuoli 26. lokakuuta, 102-vuotiaana.

Ehkä kaiken valon nielevä musta ei olisi kiinnostanut Soulagesia lainkaan.

Soulages nimittäin näki mustassa aina valoa.

”Ajatus siitä, että valoa voi tulla väristä, jonka oletetaan olevan vailla valoa, on aika liikuttava, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se tapahtuu”, Soulages on todennut haastatteluissa ja elämäkerrassaan.

Hänen outrenoir-maalaustensa salaisuus oli mustan väripinnan käsittelyssä ja rikkomisessa. Esiin nousi vihreää, sinistä, sävyjen kirjo.

Lohdullinen ajatus meille pimeään tuijottaville.

Juttua muokattu 9.11. klo 10.30: lisätty Yves Kleinin sinistä (IKB) käsittävään kohtaan sana ”valmistusmetodi”.

Lue lisää: Ensimmäinen nykytaiteilija pääsi esille Venetsian pyhimpään paikkaan – valtavat maalaukset ripustettiin Tintoretton teosten päälle

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat