Litku Klemetin uutuus on ali­suoriutumisen ylistys

Litku Klemetin kirkassointinen iskelmällisyys kuulostaa aiemman indie-riehakkuuden jälkeen turhan keskimääräiseltä ja särmättömältä, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

Sanna Klemetti on tehnyt uutta albumiaan neljän vuoden ajan.

1.11. 14:25

Pop / albumi

Litku Klemetti: Asiatonta oleskelua.

Is This Art!. ★★★

Viime joulukuussa Helsingin Korjaamon-keikalla Litku Klemetti esitti uuden kappaleen Läpi Helsingin yön.

Jälkikäteen tapaus on helppo mieltää yhden aikakauden päätökseksi ja toisen avaukseksi poikkeuksellisen hienon suomirockyhtyeen uralla.

Yhtye oli erottanut heinäkuussa basistinsa punkstoo-kampanjan mainingeissa. Konsertti oli viimeinen alkuvuodesta 2021 julkaistun Kukkia muovipussissa -diskoalbumin tiimoilla.

”Mietin että oisko rohkeeta […] hajottaa bändi ja hypätä pois”, Sanna Klemetti lauloi Töölön illassa ja säesti itseään klassista yöllistä ajoteemaa hyödyntävässä balladissa. Kappale on perjantaina ilmestyneen Asiatonta oleskelua -albumin keskeisiä.

Vuonna 2017 Suomi-indien huipulle Juna Kainuuseen -läpimurtolevyllä ampaisseen Litku Klemetin tahti on ollut kunnioitettavan poikkeuksellinen ja suorastaan hämmästyttävän tuottelias. Asiatonta oleskelua on jo seitsemäs levy seitsemän vuoden aikana.

Harva nykyartisti pystyy vastaavaan etenkin koetun musiikillisen kunnianhimon puitteissa.

Palkintoja ja menestystä on satanut samalla, kun yhtye on sukkuloinut underground- ja kirpparihenkisestä retrosuomirockista proge- ja psykedelia-indien kautta viime levyn riemastuttavaan Kikka-henkiseen syntikkadiskoon.

Sanna Klemetti on kertonut tehneensä uutta albumia neljän vuoden ajan.

Välissä yhtye julkaisi kaksi edellistä Litku-albumia.

Loistavan diskolevyn tavoin Asiatonta oleskelua kuulostaa suorastaan päinvastaiselta aiempiin Litku-levyihin nähden: hypyltä rämäpäisestä julistus-indiestä selkeäsointisen ja sanomaa korostavan iskelmällisen lauluntekijämusiikin pariin.

Albumia voisi kuvailla roolinsa riisuneen Sanna Klemetin bändisointiseksi lauluntekijälevyksi, vaikka äänessä on nelikoksi typistynyt yhtye. Pukuhuoneeseen on siis jäänyt anarkistisena kainuulaisena indie-mesoajana tunnettu Litku-hahmo sekä Ding ding dong -levyn progeileva Hullu-Sanna – pilkkanimi Klemetin yläkouluvuosilta.

Roolileikkien ja kaahauksen jälkeen uusi albumi kuulostaa selvästi aiempaa sisäänpäin kääntyneemmältä, jopa vakavamielisen tunnustukselliselta. Kun musiikki ei revittele ja sinkoile vaan viipyilee ja pohdiskelee, keskiöön nousevat sanoitukset, joiden painokkuudelle sovitukset raivaavat tilaa.

En elä -avausraidan heleä pianovetoinen sointi tuo välittömästi mieleen 1970-luvun luvun Elton Johnin, Carole Kingin ja vähän Carpentersinkin iskelmällisen ja keskitempoisen aikuisrockin.

Jos aiemmin Litku-soundi on rokannut tuhnuisesti kuin Ariel Pink rämän Saabin kasettisoittimesta luukutettuna, uusi sointi helkkyy kirkkaana kuin konservatorion päivämatineassa.

Piristäviä pilkahduksia valittuun linjaan tuo Kalajuttu-kappaleen pöhkön ihanasti liitävä ja svengaava, Pekka Tuomen saksofonin ryydittämä kertosäe. Sellaista ilottelua olisi kaivannut lisää.

Perinteisestä ”Litku-show’sta” eli yhtyeen hulvattomasta meiningistä muistuttaa etäisesti Tähtijengi, jonka ”jeejeejee”-huutojen tukema jytä sopisi kappaleen nimen tavoin Taika tapahtuu -albumille.

Temaattisesti levyä voisi kutsua alisuoriutumisen ylistykseksi tai alisuoriutujien lohtulevyksi – pohdiskelevaksi protestilevyksi suorituskeskeisen nykyelämänmenon päättömille vaatimuksille.

Levyn teema ei tule yllätyksenä, jos on seurannut kainuulaistaustaisen Klemetin haastatteluita. Pari vuotta sitten yhtyeen pariskunta muutti manner-Suomen pienimpään kuntaan Luhankaan.

En elä kyselee haahuilun merkityksen perään sivuraiteilta käsin – Klemetti on kertonut haastatteluissa mielenterveyshaasteistaan, jotka nousevat toistuvasti mieleen albumia kuunnellessa. Vaikka masennusta ei varsinaisesti mainita, lauluissa kuultaa kaiken mielekkyyttä pohdiskeleva henki.

Villit lupiinit kiteytyy outsider-teeman ylistykseksi J. Karjalaisen tunnetuksi tekemän vieraslajin puolustamisen kautta. ”Miks elämä tahtoo tappaa, ne jotka tahtoo luoda? Miks kuopan alla on kuoppa, miks elävä tahtoo kuolla?" Klemetti kysyy.

"Ne haluaa hävittää villit lupiinit, kaikki tietää, se ei tuu onnistuu", Klemetti pamauttaa kuitenkin takaisin.

Elämänhallinnan kanssa kipuilevia tukevan Soita, Sanna! -päätöskappaleen lumoava intro ja pehmorocksävyt viihdyttävät kuin neljän vuosikymmenen takaisesta tv-sarjasta poimittuna.

Huolellisesti rakennetun tasapainoinen teos näyttäytyy selkeyden ja sanoitusten ystäville jopa mestariteoksena – yhtyeen ilottelulinjaan tykästyneille helposti tylsänä itsetutkiskeluvälityönä.

Syvyyttä ja sanomaa piisaa yhtyeen aiempia revittelyitä enemmän, mutta hintana on parhaan vetävyyden, hauskuuden ja särmikkyyden katoaminen.

Asiatonta oleskelua onkin niitä levyjä, joita on helpompi arvostaa vilpittömän intoilun sijaan.

Levyä kuunnellessa ajatus harhautuu toistuvasti pohtimaan jo tyyli-ilottelusta tunnetun yhtyeen mahdollisia seuraavia siirtoja.

Kriitikon valinnat: Sin Cos Tanin testamentti sykkii väkevästi

Albumi, pop / elektroninen

Sin Cos Tan: Living in Fear. Solina. ★★★★

Jori Hulkkosen ja Juho Paalosmaan Sin Cos Tan on julkaissut pitkän tauon jälkeen neljännen ja todennäköisesti väkevimmän albuminsa. Se kuulostaa komealta testamentilta – jatkui yhtyeen ura tästä eteenpäin tai ei.

Tummasävyisten kappaleiden virta hehkuu tunnustuksenomaisena rakkaudenosoituksena yhtyeen soinnin perussävylle eli 1980-lukulaiselle konepopille. Killing Dreams soi raatelevan täyteläisenä koneballadina Depeche Moden hengessä. Ajankohtainen War Time -päätäntä hehkuu suorastaan hyytävänä. Levyä kuunnellessa herää ajatus, että jos albumi olisi julkaistu vajaa neljä vuosikymmentä sitten, vetäisikö kaksikko kansainvälisessä tunnettuudessa vertoja Hanoi Rocksille ja Keke Rosbergille?

Pop / albumi

First Aid Kit: Palomino. Columbia. ★★★

Ruotsin kantri- ja folkpop-sisarukset ovat yltäneet viidennen albuminsa rajapyykille. Perjantaina julkaistava Palomino jatkaa sydänsuruisen edellisalbumin tallaamaa popimpaa linjaa, mutta kaksikon kertoman mukaan edellistä valoisammin ja toiveikkaammin. Aikuisrockvaikutteet nousevat pintaan heti kärkeen: Out of My Head laukkaa sydänmailla kuin The Killers eli Bruce Springsteen. Perään Angel koukkii notkeasti kuin Haim eli Fleetwood Mac. Leikkisän perinnetietoinen klangi ja kevyesti modernisoitu americana hyväilevät stemmoineen ja huolellisine sovituksineen yllättävän täyteläisesti. Palominon tarjoamaa elinvoimaista nautittavuutta voi pitää entisen teini-ihmeen uran tässä vaiheessa suoranaisena onnistumisena.

Pop, rock / albumi

Alvvays: Blue Rev. Transgressive. ★★★

Tökerösti nimensä kirjoittava Alvvays kuulostaa niin läpikotaisesti brittiläisen yliopistokaupungin nynnykitarailmestykseltä, että on helppo unohtaa yhtyeen tulevan Kanadan Torontosta. Upean säröisää ja helisevää käyttö-indietä esittävän yhtyeen uusin albumi satsaa edellisiä vahvemmin raamikkuuteen. Lajityypissään tymäkkä tulos muistuttaa jo paikoin Kesärauha-festivaalilla esiintyneen Wolf Alicen paisuttelusta.

Kolmannella levyllä yhtye ei onnistu enää yllättämään vaan tasavahva tulos enemmänkin varioi aiempaa ilmettä. Blue Rev kuulostaakin selkeältä yritykseltä tavoitella yhä laajempia kitararockin kuulijajoukkoja. Viimeistään nyt olisi paikallaan saada yhtye ensi kesän Sidewaysiin tai Flow'n Black Tentiin.

Pop / albumi

Phoenix: Alpha Zulu. Glassnote. ★★★

Pöytä oli katettu Versailles’n nykivän tyhjäkäyntipopin ruhtinaille jättimenestykseen reilu kymmenen vuotta sitten. Lahjat eivät ilmeisesti riittäneet, sillä kuten Phoenixin Suomen konsertteja kokeneet muistavat, yhtye on välittänyt enemmän näppärää sointia ja vähemmän biisinkirjoitustaitoa ja etenkin karismaa.

Perjantaina ilmestyvän albumin inspiraationa on ollut kolme vuotta sitten onnettomuudessa kuollut ranskalaistuottaja Philippe Zdar. Vampire Weekendin Ezra Koenigin avustama single soi melko yhdentekevänä, Artefact lätkii letkeää kevyt-Strokesia ja Identical on peruja laulaja Thomas Marsin puolison Sofia Coppolan viimeisestä elokuvasta. Tulos on vaatimattomia lähtökohtiaan menettelevämpi, joskaan ei kansikuvassa lainatun Sandro Botticelli -maalauksen arvoinen.

1.11. klo 15:13: Korjattu Juna Kainuuseen -levyn ilmestymisvuosi, joka on 2017 eikä 2016, kuten jutussa aiemmin väitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat