Palkittu kirjailija katosi julki­suudesta vuosi­kymmeniksi: Hurja kertomus lapsetto­muudesta on kirja­syksyn tapaus

Marja Kyllönen ei julkaissut romaania yli 20 vuoteen. Jylhä Vainajaiset ammentaa jopa kauhun elementeistä.

Marja Kyllösen kolmas romaani Vainajaiset on kielellinen ryöpytys lapsettomuudesta, odotuksesta ja osattomuudesta.

2.11. 16:00 | Päivitetty 3.11. 8:19

Romaani

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos. 350 s.

Nuori opiskelija Marja Kyllönen tuli suomalaisen kirjallisuuden kentälle rytinällä. Esikoisteos Lyijyuuma (1997) sai ristiriitaisen vastaanoton mutta voitti Helsingin Sanomien esikoispalkinnon. Sen omintakeinen kielellinen maailma innosti ja hämmensi kriitikoita.

Tuolloin vain 22-vuotias Kyllönen ammensi siihen sävyjä kainuulaismurteista, kalevalaisesta alkusoinnusta sekä rikkaasta uudissanastosta. Rohkea esikoinen ei arastellut groteskia rujoutta, inhon verevää kuvausta, äitiyteen ja perheeseen liittyviä tabuja.

Myös vuonna 2001 julkaistu Rikot sai kiittäviä arvioita. ”Marja Kyllönen on joka tapauksessa erinomaisen lahjakas, outoja maailmoita luova kirjoittaja. Jään odottamaan seuraavia teoksia”, HS:n kriitikko Maria Säntti kirjoitti tuolloin.

Sitten tuli hiljaisuus.

Herätti ihmetystä, miksi kolmas romaani Vainajaiset antoi odottaa itseään yli 20 vuotta. Vuoden 2018 Nuoren Voiman haastattelussa Kyllönen rikkoi hiljaisuuden ja kertoi, mitä hänelle tapahtui, miksi hän lopetti kirjoittamisen.

Kyllösen kustannustoimittaja Eila Kostamo WSOY:lta jäi eläkkeelle vuonna 2003. Kyllönen jatkoi kolmannen romaaninsa kirjoittamista uuden kustannustoimittajan kanssa ja palautti käsikirjoituksen kolme vuotta myöhemmin.

Käsikirjoitus käytännössä hylättiin. Kyllönen ajautui ammatilliseen kriisiin. Hän ei tarjonnut kolmatta romaaniaan muille kustantamoille.

”Tunsin häpeää siitä, että tekstini ei kelpaa. Se tarkoitti sitä, että minä en kelpaa. En osannut kirjoittaa hyvää tekstiä”, hän kuvailee Ilta-Sanomien haastattelussa lamaantumistaan.

Lopulta entisen kustannustoimittajansa rohkaisemana Kyllönen tarjosi Vainajaiset-romaania Teos-kustantamolle, jonka kanssa kirjailija työsti teoksen viimein valmiiksi.

Kyllösen kokemus osoittaa kirjallisuuden luomisprosessin haurauden sekä sen, miten ratkaisevan tärkeää kustannustoimittajan tuki voi olla.

Kirjailijan viimein päivänvalon nähnyt romaani on vastaavasti kertomus monenlaisesta hauraudesta, olemisen ja olemattoman, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan häilyväisistä rajoista.

Ensin on sanottava tämä. Jos vuonna 1997 Lyijyuuman kieli herätti kriitikoissa intohimoja, vuonna 2022 Vainajaiset-romaanin arkaistinen, soinnillinen ja kansanrunouden kuvissa kylpevä teksti näyttäytyy harvinaisena taidonnäytteenä siitä, mitä on todella rakastaa suomen kieltä.

Arkikielestä irrallaan olevan ilmaisun luominen on riskialtista. Etenkin, kun sen tekee niin tinkimättömästi kuin Kyllönen tekee. Hän ei käytä sitä kohosteisena mausteena, vaan se on teoksen muoto.

Siinä missä Lyijyuuma suorastaan mässäilee kaikella groteskilla ja alapääsanastolla, hiekoittaa lukijan matkaa loputtomilla synonyymikikkailuilla ja tukahduttaa tekstiä koukeroidensa alle, Vainajaiset tuntuu hiotummalta ja tasapainoisemmalta kokonaisuudelta.

Sen lorumaisuus istuu luontevasti teoksen kansanrunouden maailmasta ammentaviin puitteisiin, yliluonnolliseen, jopa kauhun elementteihin.

Jokin vääjäämätön paha alkaa vääntää hahmojen kohtaloita mutkalle.

Alussa kaikki on kuin maalaisromanttisen lupsakkaassa perheromaanissa. 1950-luvun pohjoisessa, peltojen, soiden ja rapaisten kärrypolkujen miljöössä Rauno Karumaan sydämen vie naapuritilan tyttö, Laimi Inari Kylmä. Kielletty lempi on suloista, ja kaikki on vielä hyvin kepeää:

”Tuo kypsän kesän kylmänä aamuna luotu suudelma oli kummallekin ensimmäinen, ja he heittäytyivät vasten toisiaan kuin kyläkeinuun, joka liekutti tyhjän päälle ja täyttymykseen niin että henkeä hiukoi ja vesi silmistä sirosi.”

Mutta kuten päähenkilöiden nimet ennakoivat: lämpö ei säily kylmässä ja karussa maassa. Kauan ja hartaasti odotettu liitto, jota etenkin Inarin näkökulmasta käsitellään, väljähtää. Täyttymys laimenee ja jokin vääjäämätön paha alkaa vääntää hahmojen kohtaloita mutkalle.

Pikkuhiljaa lukijalle alkaa paikantua muusta tekstistä lihavoinnilla erotettu häijy kertojaääni, joka tunkeutuu esiin supattelemaan synkkiä runojaan. Vainaja, vainoaja ja painajainen. Siinä avainsanoja teoksen nimelle ja sen sisältämälle jännitteelle, joka kietoutuu lapsettomuuteen ja kuolemaan.

Eräänä yönä Laimi Inari saa keskenmenon. Syntymätön henki jää ”kahden maailman rajalle”, kulkee ihmisten lävitse kuin varjo ja etsii tietään takaisin elämään: ”minun kasvoni ovat kaikilla eikä kellään.”

Se tuo mieleen kansanperinteestä tutun troopin, kaksoisolennon, joka kylvää kauhua ja onnettomuuksia ympärilleen. Näillä olennoilla on uskomustarinoissa kuvattu ihmisen psyykeen järkkymistä ja identiteetin hajoamista, mikä antaa ilmeisen lukuohjeen myös Vainajaiset-teoksen eri tasoille.

Romaanissa on monta tarinaa ja henkilöä, joille olento edustaa erilaisia asioita, tyhjyyttä ja kaipausta. Haavoihin pesiytyvä pahuus saa henkilöt tekemään omituisia asioita. Miksi joku sytyttää päiväkodin roskiksen palamaan? Kuka varastaa lastenvaunuja? Pimeä kertoja vaikuttaa myös varsin epäluotettavalta, eikä kaikki ole sitä miltä näyttää.

Olento ottaa ystävän muodon hyljeksityn naapurintytön Hertan mielikuvituksessa. Hänen kohdallaan konkretisoituu kenties selkeimmin se, mitä olisi voinut olla. Jos Hertalla olisi ollut ystävä, hän olisi voinut säästyä tuskalliselta kohtalolta, johon hän ajautuu etsiessään hyväksyntää vääriltä ihmisiltä.

Kyllönen on käsitellyt teoksissaan erilaista osattomuutta ja siihen liittyen myös naisiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Tuo osa Vainajaisissa on sadistisen julma ja lannistava, vaikka näiltä osin lopulta silti toiveikkaampi kuin esikoisromaani.

Vainajaiset on romaani odotuksesta ja pettymyksestä, lapsettomuudesta ja haaveista, jotka toteutuessaan laimenevat tai muuttuvat painajaisiksi. Kun Laimi ja Rauno viimein saavat lapsen, on poika omituinen, väärä vaihdokas.

”- - kaiken aikaa sen silmien perillä väijyi häijy hiillos, josta Laimi ei edes tahtonut tietää.” Lapsen kylmäävä vieraus koettelee vanhemmuuteen liittyvää sanatonta sopimusta, ehdotonta rakkautta.

Teos muuttuu perheromaanista kauhutarinaksi ja lopulta psykologiseksi trilleriksi kuin huomaamatta, sillä Kyllönen hallitsee nämä kaikki sävyt. Synkkyyksien verkkoihin luodaan valoa mustalla huumorilla, mutta koko vellovaa pimeyttä pitää kasassa syvänteisiin vievä kieli ja teoksen imussa pitelevä rakenne.

Vainajaiset tuo mieleen painostavassa jylhyydessään Aino Kallaksen Sudenmorsiamen ja miksei myös Katja Ketun aistillisen kielen ja rujon voiman.

Teoksen maailma on yltäkylläinen ja luo syklisyydellään merkitysten pyörteitä. Lukuisat toistuvat kuvat esimerkiksi naakoista kaloihin muuttuvat salaperäisiksi symboleiksi, joita haluaa tutkia lähemmin.

Vainajaiset on kuin kolkko arvoitus, joka aukeaa hitaasti ja paljastaa sen niljaisen lietteen alta odottamatonta kauneutta. Kyseessä on ehdottomasti yksi kirjasyksyn kiinnostavimmista tapauksista.

Marja Kyllönen, 47, on kotoisin Kajaanista ja asuu Tampereella.

Oikaisu 3.11. klo 8.17: Romaanissa oli Hertta-niminen henkilöhahmo, ei Hilla, kuten arvostelussa kirjoitettiin virheellisesti. Kyllöstä haastatteli Ilta-Sanomat, ei Iltalehti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat