Islantilaisen säveltäjän lyömäsoitin­konsertossa oli šamanistista taikaa

Martin Grubinger lumosi villillä rytmihurmiollaan HKO:n konsertissa.

Lyömäsoitintaiteilija Martin Grubinger (vas.) ja säveltäjä Daniel Bjarnason.

3.11. 13:42

Nykymusiikki

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 2.11. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari, Martin Grubinger, lyömäsoittimet. –  Schumann, Salonen, Bjarnason.

Islantilainen Daniel Bjarnason (s. 1979) on noussut nopeasti yhdeksi aikansa esitetyimmäksi nykysäveltäjäksi. Oli siis korkea aika tutustua hänen musiikkiinsa.

Itävaltalainen lyömäsoitintaikuri Martin Grubinger ja HKO soittivat Tomas Djupsjöbackan johdolla Bjarnasonin Lyömäsoitinkonserton (2021) kantaesityksen.

Bjarnasonilla on aivan oma äänensä, jonka tulee assosioineeksi Islannin ainutkertaiseen, kiehtovaan ja karuun maisemaan. Hänen musiikissaan luonnonilmiöt ikään kuin abstrahoituvat musiikillisiksi prosesseiksi.

Kuuntelin orientoituakseni Youtubesta Bjarnasonin viulukonserttoa, jonka Pekka Kuusisto aloittaa videolla vihellellen maagisen hiljaisuuden keskellä. Toinen avainteos vaikuttaa olevan orkesteriteos Collider, jonka nimi tarkoittaa törmäystä.

Lyömäsoitinkonsertossa rajuja törmäyksiä tuntui sattuneen vähän väliä Grubingerin ja orkesterin väillä. Orkesterista valui avara, taianomainen ja hienostuneen primitivistinen sointimaailma, jossa oli usein jotain vulkaanisesti purkautuvaa ja jossa odottava hiljaisuus, järeät mustat vyöryt ja eteerinen helinä vaihtelivat jännitteisesti.

Laajat tilavaikutelmat olivat vahvat. Bjarnason osaa levittää taitavasti orkesterin sointia eri etäisyyksille.

Itävaltalaisen lyömäsoittajan Martin Grubingerin taiturillinen vikkelyys ja transsimainen rytmihurmio lumosivat HKO:n konsertissa.

Ensimmäisessä osassa oli päärooli suurikokoisella marimballa, joka kilisi šamanistisesti, ikään kuin muinaisia henkiä manaten Islannin tarujen saarella. Grubingerin taiturillinen vikkelyys ja transsimainen rytmihurmio lumosivat.

Hitaassa osassa Grubinger siirtyi patarummun ääreen ja sai seurakseen kaksi orkesterin patarummunsoittajaa. Tunnelma muuttui pahaenteisen hiljaiseksi, uhkaavaksi rituaaliksi. Orkesteri muhi ja humisi usein kuin kaukaa taustalla.

Viimeisessä osassa yleisö tutustui aivan uuteen lyömäsoittimeen, ”lautatarhaan”, joka oli suunniteltu tätä teosta varten. Se koostuu eripituisista vaaleista laudoista, joiden osilla on oma hälyinen sävelkorkeutensa ja jonka soinnille on ominaista kipinöivän valoisa kirkkaus. Viimeisestä osasta syntyi villin virtuoosinen ilon tanssi, jolle Djupsjöbackan johtama HKO antoi innostuneesti potkua.

Vanhasta kaavasta poiketen konsertti alkoi sinfonialla, jotka yleensä sijoitetaan ohjelman loppuun. Schumannin neljäs, d-molli-sinfonia vaikutti kummallisen värittömältä. Se johtui varmaan siitä, että Djupsjöbacka halusi johtaa sinfonian ensimmäisen, 1841 valmistuneen ensiversion. Yleensä soitetaan kymmenen vuotta myöhemmin syntynyttä toista versiota.

Tempot olivat harvinaisen nopeita. Ilmeisesti ensimmäinen versio antaa mahdollisuuden lennokkaaseen vauhdikkuuteen. Kiirettä piti.

Nyt vielä korostui se, että kolme ensimmäistä osaa tuntuivat päättyneen kesken kaiken. Ikään kuin jotkut palat olisivat jääneet puuttumaan. Schumann halusikin tässä sinfoniassa tarkoituksellisesti yllättää yleisönsä kaavasta poikkeavilla muotoratkaisuillaan.

Väliajan jälkeen kuultiin aluksi Esa-Pekka Salosen Helix. Sitä saattoi pitää mahtavasti kasvavana ja kuumeisesti kiihtyvänä voimabiisinä tai sitten pimeydessä alkavana kulkueena, joka liikkuu yhä hurjemmin kohti leimahtavaa tuhoa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat