Hanna Brotheruksen toinen kirja on kiusallista luettavaa

Naisen voimaantumista kuvaavan Henkeni edestä -teoksen pahin ongelma on kielellisen ajattelun taso, kirjoittaa kriitikko Maaria Ylikangas.

Hanna Brotherus on tanssija, ohjaaja, koreografi ja kirjailija. Häneltä on ilmestynyt kaksi teosta. Esikoiskirja Ainoa kotini oli myyntimenestys.

4.11. 10:52

Romaani

Hanna Brotherus: Henkeni edestä. WSOY. 283 s.

Täytyy myöntää, että tämä kirja ei ole minulle. En pidä sen ilmaisusta, en ymmärrä sen päähenkilön ongelmia äitinä ja naisena. Tämä olisi ohitettavissa, jos kirja olisi kaunokirjallisesti hyvä, mutta se ei ole.

Koreografi Hanna Brotheruksen toinen kirja Henkeni edestä käsittelee tyhjän pesän ongelmaa, yksinäisyyden tunnetta ja vartalon muutoksia keski-ikäisen naisen elämässä intensiivisen minäkerronnan avulla:

”Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. Ajatus tyhjän päällä hortoilevasta mummosta on sietämätön.”

Kertoja muistuttaa tekijää niin monessa asiassa, että eronteko fiktion ja muistelman välillä ei taida olla välttämätön. Kirja itse ei sano olevansa romaani, autofiktio eikä liioin omaelämäkerrallinen teksti. Kirjastoluokka on 84.2, ”suomenkielinen kertomakirjallisuus”.

Henkeni edestä on väistämättä myös julkisuuden henkilön tunnustuksellista proosaa. Sellaisena se luo kuvaa Brotheruksesta ja tämän lähipiiristäkin.

Haastattelujen perusteella kirjoittamisen tavoitteena on ollut itsetuntemus, ja siltä jälki totisesti näyttää. Yleensä terapeuttista kirjoitusta ei myöskään julkaista näin raakana, mikä laittaa miettimään kustantajan motivaatiota.

Kirjassa nainen ajattelee ja tuntee. Enimmäkseen hän ajattelee perhettään ja tuntee itsensä ensisijaisesti äidiksi.

Yhteys sukuun ja suvun naisiin sekä ystävänaisiin että omaan naisruumiiseen nousevat kerronnassa pintaan. Oman leimansa lyö surutyö sisaren kuoleman johdosta.

Kiinnostavia ovat ajoittaiset täsmähuomiot kehosta, joita pystyy tekemään oikeastaan vain ihminen, jolle oma ruumis on työväline – kuten tanssin parissa työskentelevälle. Enemmänkin olisin lukenut nivelten liikkeistä ihon alla.

Metaforisena tasona toimivat perhoset, jotka kertoja on lapsena pyydystänyt. Hän ottaa ne mukaansa suvun mökiltä ja keksii niille käyttötarkoituksen. Tietysti myös kirjassa toukasta sukeutuu perhonen, vanha uuden syntymän ja ylösnousemuksen symboli.

Henkeni edestä kuvaa psyykkistä prosessiaan myös mahdollisimman ymmärrettävästi:

”Olen elänyt yhden elämän lapsuudesta aikuisuuden porteille. Toinen elämä alkoi ensimmäisestä raskaudesta ja päättyi nuorimman lapsen muuttoon pois kodistamme. Kolmas elämä on juuri alkanut.”

Siitä huolimatta, että äitiys, naiseus, kotoa muuttavat lapset eivät ole minullekaan vieraita asioita, tämän kertojanaisen totaalinen, eksistentiaalisen tason naiserityinen äitiys on täysin vierasta. Myytti äidistä paisuu mutta ei paukahda, ja muuttuu myytiksi naisesta, joka venyy mutta ei ratkea.

Toki kriisiä seuraa voimaantuminen, naissolidaarisuuden muodossa. Terapia päättyy, nainen löytää paikkansa kolmannesta elämästään.

Samastuttavuus on asia, josta sekä Henkeni edestä että Brotheruksen myyntimenestys-esikoinen, Ainoa kotini, on saanut kiitosta.

Ei ole ollenkaan harvinaista, että en samastu kirjan hahmoihin tai kertojaan. Harvinaista on, että se häiritsee lukiessa.

Odotan vatvontaan jotain katkosta. Tulisipa jokin kummallinen käänne tai putkahtaisi ajatus, joka on erikoinen, mielikuvituksellinen, fantastinen. Ryhtyisipä vaikka hahmo seinäpaperissa ryömiskelemään, heräisivätpä pistetyt perhoset henkiin, laskeutuisipa narujen varassa edes deus ex machina.

Löytyisipä mökin ullakolta joku kouho tyyppi. Ratkeaisipa teoksen tunkkaisen sukupuolijaon välille jokin ilmareikä.

Mitä tahansa, jotta lukijana pääsisin ulos kotelosta, vaikka sitten toukaksi tuomittuna.

Koska sanataiteelle olennainen vieraannuttamisen taso puuttuu, keskushenkilö ei ole kiinnostava vaan kiusallinen. Jos kirja on autofiktio, se on juuri sitä laimeinta sorttia: minun vaikeuksistani minun voittooni -tarina.

Pahin ongelmista on kielellisen ajattelun taso. Henkeni edestä tarjoaa mietelmähetkiä ja oivalluksia enemmän kuin yhden elämän tarpeiksi: ”Eikö ihminen ole jokaisen katsojan silmissä erilainen?” tai ”Riittää, että olen ja levitän oman elämäni muistipelin kortit pöytään” tai ”Naisellinen nautinto kumpuaa pistojen tuottaman kivun ja kauneuden ristiriidasta”.

Tällaiset lauseet tekevät tekstistä banaalia, vaikka tarkoitus on varmaan jokin muu kuin hönkiä kiihkeästi klisettä ilmoille.

Henkeni edestä voi hyvinkin olla psykologisesti tai elämyksellisesti arvokas lukijalle, se voi puhutella ikääntyviä, surevia tai äitiyttään tehotyöstäviä. Mutta teos on aina enemmän kuin aihe. Siksi Henkeni edestä on pelkkiä sanoja kansien välissä.

Lue lisää: Ulkonäöstä stressaaminen ja syömiseen liittyvät kontrollitoimet periytyvät äidiltä tyttärille Hanna Brotheruksen romaanissa

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat