Natsi- ja neuvosto­miehitystä paennut virolainen emigrantti kuvaa pakolaisen mielenmaisemaa

Karl Ristikiven pääteos on syvällinen poissaolon tutkielma.

Karl Ristikivi 1950-luvulla Ruotsissa otetussa kuvassa.

12.11. 13:01

Romaani

Karl Ristikivi: Sielujen yö (Hingede öö). Suom. Jouko Vanhanen. Enostone. 309 s.

Pitkiä pimeitä tai himmeiden lamppujen valaisemia käytäviä. Sameana lainehtivia vesiä kuin puhdistamatonta hopeaa. Haihtuvien haaveiden lailla ohi lipuvia yksittäisiä valkeita purjeita.

Natsi- ja neuvostomiehitystä paennut ruotsinvirolainen kirjailija Karl Ristikivi (1912–1977) kuvaa alkujaan vuonna 1953 julkaistussa romaanissaan pakolaisen arpeutunutta sielua. Se kuvastuu jonkinlaisena yliluonnollisena tilana, jossa kulkijalle on varattu seuraajan ja tutkijan rooli.

Ei olekaan ihme, että Ristikivi lainaa teoksen alussa Uuno Kailaan kuuluisinta runoa Talo: “Nous taloni yhdessä yössä / kenen toimesta, Herra ties. / –Se auttoiko salvutyössä, / se Musta Kirvesmies?”

Talo paikantuu Tukholmaan, mutta se on samaan aikaan jotain muutakin.

Kailaan tuotannon lailla Ristikiven romaanista puskee läpi depressiivinen, jopa paranoidinen kuvasto, jossa “yksittäisten valoläiskien väliin jäi hämäriä, miltei pimeitä kohtia”. Uudenvuodenaatto käynnistyy ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki paitsi minäkertoja.

Jotain uutta on alkamassa, mutta toisaalta vanhat aaveet liikkuvat kaikkialla. Ihmiset ovat kuin ikuisessa odotushuoneessa.

Sielujen yö on täynnä unenomaisia kuvia ja surrealistisen synkkää puhuntaa. Se yltyy kauhukuvastoa muistuttavaksi maisemamatriisiksi, jossa kuvattu maailma on täynnä surupukuisia naisia, oville kuiskattavia salasanoja ja lapsenkasvoisia nuorukaisia kihlasormus sormessaan:

“Käytävällä pöydän ääressä istuneella nuorellamiehellä ei ollut päällään valkea lääkärintakki, kuten aluksi olin luullut vaan valkoinen tarjoilijantakki - -”.

Myöhemmin varsin modernistinen romaani jatkuu teoksen alkuosaa pohtivana kirjeenä rouva Agnes Rohumaalle ja päättyy Seitsemän todistajaa -nimiseen oikeudenkäyntikuvaukseen, jossa käydään kuolemansyntien kautta läpi pakolaisen oikeus omaan olemukseensa ja olemassaoloonsa.

Yhteneväisyydet Albert Camus’n kymmenkunta vuotta aiemmin julkaistuun Sivulliseen (1942) ovat ilmeiset. Henkilöhahmojen harhailevaisuudessa korostuu elämän merkityksettömyys.

Kuvamaailma ja tunnelma ovat kuin Ingmar Bergmanin alkutuotannon elokuvissa yhdistettynä Strugatskin veljesten romaanin Kuolleen alppikiipeilijän hotellin (1979) neuvostoliittolaiseen filmatisointiin. Päähenkilö kulkee kuin Lewis Carrollin Alice tai John Bunyanin Kristityn vaelluksen päähenkilö taustallaan jotain kadonnutta; T. S. Eliotin Autiota maata ja Joutsenlampea – miksei David Lynchin elokuvataidekin sopisi vertaukseksi.

Neuvostokontekstissa pakolaisteos olisi epäilemättä tuomittu formalistisena ja dekadenttina, kuten kaikki muukin paras kirjallisuus.

Valta korostuukin teoksessa toistuvina sotilasuniformuina, pimeiden huoneiden kummallisina sääntöinä, joita harhaileva kertoja yrittää noudattaa.

Taustalla on maailmankuvan muutos, modernismi, joka vihdoin toisen maailmansodan jälkeen on saavuttanut ihmisen elinolosuhteet. Juurettomuuden tuoma epävarmuus on uutta.

Teos ei ole korostuneen juonellinen vaan kulkee eräänlaisessa labyrintissa kohti oikeudenkäyntinä kuvattua olemassaolon pohdintaa. “Mutta minäkin halusin esittää jotain roolia, mitä siitä, ettei sitä osaa ollut minulle varattu”, päähenkilö pohtii ulkopuolisuuttaan ja heitettyyttään.

Hänet on viskattu vieraaseen, johon hän reagoi jatkuvalla havainnoimisella. Hänet suorastaan pakotetaan katselemaan ja kuuntelemaan.

Ristikivi havainnoi osuvasti maanpakolaisen roolia ja romaania voikin hieman raottaa tekijyyden kautta. Suomen kautta Ruotsiin vuonna 1943 paenneen maisterin maailma oli lopullisesti hajonnut, kuten filosofi, kielentutkija ja kirjailija Rein Raud kirjoittaa teoksen mainiossa jälkisanoissa.

Teoksen eksistentialistinen pohjavire on niin lohduton, että kuluvan päivän kulttuuria pohtivat aiheromaanit tuntuvat väistämättä pinnallisilta Sielujen yön rinnalla. Sielujen yö ei ole allegoria, vaan satu, eräänlainen rinnakkaismaailma, joka on yhtä totta kuin kaikki muukin.

Päähenkilö kokee jatkuvasti vastuuta siitä, ettei hän ole aktiivinen toimija, vaan ajautunut passiiviseksi seuraajaksi. Onko poissaolon yhteydessä täälläoloa, Ristikivi tuntuu kysyvän. Hylkiikö pakolaisen olemus aktiivista toimintaa?

Kotimaansa jättänyt tunnistaa Sielujen yössä sen ajatuksen, että kotoa lähdettyään ei voi enää koskaan palata siihen, mikä joskus oli. Jos palaa kotimaahansa, kotimaa on jo muuttunut.

Ahdistus ja irrallisuus edustavat paradoksaalisesti pysyvyyttä. Ristiriita, jonka maanpakolaisen on kestettävä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat