Lurjus­komedia näyttää Fuengirolan, jossa parasta ovat elämän­hallintansa menettäneet päähenkilöt

Palkintoja kerännyt J-P Valkeapää tavoittelee aiempaa isompia yleisöjä rikoskomedialla, joka onnistuu elämyksellisesti kuvaamaan aurinkokohteiden lietteistä puolta.

Männävuosien perintöprinsessa Marjaleena (Outi Mäenpää, vas.) odottaa ex-miestään Matoa palaavaksi Fuengirolassa. Oikealla Ilkka Heiskanen, Pääru Oja ja Johannes Holopainen.

10.11. 13:03 | Päivitetty 10.11. 21:13

Draamakomedia

Hetki lyö, ohjaus J-P Valkeapää. 124 min. K12. ★★★★

Draamakomedia Hetki lyö näyttää monin paikoin ohjaaja-käsikirjoittaja J-P Valkeapään yritykseltä puhutella massaa.

Valkeapää on hurmannut festivaalit, kriitikot ja palkintoraadit, mutta ei yleisöjä. Edellinen ylistysarvosteltu Jussi-kahmija, Koirat eivät käytä housuja (2019), oli askel kohtia populaaria ilmaisua: vallasta kertovan isojen tähtien seksielokuvan olisi luullut saavan Krista Kososen ihailijat teattereihin, mutta katsojamäärä jäi Suomessa reiluun kymmeneentuhanteen. Ulkomailla korona rankaisi lupaavasti myytyä elokuvaa.

Hetki lyö -trailerissa annetaan ymmärtää, että rairai, suomi-iskelmä soi ja uunoilua Espanjassa seuraa. Onneksi luvassa on parempaa.

Valkeapään etelä on hirtehinen. Teneriffalla kuvatussa Fuengirolassa matkaesitteen unelmat nuhjuuntuvat. Valkeapää pitää katsojaa pitkään yössä ja varjoissa.

Etelänlomaa on käytetty turhien toiveiden näyttämönä aiemminkin suomalaisfiktiossa, aina silloin tällöin. On vietetty Loma (1976), oltu Lomalla (2000) ja sukellettu rikollisten Paratiisiin (2020–2022).

Aurinkorantojen turistikorttelit ovat Hetki lyö -elokuvan pahanhajuisille päähenkilöille vääriä paikkoja: he sopivat paremmin lietteisiin viemäreihin ja juoppoilun kuluttamiin asuntovaunuihin.

Pääkolmikko vetää seudun rapaisinta anniskeluliikettä, Bar Kaunotarta, jossa olutta joudutaan lantraamaan vedellä, sillä suuri osuus viinalastista kaatuu kapakoitsijoiden omaan suuhun. Se on huono juttu, koska albaanit alkavat uhkailla juomaveloilla.

Alkoholisoituneet päähenkilöt ördäävät perinteisellä, rasittavalla tavalla, ja vähemmälläkin kävisi ilmi, ettei tarjoilua enää kannattaisi jatkaa.

Paikan vetonaula, männävuosien perintöprinsessa Marjaleena, odottaa ex-miestään Matoa palaavaksi. Viinanhuuruisen esiintyjän herättää hetkeksi vain, jos joku sattuu vielä tunnistamaan hänet. Outi Mäenpää mörisee roolinsa läpi, minkä on ilmeisesti tarkoitus lisätä rappion tuntua.

Puhutaan etelänloman auringosta ja levosta, mutta hahmot näyttävät siltä, etteivät olisi saaneet maistaa kumpaakaan pitkään aikaan.

Jopa kaikkialla vilistävät rotat ovat heitä neuvokkaampia.

Alkupuolen tärkein ääni on tyhjien pullojen kilinä. Alkoholisoituneet päähenkilöt ördäävät perinteisellä, rasittavalla tavalla, ja vähemmälläkin kävisi ilmi, ettei tarjoilua enää kannattaisi jatkaa.

Helpotukseksi dokaus laantuu ja hahmojen viehättävät persoonat alkavat paljastua.

Parasta on kahden hoipertelijan luottamussuhde: Ilkka Heiskanen vanhana, ylimyönteisenä tiirikkavaras Mikkona ja Johannes Holopainen huolehtivana, erinomaisen sisäänpäinkääntyneenä Vilinä.

Kaikkia pelottaa Mato, sadisti, jota ei juuri nähdä. Jukka-Pekka Palo on Leijonakuninkaan scarmainen, täydellinen valinta kylmänrauhallisen hirviön rooliin.

Virolaisnäyttelijä Pääru Oja kimentää ääntään ja tuijottaa tiukasti Ninjana. Hahmolla on käynnissä sukupuolenkorjaushoidot, ja hän kuulee tilanteestaan jatkuvaa pilkkaa sanoilla, joita ei juuri julkisuudessa enää käytetä. Valkeapää ei tee Ninjasta kuitenkaan uhria vaan ovelan pelurin, joka ymmärtää vaihtaa taktiikkaa nopeasti uhan alla.

Suomessa ei ole juuri tehty lurjuskomediaa, esimerkiksi briteissä yleistä surkeiden kaverusten rikoselokuvaa, jossa karikatyyrimäinen kaveriporukka yrittää epätoivoisesti toteuttaa itseaiheutetusta ahdingosta vapauttavaa rikosta. Tutuin vertailukohta olisi Trainspotting, mutta kännisemmin ja vivahteikkaammin.

Valkeapää kuvasi piiloutumista poikkeuksellisen aistikkaasti jo vuoden 2014 kakkoselokuvassaan He ovat paenneet. Elementti on edelleen hallussa: kuinka hengitys kuuluu ennen vaaraa ja miten rajallisesta näkökulmasta tarkkaillaan, milloin on turvallista liikkua. Valkeapään elokuvissa ihmiset ovat usein niin lähekkäin, että se on jo vähän häiritsevää. Väkivalta on aina raakaa.

Aistit laitetaan nytkin herkille. Tanskalaisen jazz-taituri Stefan Pasborgin kilisevä ja koliseva musiikki tuntuu penkeissä asti. Virolaisen Meelis Veeremetsin elokuvaus korostaa Valkeapään vahvuuksia esittää hiipivää jännitystä kauniisti.

Hiukset, tupakansavu, aukot pimeydestä valoon ja kaikki pysähtyneet hetket ilahduttavat jälleen. Tyyli toimii, mutta neljännessä elokuvassaan Valkeapää on lisäksi onnistunut kirjoittamaan surkuhupaisan käsikirjoituksen, joka tappaa lomainnon parissa tunnissa.

Käsikirjoitus J-P Valkeapää, tuottaja Daniel Kuitunen, kuvaus Meelis Veeremets, sävellys Stefan Pasborg. Pääosissa Johannes Holopainen, Outi Mäenpää, Ilkka Heiskanen, Pääru Oja, Jari Pehkonen ja Jukka-Pekka Palo.

Oikaisu 10.11. kello 21.11: Artikkelissa puhuttiin aiemmin Leijonakuninkaan mufasamaisesta hahmosta, kun tarkoitettiin scarmaista hahmoa.

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat