Mukakohteliaat kommentit ovat rakenteellista rasismia, näyttää yksinhuoltajaäidistä kertova romaani

Fiona 'Elōnen anglismeja tihkuva romaani ei ole kielellisesti kovin antoisa.

Fiona 'Elōne on kotoisin Helsingistä, mutta hänen isänsä on Tongan saaristovaltiosta.

3.12.2022 13:03

Romaani

Fiona 'Elōne: Tulit luokseni kutsumatta. Otava. 156 s.

Luokka on nousemassa parasta aikaa yhdeksi z-sukupolven kirjailijoiden suosikkiaiheista. Intersektionaalisen feministisen ajattelun valtavirtaistumisen jälkihöyryissä luokasta on tullut trendiaihe, johon törmää lehtijutuissa, podcasteissa ja Instagramin tarinaosion pitkissä vuodatuksissa.

Luokkatietoisuuden esiintuominen on trendikästä, ja moni jopa unelmoinee espoolaisuuden sijaan työväenluokkaisesta taustasta, joka olisi tällä hetkellä helppoa kaupallistaa.

Trendi on näkynyt tänä syksynä luonnollisesti kotimaisissa esikoisromaaneissa, kuten Natalia Kallion Kotileikissä tai Fiona 'Elōnen (s. 1995) teoksessa Tulit luokseni kutsumatta. Kumpikin teos on luonnollisesti myös autofiktiivinen.

'Elōne on Ruskeiden tyttöjen ja RT Lit Akatemian toiminnanjohtaja. Esikoisteokseen painetussa esittelyssä hänet kuvataan medianomiksi valmistuneeksi tuottajaksi, kirjoittajaksi ja lähiömutsiksi, joka ”voimaantuu sanoista ja yhteisöstä, uudelleenluo yhteyttä esivanhempiensa alkuperäistietoon ja noituu heteronormatiivista patriarkaattia”.

'Elōne on kotoisin Helsingistä, mutta hänen isänsä on Tongan saaristovaltiosta. 'Elōnen teos kurottaa myös luokkakysymysten ulkopuolelle.

Romaanissa käsitellään myös rakenteellista ja sisäistettyä rasismia. Luokkakysymyksetkin nivoutuvat päihderiippuvuuteen ja yksinhuoltajuuteen.

Päähenkilö ja minäkertoja on parikymppinen Ona. Hän on käsikirjoittajana työskentelevä yksinhuoltajaäiti, jonka sukujuuret ovat samat kuin 'Elōnen. Hän rakastuu huumeriippuvaiseen Danieliin, ja he saavat yhdessä lapsen. Danielista ei ole kuitenkaan luotettavaksi kumppaniksi ja vanhemmaksi.

Romaani tapahtuu kahdessa aikatasossa. On nykyhetki, jossa kuvataan kahden päivän tapahtumia. Lisäksi on takaumia, jotka ulottuvat lapsuusvuoteen 2004 ja vuosiin 2016–17, kun Ona tapaa Danielin.

Danielin ja Onan välisen suhteen tapahtumia avataan lukijalle vähitellen. Kahdella eri aikatasolla tekstiin rakennetaan viihdekirjallisuudelle tyypillistä jännitettä ja imua.

Kirjassa on moralistiselle proosalle tyypillinen sävy, jossa kertoja on hyvin itsetietoinen, mutta muut hahmot ovat melko lailla ulalla ja luokkatiedostamattomia urpoja. Se on tekstiä, joka kutsuu lukijaa hurraamaan ja sympatisoimaan kertojaa tämän joutuessa muiden typerien kysymysten kohteeksi.

Usein moniulotteisuus ja ristiriidat ovat kuitenkin kiinnostavampia piirteitä kertojassa kuin helpoista positioista ammutut maalit. Pientä säröä onneksi myös Onaan lopulta saadaan, kun hän esimerkiksi karjuu ja kiroilee lapselleen HopLopissa.

Rakenteellisen rasismin kuvaukset kuulostavat osuvilta. Mukaviattomat ja mukakohteliaat kommentit bussissa tai päiväkodissa eivät vastaanottajasta välttämättä ole sellaisia kuin niiden sanoja ajattelee. Kuten Onan kohtaaminen päiväkodin työntekijän kanssa:

”Niin, hän puhuu kyllä todella sujuvasti hyvää suomea, eikä yhtään edes ole aksenttia. Päästän epämääräisen kurkkuäänen, samalla kun vedän mielessäni poikkiviivan merkiksi siitä, että tämä on tasan kymmenes kerta, kun saamme tämän samaisen kehun.”

Kiinnostavinta teoksessa on lopulta Onan suhde omiin vanhempiinsa ja ulkonäköön kohdistuvat merkinnät. Äidistään Ona kertoo: ”Äitini lempinimi minulle on cocktail, koska olen hänen mielestään herkullinen sekoitus heidän perimäänsä ja ennen kaikkea hänen onnistunein projektinsa.”

Temaattisesti parasta ainesta ovat hiukset, joista tulee symboli, joka kytkeytyy Onan suhteisiin niin isään kuin Danieliin.

Anglismeja tihkuva romaani ei ole kielellisesti kovin antoisa, mutta perustasoa. Esikoisromaanille tyypillinen oman äänen hakeminen näkyy.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat