Tanskalaisen Ane Rielin koskettavassa romaanissa muistisairaan mieli on täynnä vihaa, mutta myös hyvää

Ane Riel voitti edellisellä romaanillaan Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

Tanskalainen Ane Riel voitti Pihka-romaanillaan vuonna 2016 Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

20.11. 13:19

Romaani

Ane Riel: Tiima (Urværk). Suom. Katriina Huttunen. Aula & Co. s. 214.

Vanha nainen katsoo ikkunasta tyhjää pihaa. Hän odottaa näkevänsä pienen pojan ja tämän koiran. Kevät on puhkeamaisillaan.

Näin alkaa tanskalaisen Ane Rielin romaani Tiima. Kirjailija voitti Pihka-romaanillaan vuonna 2016 Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

Rikoksesta saattaa olla kyse Tiimassakin, mutta lukija ei voi olla varma, mitä on tapahtunut todellisuudessa ja mitä muistisairaan mielessä. Tiima leikittelee rikosromaanin lajikonventioilla, sillä keskeisessä roolissa on dementia, vanhenevien hyvinvointivaltioiden kansantauti.

Tiima on miniatyyrimaalaus Almasta, joka on elänyt aviomiehensä Oton varjossa. Vähitellen Alma kuitenkin alkoi nähdä kotityrannin läpi. Hän alkoi voittaa omaa pelkoansa.

Alistettu ja kiusattu vaimo ryhtyi tahallaan ärsyttämään miestään: ”Viha tuli jostakin sisältä, ikään kuin syvällä hänen sisällään olisi geysir, jonka täytyi välillä purkautua.”

Tiima on täynnä yksityiskohtia, yllättäviä ja hämmentäviä. Esimerkiksi hiuksista ja karvoista kehkeytyy koston kierre. Otto ja Alma ovat kuin moderni versio Simsonista ja Delilasta.

Talo, jota Alma kertomuksen tapahtumahetkellä yksinään asuu, kuvaa hänen hapertuvaa mieltään. Rakennus on samaan aikaan tuttu ja vieras, turvallinen ja pelottava, valoisa ja pimeä.

”Missä minä olen?” hätäilee muistisairas Alma ja kirjoittaa keittiön pöydälle muistilappuja vielä pimeämpien hetkien varalle.

”Hänen elämästään oli tullut muistojen, tukahdutusten ja yleisten unohdusten hiljaista sekamelskaa. Silmänräpäyksiä ilman ajatuksia. Tunteita ilman ankkuria.”

Tiima on kuin sanallinen versio Salvador Dalín maalauksesta Muiston pysyvyys. Aika vain valuu pois Alma-paran ulottuvilta.

Otto oli ollut kelloseppä, ja Almakin oli elänyt kellojen keskellä. Ajalla ei ole enää hänen elämässään merkitystä, mutta kaappikellon hän muistaa vielä vetää kerran päivässä. Niin kauan kuin kello tikittää, Alma uskoo sydämensä lyövän.

Kaappikellon sisälle Alma on kätkenyt avaimen, joka muistuttaa häntä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä ja siitä, mitä hänen ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Vai tekeekö muisti hänelle jälleen tepposet?

Tiimaa voisi luonnehtia muodikkaaksi traumafiktioksi, mutta se ei ole terapeuttista eikä omaelämäkerrallista. Se ei myöskään tyhjene kertalukemalla.

Rielin teos on raadollinen kertomus muistisairaudesta ja vihasta, mutta se on myös herkkä kuvaus vanhuksesta oman elämänsä raunioilla. Se on koskettavaa kaunokirjallisuutta.

Hienovireisyydessään se muistuttaa Joel Haahtelan melankolisia romaaneja.

Alman elämän viimeisiin valonpilkahduksiin liittyvät alussa mainitut poika ja koira. Vanha nainen näkee heissä oman tyttönsä ja oman dalmatialaisensa.

Vihasta huolimatta Alma haluaisi muistaa miehestäänkin vain hyvän ja hellän. Mutta elämän kevät on kadonnut häneltä iäksi.

Soljuvalle suomen kielelle arvoituksellisen Tiiman on saattanut Katriina Huttunen.

Lue lisää: Ane Rielin Pihka on hurja, repivä ja syvästi inhimillinen romaani, jota lukee itku kurkussa

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat