Kuluneen vuoden aikana mielessä on toisinaan käynyt, että samaa kokonaisen kansakunnan demonisointia toteutamme myös tänä päivänä, pohtii vuoden 2021 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja Meri Valkama esseessään.

Vuosi, joka muutti kaiken

Meri Valkama voitti viime vuonna HS:n kirjapalkinnon DDR:n ajasta kertovalla romaanillaan Sinun, Margot. Nyt sitä kaavaillaan teatteriin ja televisioon. Samalla romaanin uhkaava kylmän sodan maailma on tullut takaisin.


17.11. 2:00 | Päivitetty 17.11. 6:57

Sinä päivänä Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jonka mukaan Venäjä näytti lisänneen joukkoja länsirajalleen, mutta edes tiedustelupalvelut eivät tienneet tarkkaan, mitä Ukrainan rajan läheisyydessä tapahtui.

En kyennyt pysähtymään uutisen äärelle. Sinä päivänä en kyennyt pysähtymään minkään uutisen äärelle.

Viikkoa aiemmin olin saanut puhelun ja kuullut, että esikoisromaanini Sinun, Margot oli voittanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon, ja vaikka epäusko oli jo päiviä sitten muuttunut sisälläni vellovaksi riemuksi ja onneksi, tuona marraskuisena torstaipäivänä tasan vuosi sitten jännitys oli lamaannuttaa toimintakyvyttömäksi.

Jälkikäteen muistan palkinnon vastaanottamisesta vain vähän, mutta sen jälkeisistä hetkistä paljonkin. Kuinka eteeni kannettiin lasitolkulla kuohuviiniä, ja ympärillä kuplivat ihmeelliset juhlat. Kuinka jatkoille kokoontuneet kymmenet ihmiset lauloivat yhteen ääneen paljon onnea vaan, enkä vieläkään pystynyt sisäistämään, että tämä kaikki tapahtui minulle.

Mutta erityisen hyvin muistan erään illan viimeisinä hetkinä käydyn keskustelun, jonka aikana kirjani lukenut kollega muisteli ääneen sitä selkäpiitä karmivaa ydinsodan pelkoa, jota hän oli romaanini tapahtuma-aikaan kylmän sodan vuosina kokenut.

Skoolasimme muuttuneelle, monin tavoin paremmalle maailmalle, eikä kumpikaan meistä ymmärtänyt, että vain muutaman kuukauden kuluttua keskustelumme olisi aivan toinen.

Maailma olisi aivan toinen.

Vain silmänräpäys romaanini ilmestymisen jälkeen uusi kylmä sota jäädytti Euroopan.

Miksi kylmän sodan aikainen todellisuus puhuttelisi tämän päivän maailmassa enää ketään? Kysymys mietitytti minua Margotin kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusrupeaman aikana lukuisia kertoja.

Noiden vuosien aikana maailmaa ravistelivat esimerkiksi Arabikevät kansannousuineen, Syyrian sota ja terrori-isku Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Tuon kymmenen vuoden aikana ebola levisi Afrikassa, Britannia äänesti itsensä ulos EU:sta ja miljoonat ihmiset ympäri maailman tanssivat Gangnam Stylea. Ja tietenkin olivat myös Donald Trumpin presidenttikausi, Notre Damea vaurioittanut tulipalo ja koronapandemian alkaminen.

Kunnes syksyllä 2021, vain silmänräpäys romaanini ilmestymisen jälkeen, uusi kylmä sota jäädytti Euroopan.

Uutiset täyttyivät sotajoukoilla ja ydinaseilla uhkailevasta Venäjästä ja maailman johtajista, jotka kokoontuivat hätäkokouksiin pohtimaan vastatoimia. Rautaesirippu oli jälleen laskeutunut jakamaan maailman meihin ja niihin.

Sen kaiken keskellä minä elin yhtäkkiä ammatillista unelmaani.

Ukrainan kansalliskaartin sotilas ampui kranaatinheittimellä 25. lokakuuta 2022 Harkovassa.

On kysytty, osasinko odottaa sitä kaikkea, mitä kirjalleni on kuluneen vuoden aikana tapahtunut.

”Se kaikki” tarkoitti, että romaanini käännösoikeuksia myytiin ympäri Eurooppaa. Suomessa kirjasta otettiin yhä uusia ja uusia painoksia ja sitä myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa varauksia tehtiin niin monta tuhatta, että Sinun, Margot kipusi yhdeksi kaikkien aikojen varatuimmista kirjoista. Kalenterini täyttyi haastatteluista ja esiintymisistä ja viestikanavani lukijapalautteesta, ja pian kävin neuvotteluja sekä kirjani pohjalta tehtävästä teatteridramatisoinnista että televisiosarjasta.

Ei, en todellakaan osannut odottaa ”sitä kaikkea”. Tällaista ei tapahdu esikoisromaaneille juuri koskaan, toistelivat muutkin.

Helmikuun puolessavälissä istuin jälleen yhdessä palaverissa. Sen agendalla oli tunnustella yhteistyötä erään suomalaisen tuotantoyhtiön kanssa. Keskustelu kääntyi siihen, missä kaikkialla Sinun, Margotiin pohjautuvaa televisiosarjaa mahdollisesti kuvattaisiin. Koska kirjan tapahtumapaikkoja ovat niin Suomi, Saksa kuin Ukrainakin, kysymys oli olennainen.

Minusta meidän pitäisi mennä myös Tšernobyliin, ohjaaja sanoi.

”Joo, ellei Venäjä sitä ennen pommita sitä paskaksi”, minä vastasin ja hätkähdin itsekin kyynisyyttä äänessäni.

Kuusi päivää myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sodan ensimmäisen päivän iltana Ukrainan presidentinkanslia ilmoitti, että venäläisjoukot olivat vallanneet Tšernobylin ydinvoimala-alueen.

Tällaista ei tapahdu esikoisromaaneille juuri koskaan.

Sinun, Margotille tapahtuneiden ihmeiden äärellä olo on ollut epäuskoinen. Sama pätee sodan kauhuihin. Tapahtuuko tämä todella?

Minulle kaikki nämä satumaiset asiat.

Ukrainalaisille kaikki tämä hirveys.

Kahdenlaisten, täysin vastakkaisten tunteiden ristipaineessa helpottavia hengittämisen paikkoja ovat tuoneet kohtaamiset niiden satojen lukijoiden kanssa, joita olen tavannut erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ympäri Suomen. Näiden kohtaamisten äärellä on yllättänyt erityisesti se, kuinka moni on kertonut jonkinlaisesta siteestä entiseen DDR:ään. Kuulemani tarinat ovat saaneet ajattelemaan, ettemme taida oppia ihmiskuntana kovin paljon virheistämme.

Kun romaanini ytimessä kulki itäsaksalaisten kokemus siitä, millaisia seurauksia kokonaisen kansanosan kokemusten vähättelyllä ja demonisoimisella on ollut, kuluneen vuoden aikana olen ymmärtänyt, että samankaltaiset kokemukset ovat saaneet myös monet suomalaiset vaikenemaan jopa aivan tavanomaisista yhteyksistään entiseen Itä-Saksaan.

Saksojen yhdistymisen jälkeen yhteiskunnallinen kuva DDR:stä muuttui länsimaissa hetkessä vitivalkoisesta pikimustaksi, ja kaikesta päätellen sama tapahtui myös entiseen Itä-Saksaan tavalla tai toisella kiinnittyneille suomalaisille. Monelle kokemus pahaksi, suorastaan rikolliseksi leimautumisesta on ollut traumaattinen. Moni on kertonut kykenevänsä puhumaan kokemastaan ensimmäistä kertaa vasta Sinun, Margotin luettuaan.

Osa on kertonut tarinansa kuiskaten, yksi itkien.

Länsisaksalainen tyttö vasaroi Berliinin muuria 19. marraskuuta 1989.

Kuluneen vuoden aikana mielessä on toisinaan käynyt, että samaa kokonaisen kansakunnan demonisointia toteutamme myös tänä päivänä.

Mitä pidempään Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota Ukrainassa on kestänyt, sitä tiukemmin sanakääntein monet ovat olleet valmiita syyttämään tapahtumista kaikkia venäläisiä – aivan kuten DDR:n kaatumisen jälkeen mädästä järjestelmästä syytettiin tavallisia itäsaksalaisia.

Jos ette kannattaisi Putinin politiikkaa, nousisitte kyllä hirmuhallintoa vastaan!

Jos sota oikeasti olisi teistä väärin, osoittaisitte edes kunnolla mieltänne!

Vähät siitä, että venäläiset elävät diktatuurissa, jossa vapaan tiedonvälityksen, mielenosoittamisen ja aidon oppositiopolitiikan mahdollisuudet ovat olemattomat. Vähät siitä, että jopa sodan kutsumisesta sodaksi voidaan tuomita vuosiksi vankilaan. Mädäntykööt helvetissä jokainen.

Saksan lähihistoria näyttää, mihin yhden kansanosan mustavalkoinen demonisointi voi johtaa: epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteisiin, jotka kanavoituvat lopulta kansallismielisyyden ja äärioikeiston, jopa poliittisten murhien kasvuna. Haluammeko todella nähdä saman ilmiön voimistuvan entisestään Venäjällä?

Haluammeko oikeasti nähdä sellaista enää koskaan missään?

Tämän monin tavoin kummallisen vuoden aikana olen oppinut kannattamaan tiukinta mahdollista pakotepolitiikkaa, jopa sotilasliittoon liittymistä.

Mutta muurit ja aidat, jotka estävät syyttömiä pakenemasta – eikö niidenkin aika pitänyt tässä maanosassa jo olla ohi?

Berliiniläiset ja ihmiset kaikkialta Saksasta juhlivat Berliinin muurilla 11. marraskuuta 1989. Kun DDR:n johto oli avannut osan rajanylityspaikoista, miljoonat itäsaksalaiset tekivät länteen lyhyitä matkoja.

Olen viimein perillä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani Sinun, Margotin julkaisusta on aikaa runsas vuosi. Ammatillisesti kulunut vuosi on muuttanut elämässäni kaiken. Se on mahdollistanut kaunokirjallisuuden tekemisen työkseni myös esikoisromaanini jälkeen. Saanut tuntemaan, että olen viimein perillä.

Tätä haluan tehdä.

Tässä työssä olen kotonani.

Myös maailma meidän kaikkien ympärillä on muuttunut, peruuttamattomasti. Maailmanpolitiikan myrskytuulien keskellä, tämän tekstin julkaisupäivänä, palkitaan vuoden 2022 Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon voittaja, upea kirjailija ja hänen pysäyttävän hieno esikoisteoksensa, joka ansaitsee osakseen kaiken mahdollisen hyvän.

Toivon, että tuleva vuosi on voittajalle lempeä ja ihmeellinen ja täynnä kirkkaita, kauniita hetkiä.

Samaa sopii toivoa maailmalle, Euroopalle, erityisesti Ukrainalle.

Onnea voittajalle, slava Ukraini!

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon jakoa voi seurata tänään torstaina klo 18.30 alkavassa lähetyksessä osoitteessa hs.fi/kulttuuri.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat