Satiirinen lakisarja näyttää maailman, jossa demokratian kriisi on muuttunut olosuhteeksi, vähän kuin lisääntyvät äärisäät

Kuudes ja viimeinen kausi on sarjan surullisin – ja samalla lohdullinen: kuin joku paijaisi päätä.

Audra McDonald (vas.) ja Christine Baranski tekevät The Good Fight -sarjassa upeat roolit sotien ja kulttuurisotien keskellä voimansa yhdistävinä ikänaisina.

18.11. 2:00 | Päivitetty 18.11. 10:29

Sarjan alussa Trump nousee valtaan. Sarjan lopussa Trump ilmoittaa taas ehdokkuudestaan. Maailma palaa, eteenpäin. The Good Fightin kuudennen kauden päästyä loppuun demokratian kriisi on muuttunut jonkinlaiseksi olosuhteeksi, vähän kuin lisääntyvät äärisäät.

Kertauksen vuoksi: The Good Fight on satiirinen lakisarja, joka kertoo perinteikkään mustan lakifirman asianajajista Chicagossa. Sarjan tapahtumahetki on epämääräinen ”juuri nyt”.

Sarjan suuri linja on ollut hidas mutta varma siirtyminen realismista kohti absurdia – koska maailmakin on. Se kuvaa maailmaa, jossa uutisia on vaikea erottaa satiirista.

Viimeisellä tuotantokaudella asianajajat jatkavat työtään pilvenpiirtäjän yläkerroksissa. Alhaalta kadulta kuuluvat mielenosoitusten ja väkivallan äänet: huutoja, räjähdyksiä, särkyvää lasia. Joskus ikkunaan sattuu luoti. Joskus joku tippuu katolta. On epäselvää, kuka mellakat on aloittanut. Vasemmistolaiset arvelevat syypääksi äärioikeistoa, oikeistolaiset ”antifaa”.

Kokoustiloja koristavat isot näytöt, joissa näkyy välillä vain liekkejä. Ison osan ajasta ulkona on pimeää tai vähintään harmaata.

Kun päähenkilöt jäävät mottiin toimistolleen, pääosakas Liz Reddick (Audra McDonald) soittaa apua ja selittää puhelimeen, että ihmiset alkavat olla täällä todella hermostuneita.

Mutta ovatko he oikeasti hermostuneita, hänen turvallisuuspäällikkönsä kysyy.

Ei, Liz myöntää, sehän tässä vähän outoa onkin.

Kaikki ovat tottuneet siihen, mitä ennen pelättiin.

Päätöskausi on sarjan surullisin. Siksi outoa ja aika vaikuttavaa on se, että sen katsomiskokemus on niin lohdullinen. Niin kuin joku paijaisi päätä ja sanoisi: samassa veneessä ollaan.

Miten ne sen tekevät?

Sarjan ovat luoneet aviopari Michelle ja Robert King. He ovat haastatteluissa puhuneet satiirista lohdutuksena, jopa terapiana – sekä itselleen että katsojille.

Miten he sen tekevät?

Kiinnostavaa kyllä yksi sarjan terapeuttisista elementeistä lienee sen ristiriitaisuus ja haluttomuus kaihtaa konfliktia.

Aviopari Robert ja Michelle Kingin luoma sarja kuvaa maailmaa, jossa uutisia on vaikea erottaa satiirista.

Moni sarja käsittelee tämän hetken poliittisia aiheita tavalla, jossa yhdistyvät opetusvideon selkeys ja klikkiotsikon moralismi (”tällaista on rasismi, ja nyt kerromme miksi se on väärin”).

The Good Fightin tekijät ovat hahmottaneet ison asian: samastuminen ei useinkaan synny samanmielisyydestä. Se syntyy päinvastoin ihmisten ristiriitaisuuden ja toistaitoisuuden tunnistamisesta. Selkeärajainen oikeaoppisuus kun jättää ulkopuolisen olon helposti sillekin, joka on viestistä yhtä mieltä.

Kingit ovat valitelleet haastatteluissa sitä, kuinka usein satiiri ymmärretään lajina, jossa on yksi kohde kerrallaan. The Good Fight kohdistaa piikkinsä useaan suuntaan.

Käsikirjoitustiimi on tarkoituksella moninainen, demografisesti ja poliittisesti. Kun tekijät seuraavat uutisia tiiviisti, erilaiset taustat ja näkemykset törmäävät käsikirjoituspöydässä, Kingit ovat kertoneet. Välillä kirjoittajien keskinäiset konfliktit ovat päätyneet suoraan tekstiin.

Sarjan nimi viittaa pyrkimykseen toimia kaikessa hyvän puolesta pahaa vastaan. Mutta koko ajan on selvempää, että hyvä ja paha sotkeutuvat harmaalla alueella. Voiko hyvään pyrkiessä tehdä pahaa? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Mikäs se tarkoitus olikaan?

The Good Fightin sankarikaarti on täynnä ihmisiä, jotka ovat tottuneet pitämään joitain asioita elämässä itsestäänselvyytenä (lakia, perhettä, oikeudenmukaisuutta, puoluetta) ja nyt he joutuvat kyseenalaistamaan ne.

Asiansa puolesta huolestuneet ovat valmiit luopumaan periaatteistaan, kun tietty raja tulee vastaan.

”Tämä on sarjan pakkomielle”, Robert King sanoi The New York Timesin haastattelussa viime viikolla. ”Mikä se hyvä taistelu on? Kuinka machiavelliläiseksi voidaan mennä? Paljonko lakia voi kiertää saadakseen sen, mitä pitää suurempana oikeutena?”

Tuskin yksikään toinen nykypäivään sijoittuva sarja on ollut kiinni tässä hetkessä samalla tavalla kuin The Good Fight. Välillä on vaikea hahmottaa, miten tekijät ovat voineet ehtiä kiinni aiheisiinsa. Koska nämä jaksot on oikein kuvattu – viime yönä vai?

The New York Timesissa King arveli, että käsikirjoittajat eivät usein halua tarttua tähän hetkeen, koska haluavat tehdä jotain ikuista ja ajatonta. Hän sanoi ajattelevansa, että se on vähän ”pelkurimaista ja välinpitämätöntä”.

Oli tai ei, sarja on paitsi seurannut myös ennakoinut Yhdysvaltain ja maailmanpolitiikan käänteitä hämmästyttävällä osumatarkkuudella. Tämä luo illuusion siitä, että sen hahmot ovat nytkin tuolla jossain, jakavat tämän saman hetken meidän kanssamme.

Se kuvaa aikalaisten kokemusta, jossa kaikki on auki. Lopussa demokratian kriisiä ei ratkaista, eikä jakautunut kansa yhdisty. Sarja ei oleta tietävänsä ratkaisua ”juoneen”.

Kuusi tuotantokautta eivät olleet tasaisia. The Good Fightilla oli hyvinkin heikot hetkensä; välillä sekin saarnasi kuorolle, ja välillä sen absurdit käänteet olivat itsetarkoituksellisia.

Mutta viimeinen kausi on kaunis. Pääosissa Audra McDonald ja Christine Baranski tekevät upeat roolit sotien ja kulttuurisotien keskellä voimansa yhdistävinä ikänaisina, ja oikeastaan kaikki muutkin näyttelijät tekisi mieli mainita nimeltä.

Alkutekstien aikana räjähtävät maljakot ja televisiot saavat lopulta vielä yhden merkitystason.

The Good Fight, HBO Max.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat