Tämän takia Suomi on paitsiossa maailman merkittävimmässä nyky­taide­näyttelyssä

Muut pohjoismaat saavat taiteilijoitaan kerta toisena jälkeen maailman merkittävimpään nykytaidenäyttelyyn. Miksi Suomi jää paitsioon?

Venetsian biennaalin päänäyttelyyn pääseminen on taiteilijoille merkittävä tunnustus. Suomalaisille sitä ei ole viime vuosina suotu.

28.11.2022 16:00 | Päivitetty 7.12.2022 10:06

Venetsian biennaali päättyi juuri marraskuun lopulla. Se on yksi maailman arvostetuimmista ja suurimmista taidetapahtumista. Joka toinen vuosi Venetsiaan suuntaa yli puoli miljoonaa kävijää.

Biennaalin merkittävin osa on kansainvälinen päänäyttely, ja tänä vuonna sen näki yli 800 000 vierailijaa. Mukaan oli tänä vuonna kutsuttu taiteilijoita Ruotsista ja Norjasta kummastakin kolme sekä Tanskasta kaksi. Suomesta ei yhtään. Suomalaisia taiteilijoita ei kutsuttu päänäyttelyyn myöskään edellisellä kerralla. Eikä sitä edellisellä.

2000-luvulla järjestettyjen biennaalien päänäyttelyihin on suomalaisia tai Suomessa toimivia taiteilijoita kutsuttu yhteensä 9. Ruotsista on kutsuttu 28 ja Tanskasta 21. Suomen kanssa samalla tasolla on Norja: 8 taiteilijaa.

Onko suomalainen nykytaide siis näin paljon huonompaa kuin esimerkiksi Ruotsin ja Tanskan?

”Ei meidän taiteemme ole vähemmän kiinnostavaa tai vähemmän hyvää kuin muualla”, sanoo suomalaisen nykytaiteen kansainvälisiä yhteyksiä edistävän Framen johtaja Raija Koli.

Raija Koli johtaa Frame-organisaatiota, joka vastaa Suomen näkyvyydestä Venetsian biennaalissa.

”Meillä on tosi paljon hyviä taiteilijoita ja kenttä on laaja, mutta oma kysymyksensä on, miten tämä saadaan välittymään ulospäin”, pohdiskelee puolestaan Marketta Haila. Hän toimi Framen johtajana vuosina 1998–2010.

Jokaisessa Pohjoismaassa on Suomen Framen kaltaiset taiteen ulkomaista näkyvyyttä edesauttavat organisaatiot. Ne vastaavat myös maiden osallistumisesta Venetsian biennaaliin.

Suomen paviljongin tuottamisen lisäksi Frame kutsuu kansainvälisiä kuraattoreita tutustumisvierailuille Suomeen ja antaa apurahoja suomalaistaiteilijoiden osallistumiselle kansainvälisiin näyttelyihin. Viime vuodelle Frame sai valtionavustusta 1,2 miljoonaa euroa.

Venetsian biennaalin kansallisten paviljonkien taiteilijavalinnat tekee siis kukin maa itse. Kansainväliseen päänäyttelyyn taiteilijat valitsee joka kerta vaihtuva kuraattori. Päänäyttely on kuraattorin näkemys siitä, mikä juuri sillä hetkellä on nykytaiteessa tärkeintä ja kiinnostavinta. Kutsua päänäyttelyyn pidetään siksi arvokkaana tunnustuksena taiteilijan työlle.

Tämänkertaisen päänäyttelyn kuraattori, italialainen Cecilia Alemani, kertoo videopuhelussa New Yorkista, että hän sai Framelta paljon ehdotuksia suomalaisista taiteilijoista, mutta he eivät vain sopineet hänen suunnittelemansa näyttelyn henkeen. ”Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät he olisi erinomaisia taiteilijoita”, hän sanoo.

Alemani halusi korostaa naistaiteilijoita sekä nykytaiteessa että taiteen historiassa. Kutsuttuja oli poikkeuksellisen paljon, yli 200 taiteilijaa lähes 60 maasta.

Näyttelyyn kutsutun kiinalaisen Zheng Bon videoteoksessa Sacre du printempsissa esiintyi kaksi suomalaistanssijaa, Mikko Hyvönen ja Ossi Niskala. Teoksen tuottajia ovat DACE-ryhmän Rickard Borgström Suomesta ja Rebecca Chentinell Ruotsista.

Alemani painottaa, että näyttelyä kokoavana kuraattorina hän ajattelee teosten laatua, ei maantiedettä.

Cecilia Alemani kuratoi tuoreimmat Venetsian biennaalin päänäyttelyn.

Suomesta on 2000-luvulla kutsuttu taiteilijoita päänäyttelyyn vain kolme kertaa. Vuonna 2015 kutsuttiin suomalais-amerikkalainen kuvataiteilija Liisa Roberts ja vuonna 2005 videotaiteilija Eija-Liisa Ahtila. Robertsin teoksia oli esillä myös vuonna 1999.

Suomalaistaiteen ehdoton huippu Venetsiassa oli vuosi 2001. Silloin päänäyttelyyn kutsuttiin Suomesta Veli Granö, Laura Horelli, Tuomo Manninen, Heli Rekula, Charles Sandison, Salla Tykkä ja Maaria Wirkkala.

”Suomalainen taide loistaa Venetsiassa”, hehkutti kriitikko Marja-Terttu Kivirinta Helsingin Sanomissa. Hän totesi jutussaan, että seitsemän suomalaistaiteilijan osallistuminen on saavutus, josta saa olla todella ylpeä.

Venetsian biennaalissa nähtiin vuonna 2005 Eija-Liisa Ahtilan teos Rukoushetki.

Saavutus ei ollut sattumaa, kertoo Framea silloin johtanut Marketta Haila. Avainroolissa oli sen vuoden kuraattorin, Harald Szeemannin, kutsuminen vierailulle Suomeen.

Sveitsiläinen Szeemann oli arvostettu kuraattori, jota kiinnosti myös se, mitä tehdään anglosaksisen taidemaailman keskusten ulkopuolella. Hän halusi osoittaa, että on muutakin korkeatasoista taidetta kuin se, mitä kaupalliset taidemarkkinat nostavat esiin, Haila muistelee.

Läheskään aina biennaalin kuraattoria ei ole onnistuttu saamaan Suomeen. Szeemannin lisäksi Suomessa ovat 2000-luvulla vierailleet vain vuosien 2005 ja 2015 kuraattorit. Kärjistetysti voi sanoa, että kun kuraattori on vieraillut, taiteilijoita on kutsuttu päänäyttelyyn. Kun kuraattori ei ole käynyt, biennaalikutsuakaan ei ole tullut.

Nykyään kuraattorit tutustuvat taiteilijan tuotantoon useimmiten verkossa, esimerkiksi taiteilijan kotisivuilta. Cecilia Alemani korostaan kuitenkin henkilökohtaisten taiteilijatapaamisten merkitystä.

Alemani ehti vierailla Oslossa ja Tukholmassa ja melkein Kööpenhaminassakin ennen kuin pandemia sulki ovet. Framen kutsusta huolimatta Helsinki ei kuulunut Alemanin matkasuunnitelmaan.

”En ole koskaan käynyt Helsingissä”, Alemani tunnustaa. ”En ollut käynyt Oslossa enkä Tukholmassakaan aikaisemmin. Jos minulta kuraattorina kysytään, ymmärränkö jonkun maan taidetta paremmin kun olen vieraillut siellä, niin varmasti ymmärrän.”

Suomen – niin kuin muidenkin pienten maiden – nykytaiteen kansainvälinen näkyvyys riippuu kahdesta asiasta: taiteen laadusta ja taidealan kansainvälisistä verkostoista. Verkostoja muodostavat taideinstituutiot, museot, galleriat ja taidemessut sekä taidemaailman vaikuttajat, kuraattorit, keräilijät ja kriitikot.

”Ei ole mitään yhtä monoliittista taidemaailmaa, vaan siinä on samanaikaisesti monia toisiinsa limittyviä ja lomittuvia tasoja ja toimijoita”, kuvailee Marketta Haila.

Marketta Haila (ent. Seppälä) johti Framea vuosina 1998–2010.

Mitä laajemmat jonkun maan taideverkostot ovat, sitä tunnetumpaa on myös maan nykytaide. Suomi ei ole kovin näkyvä nykytaidemaa. Ei ainakaan, jos sitä vertaa Tanskaan tai Ruotsiin.

”Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla museo- ja galleriatoimijoilla on paljon Suomea enemmän verkostoja. He toimivat tärkeissä toimielimissä ja käyvät paljon taidemessuilla. He ovat paljon enemmän läsnä kansainvälisessä taidemaailmassa”, toteaa Koli. ”Suomeen verrattuna he ovat aivan toisessa kategoriassa.”

Cecilia Alemanin kannalta erityisesti galleriat ovat avainroolissa.

”Taidegalleriat ovat ensimmäinen paikka, jonka puoleen kuraattorit kääntyvät, kun etsivät taiteilijoita jostakin maasta”, hän sanoo. ”Tunnen lukuisia gallerioita Tanskassa, Ruotsissa ja Oslossa, mutta en tiedä gallerioita Helsingissä. Kuinka monta galleriaa Suomessa on?” Alemani kysyy, ihan vakavissaan.

Kansainvälisesti toimivia gallerioita on Suomessa vain muutama, esimerkiksi Galerie Anhava, Galerie Forsblom, Helsinki Contemporary ja Galleria Heino. Frame on tukenut gallerioiden osallistumista kansainvälisille taidemessuille, mutta avustukset ovat ”minipieniä”, valittelee Raija Koli.

Koli muistuttaa, että parikymmentä vuotta sitten Tanskan valtio alkoi tukea gallerioita antamalla niille huomattavia avustuksia kansainvälisille taidemessuille osallistumiseen. ”Tanskalaisgalleriat lähtivät silloin aivan ilmiömäisesti lentoon”, hän sanoo.

Yleisö ihailemassa Tuomo Mannisen teoksia Venetsian biennaalissa Suomen ”supervuonna” 2001.

Myös museoilla on rooli. Louisiana Kööpenhaminan ulkopuolella ja Tukholman Moderna Museet perustettiin jo 1950-luvun lopulla. Erityisesti Moderna Museetista tuli 1960-luvulla suorastaan legendaarinen kansainvälinen taidekohde. Se lisäsi myös ruotsalaisen taiteen kansainvälistä tunnettuutta.

Osin Moderna Museetin myötä Ruotsista on tullut raskaan sarjan kansainvälisiä taidevaikuttajia. Pontus Hultén siirtyi 1970-luvulla Pariisin Centre Pompidoun ensimmäiseksi johtajaksi, Lontoon Tate Modernin ensimmäinen johtaja 1990-luvulla oli Lars Nittve, ja Daniel Birnbaum toimii monien kansainvälisten taidetapahtumien johdossa.

Henkilökohtaisilla suhteilla on vaikutusta. Kun Birnbaum vuonna 2009 toimi Venetsian päänäyttelyn kuraattorina, Ruotsista kutsuttiin mukaan viisi taiteilijaa.

Biennaalikävijä tutki ruotsalaisen Ulla Wiggenin (s. 1942) teosta biennaalin Giardini-alueen pääpaviljongissa toukokuussa 2022. Wiggenin lisäksi Venetsian biennaalin päänäyttelyyn osallistuivat Ruotsista myös Charlotte Johannesson (s. 1943) ja Britta Marakatt-Labba (s. 1951).

Oslo yrittää nyt toistaa uusilla megataidemuseoillaan Moderna Museetin ja Louisianan temppua ja tulla kansainväliseksi taidekohteeksi. Uusi Munch-museo avattiin syksyllä 2021 ja uusi Nasjonalmuseet viime kesänä.

Lue lisää: Oslossa on vuoden kuluessa avattu kaksi suurta taidemuseota: Kansallismuseo Nasjonalmuseet kesäkuussa ja Munch-museo viime lokakuussa.

Aika näyttää myös, onnistuuko viime vuonna ensimmäisen kerran järjestetty Helsinki Biennaali lisäämään Helsingin kiinnostavuutta taidekaupunkina.

Kansainvälisten taidetapahtumien määrä on 2000-luvulla suorastaan räjähtänyt.

”Tapahtumia on valtavasti ja koko ajan suomalaistaiteilijat ovat jossain esillä, isommissa ja pienemmissä museoissa, gallerioissa ja biennaaleissa”, Koli korostaa.

Taidemaailman muutoksesta huolimatta Venetsian biennaali on kuitenkin edelleenkin maailman taidetapahtumista kaikkein näkyvin ja näyttävin, ja siksi monen mielestä myös tärkein. Sen päänäyttelyssä suomalaistaiteilijat eivät ole vuosiin loistaneet.

Onko Frame siis epäonnistunut?

”En ajattele tätä työtä onnistumisena tai epäonnistumisena. Koko ajan tehdään töitä”, vastaa Framen johtaja Raija Koli.

”Kuraattorit tekevät niitä näyttelyitä, joita he tekevät. He ovat kiinnostuneita niistä asioista, joista he ovat kiinnostuneita. Ei kuraattoreita voi kiristää. Me tarjoamme mahdollisuuksia.”

Oikaisu 28. marraskuuta kello 16.35: Liisa Roberts on kuvataiteilija, ei valokuvaaja, kuten jutussa aiemmin väitettiin.

Juttua muokattu 7. joulukuuta kello 10.05: Lisätty tieto, että kiinalaisen Zheng Bon videoteoksessa oli mukana myös suomalaisia tekijöitä.

Fakta

Venetsian biennaali

  • 59. Venetsian biennaali ja sen päänäyttely, Cecilia Alemanin kuratoima The Milk Of Dreams päättyivät sunnuntaina 27.11.2022.

  • Noin seitsemän kuukauden aikana päänäyttelyssä vieraili yli 800 000 ihmistä. Tapahtuman omien tietojen mukaan se oli suurin kävijämäärä biennaalin 127-vuotisessa historiassa.

  • Päänäyttelyyn osallistui 213 taiteilijaa 58:sta eri maasta.

  • Muita suuria kansainvälisiä taidetapahtumia ovat Saksan Kasselissa järjestettävä Documenta, Art Basel -taidemessut Sveitsissä, Japanin Echigo-Tsumari-triennaali, São Paulon biennaali Brasiliassa sekä Whitney biennaali New Yorkissa.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat