Kuvausjärjestelijä Raimo Mikkola löysi sotamies Arvi Huhtalan (roolissa Martti Suosalo) korsukohtausta varten sellaisen kissan, jolle kelpasi näkkileipä.

Elokuva, joka toi suomalaisille historian takaisin

Talvisodasta piti hyssytellä Suomessa vuosikymmeniä, kunnes Pekka Parikan ohjaama Talvisota-elokuva muutti kaiken.


6.12.2022 2:00 | Päivitetty 7.12.2022 15:47

Kun elokuvatuottaja Marko Röhr, 61, oli lukiossa, hänen mukaansa historiantunneilla ei käsitelty talvisotaa lainkaan.

Nyt se tuntuu pöyristyttävältä, mutta yli 40 vuoden takaisessa Suomessa ilmapiiri oli kuumottava: Neuvostoliitto piti maata yhä otteessaan, tiettyjen asioiden kanssa oli hyssyteltävä.

Vielä vuonna 1988 talvisota oli Suomessa niin iso tabu, että kun Röhr, ohjaaja Pekka Parikka ja Antti Tuuri päättivät tehdä aiheesta kaikkien aikojen ensimmäisen elokuvan – kolmikon Pohjanmaa-elokuvan menestyksen vanavedessä – he testauttivat ensin ideansa.

Ajatus oli tehdä Antti Tuurin romaaniin ja osin todellisiin henkilöihin perustuva elokuva, joka kertoo eteläpohjalaisten, talvisodassa sotineiden miesten tarinan. Nyt ei analysoitaisi sodan syitä, vaan keskityttäisiin yksilöihin.

Marko Röhr, Antti Tuuri ja Pekka Parikka kutsuivat Ilta-Sanomat Sotamuseoon talvella 1988 esitelläkseen talvisota-aiheisen elokuvahankkeensa ja testatakseen, kuinka ideaan suhtaudutaan Suomessa ja Neuvostoliitossa.

Tekijät soittivat Ilta-Sanomien toimittajalle ja sanoivat tekevänsä Talvisota-elokuvaa.

”Linjan toisessa päässä tuli ihan hiljaista. Mietin, katkesiko puhelu”, Röhr muistelee.

Hanke esiteltiin Ilta-Sanomille Sotamuseossa, ja juttu ilmestyi 21. tammikuuta 1988.

Julkaisun jälkeen päätettiin odottaa viikko. Sittenpä näkisi, haluaako joku pistää hankkeen nurin.

Ei halunnut. Sen sijaan tuli valtava määrä innostuneita yhteenottoja, poliitikoiltakin.

”Viesti oli, että vihdoin.”

Pekka Parikka kuvauksissa Keuruulla Haapamäen kylällä. Koska talvi 1989 oli vähäluminen, keskisuomalaiset isännät toivat kuvauspaikalle tuhansia kuormia lunta, jotta kuvauksia voitiin jatkaa Keuruulla.

Ohjaajalleen Pekka Parikalle talvisota oli silti arka paikka. Hän oli syntynyt toukokuussa 1939, kokenut vauvana Helsingin pommitukset ja joutunut sotalapseksi Ruotsiin. Sellaisesta jää trauma.

”Mutta ei hän voinut olla sitä tekemättäkään. Hän koki vastuunsa”, muistelee Parikan leski, Ulla-Maija Parkkonen (ent. Parikka).

Parikka tiesi, kuinka otollinen aika oli talvisota-elokuvalle. Neuvostoliitto ja Euroopan vanha järjestys olivat alkaneet tutista. Neuvostoliitossa historioitsijat myönsivät ensi kertaa, ettei Suomi ollut aloittanut talvisotaa, vaikka niin oli sinnikkäästi väitetty vuosikymmeniä.

Tekijät totesivat, että nyt on toimittava. Elokuvan ensi-ilta päätettiin ajoittaa talvisodan alkamisen 50-vuotispäiväksi 30.11.1989.

Yleensä elokuvia tehdään kahdesta kuuteen vuotta, mutta suurelokuva Talvisodan tekemiseen oli aikaa tässä vaiheessa enää vain 1,5 vuotta.

Motivaatiota kuitenkin riitti. Pienessä ajassa polkaistiin valmiiksi lähes kolmen ja puolen tunnin mittainen, miljoonien markkojen, aikansa parhaiden näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden eepos. Kokonaisuuden kruunasi vielä Juha Tikan loistava musiikki.

Tekijöille alkoi virrata sotahistoriallisia asuja ja aseita. Puolustusvoimilta saatiin nimellistä maksua vastaan tuhansia miehiä joukkokohtauksiin. Keski-Suomen isännät ajoivat taisteluiden kuvauspaikoille lunta traktoreilla tuhat kuormallista, kun kevättalvi 1989 oli vähäluminen.

Ulla-Maija Parikka (nyk. Parkkonen) esitti Talvisota-elokuvassa romaninaista. Niinisalossa kuvattu kohtaus kuvaa Inkilän asemaa Karjalankannaksella, Kirvussa. Kuvan otti Talvisodan äänisuunnittelija Paul Jyrälä.

Ulla-Maija Parkkonen oli puolisonsa rinnalla assistenttina koko ajan ja auttoi, missä häntä vain tarvittiin. Milloin hän työnsi lehmiä, opasti lehdistöä, valokuvasi tai näytteli. Elokuvassa Parkkonen nähdään kotirintaman romaninaisena.

Parkkonen päivittelee, että on ihme, ettei kuvauksissa sattunut mitään. Räjähteitä käytettiin todella paljon. Tällejä tuli silti vain vähän, lähinnä kuvaaja Kari Sohlberg , hänen vieressään valokuvannut Parkkonen ja näyttelijä Taneli Mäkelä saivat pientä osumaa.

Kuvauspaikoille rakennettiin käsin korsut, Äyräpään kirkon torni, kaikki tarvittava. Kun tarvittiin ”kissa, joka syö vanikkaa”, sellainen kissa hankittiin. Kun tarvittiin kohtaus, jossa kana munii, kana saatiin munimaan. Kuvausjärjestäjä Raimo Mikkola teki ihmeitä, ja palkittiin myöhemmin Jussilla ja valtionpalkinnolla.

Lähes kaikki mikä elokuvassa näkyy, on todellista. Vain lentokoneet olivat pienoismalleja ja pahiten kärsineet ruumiit nukkeja. Lentokoneiden valojuovat animoitiin käsin.

Pekka Parikka ohjaa kuvauksissa Taneli Mäkelää, Heikki Paavilaista ja Vesa Vierikkoa.

Koko hoito kuvattiin kronologisesti, selviää Ulla-Maija Parkkosen kotonaan Helsingin Puotinharjussa näyttämistä kansioista. Niihin Pekka Parikka on kirjannut koko elokuvan. Omissa sarakkeissaan ovat kamera, ääni, dialogi ja samalla kuvattu, pidempi tv-sarja. Vain hyvä suunnitelma mahdollisti järjettömän aikataulun ja budjetin pitämisen.

Ympäri Suomea levinneet kuvaukset kestivät kutakuinkin yhtä kauan kuin talvisotaa käytiin.

Tilanne ja tarina imaisivat tekijät mukaansa niin, että kun sotilaat yksi toisensa jälkeen elokuvassa kuolivat, näyttelijät halusivat jäädä kuvauspaikalle hengailemaan.

”He pyörivät siellä vielä monta päivää. Kokemus oli näyttelijöillekin poikkeuksellinen”, Marko Röhr muistaa.

Talvisota oli Marko Röhrin tuottajanuran toinen suuri elokuva. Ensimmäinen oli Antti Tuurin ja Pekka Parikan kanssa toteutettu Pohjanmaa.

Monilla tekijöillä oli henkilökohtainen suhde aiheeseen. Esimerkiksi näyttelijä Esko Kovero, joka näyttelee elokuvassa lääkärialikersantti Juho Pernaata, kertoo Talvisodan tekemisestä kertovassa dokumentissa, kuinka hänen oma isänsä oli käynyt ”reissun läpi”.

Isä ei ollut kokemuksistaan juuri kertonut, mutta Koverolle oli alkanut selvitä, mitä ”jätkät olivat joutuneet kestämään”.

”Puistattanut päätä monta kertaa”, hän kertoi kuvauspaikalla vakavana, lumipuku veressä.

Taneli Mäkelä (vas.) ja Esko Kovero (oik.) esittävät Talvisota-elokuvassa rooleja, jotka on hahmoteltu Juho Pernaan (kesk.) asenteiden ja toiminnan pohjalta.

Jo Talvisodan ennakkonäytöksissä näkyi, että nyt on käsillä jotain ainutlaatuista. Ulla-Maija Parkkonen oli mukana Etelä-Pohjanmaan paikkakunnilla, joissa elokuvaa näytettiin pohjalaisveteraaneille.

”Kun veteraanit tulivat saleista, he olivat kuin valaistuneita. Heidän selkänsä oikein oikenivat.”

Parkkonen muistelee liikuttuneena, kuinka veteraanit tulivat sanomaan Parikalle: ”Juuri tuollaista sodassa oli. Kiitos että palautit kunniamme.”

Siihen saakka veteraanit olivat joutuneet muistelemaan kokemaansa lähinnä keskenään.

Kirjailija Antti Tuuri ja ohjaaja Pekka Parikka Talvisodan ensi-illassa Bristolin edessä 30.11.1989. Kuvateksti Ilta-Sanomissa kertoi: Antti Tuuri sanoo elokuvan (Talvisota ) välittävän hyvin rivimiehen näkökulman. Ohjaaja Pekka Parikka kertoo nähneensä raskaita painajaisia pari vuotta sitten perehtyessään tapahtumiin. Valmista elokuvaansa hän luonnehtii halutun suuntaiseksi, ei täydelliseksi.

Jätkänkynttilät paloivat helsinkiläisen elokuvateatteri Bristolin edessä, kun ensi-ilta oli alkamassa. Oli talvisodan alkamisen muistopäivä, ilta oli historiallinen ja odotettu. Paikalle oli tulossa veteraaneja, elokuvan tekijöitä sekä maan sotilasjohto ja rahavalta.

Valtion ylintä johtoakin paikalle oli toivottu. Ulla-Maija Parkkonen muistaa, että hän kävi viemässä kutsun ensi-iltaan henkilökohtaisesti Mauno Koivistolle.

Mutta Koivisto ei tullut paikalle, ei myöskään pääministeri Harri Holkeri. Valtiovalta ”ei ehtinyt”, kuten HS raportoi seuraavana päivänä. Puhemies Kalevi Sorsa sentään edusti vaimonsa kera.

”Voi itku”, muistaa Röhr ajatelleensa. ”Oli se pettymys. Se oli kuitenkin meidän mielestämme yksi käännekohta kansakunnallemme.”

Koivisto kävi katsomassa elokuvan kyllä myöhemmin yksityishenkilönä. Mutta miksi hän sivuutti symbolisesti näin tärkeän tapahtuman?

Kirjallisia lähteitä asiasta ei juuri löydy, mutta HS:n politiikan toimituksen silloinen varaesimies Unto Hämäläinen muistaa tilanteen ja taustat hyvin. Myöhemmin hän on tutkinut asiaa tarkemmin Suomi Euroopan hulluna vuonna 1989 -kirjaansa varten.

”Neuvostoliiton suhteen noudatettiin vielä äärimmäistä varovaisuutta, ja talvisota oli hirmu herkkä asia neuvostosuhteissa. Koko talvisodan alkaminen sivuutettiin tarkoituksella”, hän muistelee.

30.11.1989 julkaistu HS:n juttu vahvistaa asiaa. Lehdessä kerrotaan, kuinka ”talvisodan muistamista pohtinut laajapohjainen komitea” oli päättänyt, että vasta maaliskuussa muistetaan sodan päättymistä.

Siihen oli ilmiselvä syy, jota ei kuitenkaan voinut kirjoittaa mihinkään ylös. Moskovaan päin sodan päättymisen juhlinta oli neutraalia, Unto Hämäläinen sanoo. Sen sijaan sodan aloitus – se johon Neuvostoliitto itse oli syypää – ei voinut olla Suomessa juhlan paikka. Ei vielä syksyllä 1989.

Mutta suomalaiset juhlivat silti, omalla hiljaisella tavallaan. He marssivat sankoin joukoin elokuvateattereihin katsomaan Talvisotaa.

Jo ensimmäisenä viikonloppuna elokuva teki kaikkien aikojen katsojaennätyksen, yli 40 000 katsojaa, ja vuoden loppuun mennessä sen oli nähnyt jo yli 300 000 suomalaista. Kaikkiaan Talvisodan näki virallisten tilastojen mukaan 630 000 ihmistä.

Ulla-Maija Parkkonen kertoo, kuinka tekijät seurasivat viikoittain HS:sta Talvisodan katsojalukujen kehittymistä ja pyörittelivät epäuskoisina päätään. ”Oli se sittenkin yllätys.”

Suomalaiset ottivat elokuvan ennennäkemättömällä voimalla osakseen. Nykypäivän valossa siihen voi löytää monta syytä.

Poliittisen historian professorin Vesa Vareksen mukaan elokuvan suosioon vaikutti laaja yhteinen tunne siitä, että suomettumisen paine on hellittämässä. Viimein sai kertoa vaietuista asioista.

”Tiedotusvälineissä oli aiemmin painotettu, kuinka talvisota oli myös Suomen oma syy, kun ei ymmärretty tehdä järkeviä myönnytyksiä. Tai kuinka 30-luku oli muka saksalaismielistä aikaa.”

Vares nostaa esiin myös nuoret, jotka veteraanien ohella innostuivat elokuvasta erityisen paljon. Nuoria kiinnosti historia, joka ei heidän omia vanhempiaan ollut kiinnostanut.

”Nuorempaa sukupolvea kiinnosti, miten Suomi oli välttänyt sen järjestelmän, joka nyt alkoi romahtaa kaikkialla.”

Talvisodan pääosissa nähdään muun muassa Esko Kovero, Konsta Mäkelä ja Taneli Mäkelä. Jälkimmäiset ovat veljeksiä, ja he näyttelijät Hakalan veljeksiä Paavoa ja Marttia myös elokuvassa.

Historioitsija Jussi Jalonen oli juuri sellainen nuori, joka näki Talvisodan tuoreeltaan ja piti näkemästään. Jalonen näki lukioikäisenä Talvisodan tv-sarjana, kun se tuli ensi kerran televisiosta 1991. Hänen kodissaan talvisotaa muistettiin kyllä, sillä äiti oli sotaorpo, jonka isä oli kaatunut Summassa.

”Olin itse kova Tolkien-fani, ja nyt elokuvassa olivat mukana Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta -näytelmästä tutut tekijät Timo Torikka, Taneli Mäkelä ja Vesa Vierikko.”

Mukana oli myös tuoretta näyttelijäkaartia kuten Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann sekä Esko Salmisen tapaisia jo etabloituneita tekijöitä.

Jalosen mukaan elokuva puhutteli myös siksi, että siinä oli suuren maailman tuntua. ”Se oli moderni blockbuster, suurtuotanto, jossa oli stunttejakin. Mentiin kerralla kansainväliselle tasolle.”

Elokuvan ilmestymisajankohta osui hetkeen, jolloin oltiin taitekohdassa: nousukausi oli huipussaan, lamasta ei ollut vielä tietoa. Jalosen sanoin elettiin maailmassa, joka oli mahdollisimman kaukana Taipaleenjoen juoksuhaudoista.

”Talvisota oli vastapaino ajan hengelle. Se oli tyylitietoisesti, taitavasti ja elokuvallisesti kansainvälisten mittapuiden mukaan tehty elokuva, joka pystyi saamaan ison yleisön. Se yritti puhutella koko kansakuntaa olematta populistinen”, Jalonen analysoi.

Talvisodan viisiosaisessa televisiosarjassa painopiste on elokuvaa enemmän kotirintamalla. Kuvassa näyttelijä Pirkko Hämäläinen.

Suomalaiset uskoivat ehdoitta Talvisodan ansioihin, ja siksi sitä lähdettiin viemään myös ulkomaille.

Elokuva oli kutsuttu helmikuussa Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan, mutta siellä eteen tuli muuri, sananmukaisesti. Berliinin muuri oli juuri murtunut, eikä Talvisodan vastaanotto ollut kaupungissa sellainen, jota tekijät olivat odottaneet.

”Tulimme paikalle suurin piirtein kiväärit olalla, juhlien Berliiniin pääsyä. Toiset lähettivät samaan aikaan rauhankyyhkyjä muurin kupeeseen ja pitivät Neuvostoliittoa nyt hyvänä. Olihan se mahdollisimman paha paikka olla”, Röhr muistelee.

”Totesimme, ettei kannata jäädä palkintoja odottelemaan.”

Antti Tuuri, Taneli Mäkelä ja Pekka Parikka esittelivät Talvisotaa kansainväliselle lehdistölle Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 1990.

Taival Yhdysvalloissa ei ollut sen ruusuisempi. Elokuva ilmoitettiin Oscar-kisaan 12 eri sarjaan. Sitä haluttiin levittää maahan niin laajasti kuin mahdollista. HS:ssa kerrottiin, kuinka haaveissa oli lähettää Yhdysvaltoihin jopa 500 kopiota, ja mainoskampanja olisi sen mukainen. Ulkomailla elokuvaa markkinoi Talvisodan tuottaneen National-Filmin emoyhtiö Finnkino.

Suunnitelmat kaatuivat liki täydellisesti. Marko Röhr nostaa syyksi suuruudenhullut haaveet ja väärin mitoitetun markkinointioperaation, mutta varsinkin Hollywood-järjestelmän, jossa sovittu ei pitänyt. Parituntisesta kansainvälisestä versiosta ei maksettu sitä mitä oli luvattu.

Hollywoodin tappioita olisi voinut paikata Suomessa VHS-myynnillä, mutta sekin epäonnistui. Finnkino ei saanut lanseerattua VHS:ää ennen elokuvan tv-ensi-iltaa.

”Mutta varsinainen taloudellinen katastrofi tuli 1990-luvun alussa. Talvisotaa rahoittanutta Finnkinoa rahoitti SYP pitkälti valuuttaluotoilla. Ne luotot iskivät sitten kaikkein kovimpana”, Röhr sanoo.

Lopputulos: Suomessa loistavasti myyneen ja kuusi Jussia saaneen elokuvan jälkipuinti oli yhtäkkiä infernaalinen. Julkisuudessa lensi loka. HS:n artikkelista vuodelta 1996 saa käsityksen, ettei Suomessa lopulta edes tiedetty, kenellä elokuvan oikeudet ovat, eikä sitä siksi uskallettu myydä.

”Oli sitä hurjaa katsoa vierestä. Minulla on olemassa tarkat muistiinpanot kaikista kulissien takaisista tapahtumista. Täytyy käydä se kaikki läpi sitten muistelmissa”, Röhr sanoo.

Pekka Parikka ohjaamassa Talvisotaa.

Sekoilusta huolimatta Hollywoodissa hoksattiin Parikan taidot. Siellä pidettiin lähes käsittämättömänä suorituksena sitä, että hänen on onnistunut tehdä noin iso tuotanto noin pienellä budjetilla.

Parikka ja vaimo Ulla-Maija lähtivät Hollywoodiin. Kahden vuoden aikana ohjaaja työsti jopa 80:aa käsikirjoitusta.

Yksi elokuvista oli John Grishamin jännitysromaaniin perustuva Firma. Röhr seurasi ystävänä läheltä, kun Parikka kirjoitti siitä valtavan määrän versioita. Parikka oli jo ryhtymäisillään ohjaamaan, kun pääosaan kiinnitettiin Tom Cruise.

”Kuka tämä äijä on? Haluan jonkun jonka tunnen”, oli Cruise sanonut.

Se oli siinä. Parikan tilalle otettiin Sydney Pollack.

Marko Röhr kuulostaa puhelimessa hyvin surulliselta. ”Se meni Pekan kohdalla niin väärin kuin voi mennä. Hän oli äärettömän taitava ohjaaja. Hän olisi menestynyt Hollywoodissa, jos olisi saanut mahdollisuuden. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä.”

”Mutta se on toinen maailma, toinen peli.”

Puoliso Ulla-Maija Parkkosen mukaan Pekka Parikka ei kuitenkaan ollut pahoillaan Hollywood-tien katkeamisesta. Hänen suurin intohimonsa oli tehdä elokuvia suomalaisille, suomalaisista aiheista.

Parikat toi Suomeen takaisin vuonna 1992 sotafilmatisointi Rukajärven tie, jonka kuvausten oli määrä alkaa. Parikalle oli iso pettymys, kun elokuva ei saanutkaan silloin rahoitusta.

Pekka Parikka kuoli vakavaan sairauteen maaliskuussa 1997, ja vuosia valmisteltu elokuva jäi hänen osaltaan kesken. Elokuvan ohjasi lopulta Olli Saarela.

Talvisodan tekemisessä käytettiin valtava määrä räjähteitä.

Talvisota on tullut televisiosta vuosien varrella sekä elokuvana että viisiosaisena tv-sarjana, mutta hyvin harvakseltaan.

Herääkin kysymys, miksi suomalaisista suurista elokuvista juuri Tuntemattoman sotilaan versiot ovat niitä, joita uusitaan yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi ei Talvisotaa?

Ja kun tv-sarja näytetään, miksi jaksot häviävät Areenasta jo viikon jälkeen.

Yleisradiosta kerrotaan, että kyse on vanhasta sopimuksesta Areenan alkuajoilta, ja sitä on hankala neuvotella uusiksi. Ulla-Maija Parkkonen sanoo, että ainakaan hänestä luvan heltiäminen ei olisi kiinni. Hän toivoo, että suomalaiset pääsisivät näkemään Talvisotaa.

Tilausta kyllä olisi. Aina kun Talvisota näytetään televisiossa, sosiaaliseen mediaan ilmaantuu suuri määrä ylistäviä kommentteja.

Ja kun sarja uusittiin Yle TV2:ssa marras–joulukuussa, sarja tuntui yhtäkkiä ajankohtaiselta. Taas Venäjä on hyökännyt naapuriinsa ja nuoria miehiä katkeaa keskeltä juoksuhaudoissa.

Jos Talvisodan ja Pekka Parikan ”momentum” oli kansainvälisesti hankala vuonna 1989, niin olisiko heidän aikansa nyt?

Marko Röhr toppuuttelee. Hän muistuttaa, että elokuvan pituus, yli kolme tuntia, on nykymaailman perspektiivistä aivan mahdoton.

”Sen sijaan sarjaversiona Talvisodalle voisi löytyä kysyntää. Mutta se pitää ensin restauroida.”

Parikka itse kirjoitti ennen kuolemaansa, ettei Talvisota tule ikinä himmentymään, vaikka himmentäjiä oli sittemmin riittänyt. Hän itse valitsi sen kaikista maailman aiheista ja teki siitä tärkeän.

”Muutkin ovat sen tärkeyden huomanneet.”

Lähteinä käytetty myös mm. historioitsija Kimmo Laineen haastattelua sekä Kalle Kinnusen teosta Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset (Teos). Talvisota-elokuva sekä sen tekemisestä kertovat dokumentit ovat vapaasti katsottavissa Elonetin sivuilla.

Pekka Parikka (oik.) ohjaa juoksuhaudassa rämpivää ryhmäänsä.

Pekka Parikka ja Talvisodan keskeisen roolin tekevä Taneli Mäkelä elokuvan kuvauksissa.

Vesa Vierikko (oik.) palkittiin miessivuosan Jussilla roolistaan vänrikki Jussi Kantolana.

Työryhmän jäsenetkin pääsivät kameran eteen. Roolit saivat puvustosta Igor Honkanen, kakkoskuvaaja Antti Hellstedt sekä Ulla-Maija Parikka. Vasemmalla selin näyttelijä Markku Huhtamo.

Oikaisu 7.12. klo 15.45: Artikkelissa kirjoitettiin alun perin, että Marko Röhrin lukion historiankirjassa ei mainittu talvisotaa. Korjattu virke muotoon, että Röhrin mukaan talvisotaa ei käsitelty historiantunneilla lainkaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat