Polkupyörä on tarkoituksella marginalisoitu asia, joka on todennäköisyyksiä uhmaten tullut takaisin

J.P. Pulkkisen esseet kertovat paitsi lähes 60 vuotta pyöräilleen kirjailijan mielenmaisemasta, myös polkupyörän ja yhteiskunnan mutkikkaasta suhteesta.

Kirjailija J.P. Pulkkinen, intohimoinen pyöräilyn harrastaja, poseerasi ilman polkupyörää kotimaisemissaan Vantaalla lokakuussa 2019.

26.12.2022 10:31

Esseet

J. P. Pulkkinen: Täydellinen keksintö. Polkupyöräesseitä. Teos. 217 s.

Liikut kätevästi paikasta toiseen, ajaminen on hauskaa ja monipuolista, kontakti ympäristöön säilyy. Kevättuuli hyväilee kasvoja. Kunto kohoaa. Et käryttele fossiilisia polttoaineita tai tuota melusaastetta.

Minun on joskus vaikea ymmärtää polkupyöräilyn lajitovereissa herättämiä negatiivisia tuntemuksia. Niinpä on harvinaisen helppo allekirjoittaa J. P. Pulkkisen polkupyöräesseekirjan otsikko Täydellinen keksintö, vaikka en tällä hetkellä juuri edes pyöräile.

Olen ansassa. Kriitikon on syytä hieman varoa innostusta, joka vallitsee jo ennen kuin kirjaa on avattu.

Intohimoisena pyöräilyn harrastajana kirjailija Pulkkinen kuitenkin tekee myös pyöräilyn inhoajien ymmärtämisestä hieman helpompaa.

Polkupyörän ylivertaisuus, joka omissa maalailuissani näyttää itsestään selvältä, muuttuu sotkuiseksi vyyhdiksi, kun yhtälöön tuodaan yhteiskunta. Ketjut tippuvat joulukuisessa räntäsateessa keskellä vilkasta autoliikennettä.

Väitteeni voi helposti ymmärtää väärin, ja väärinymmärryksistä pyöräilyäkin koskeva julkinen keskustelu elää, joten tarkennetaan. Kirjan tekijä ei herätä inhoa itseään tai muita polkupyöräilijöitä kohtaan, päinvastoin. Teoksesta ei välity tunkkainen snobismi tai katteeton ylimielisyys suhteessa autoa suosivaan kansanosaan.

Sen sijaan Pulkkinen keskittyy suuriin linjoihin, pyöräilyn alkuhämärästä viime vuosikymmenten yhdyskuntapolitiikkaan.

Pulkkinen onnistuu nivomaan henkilökohtaisiin, 1960-luvulta alkaviin pyöräilykokemuksiinsa niin paljon tietoa liikennepolitiikan linjoista ja pyöräilyä koskevista unelmista ja asenteista, että kokonaiskuva polkupyörän historiasta alkaa hahmottua.

Kirjailija on ollut käsikirjoittamassa suosittuja Politiikka-Suomi ja Urheilu-Suomi -dokumenttisarjoja, ja kirjan aineiston pohjalta olisi hyvin mahdollista luoda niin politiikkaa kuin urheilua sivuava spin-off ”Polkupyörä-Suomi”.

Kun pyöräilemään on opetellut, taito ei koskaan unohdu, tämä lienee kliseistä tosimpia. Vaikuttaa siltä, että sanonta pätee paitsi yksilöihin myös yhteiskuntiin.

Lapsena pyöräilemään oppineille vapauden kokemus säilyy mielessä läpi elämän, ja kun olosuhteet ovat kohdallaan, pyörän selkään haluaa takaisin. Pulkkinen kertoo kuusivuotiaana suorittamastaan neljän kilometrin pyörämatkasta Vantaalla kuin Kuuhun laskeutumisesta:

”Olin pyöräni päällä, poljin itsestäni epäröinnin ja arkuuden ja saavuin parturiin, joka oli tunnetun maailman ulkorajalla.”

1960-luvulla vallitseva ajatus oli, että pyöräily tehottomana tapana liikkua on vääjäämättä väistymässä historiaan. Esimerkkiä liikennesuunnitteluun haettiin Yhdysvalloista.

Edelleen autokaupunkina tunnetussa Turussa vaikuttaneen arkkitehti Olavi Laisaaren kirjaa Tehokas kaupunki (1962) Pulkkinen siteeraa: ”Amerikassa näkee polkupyöriä vain lasten leikkikaluina, eivätkä ne muodosta mitään liikennekysymystä.”

Tendenssi on jättänyt liikennepolitiikkaan edelleen näkyvän jäljen. Kun liikkumisen suuria linjoja on tässä maassa muotoiltu, on ollut ihan perusteltua olettaa, että pian juuri kukaan ei pyöräile.

Polkupyörä on tarkoituksella ja huolella marginalisoitu asia, joka on todennäköisyyksiä uhmaten tullut takaisin ja ekokatastrofin äärellä vieläpä omaa moraalista ylivertaisuuttaan toitottaen.

Trikoissaan singahtelevat työmatkapyöräilijät Oura-sormuksineen ovat ärsyttäviä, koska he rikkovat suuren 1900-lukulaisen sopimuksen: moderni ihminen on hän, joka ajaa uudella autolla.

Autoilijat, joille kaupungit ja maantiet on rakennettu ja joille luvattiin niiden ikuinen herruus, tuntevat viemästään valtavasta tilasta huolimatta olevansa ajamassa sivuraiteelle. Kuninkaan huolet ovat alamaista suurempia.

Pulkkisen ansiokas kirja ei kuitenkaan pysähdy liikennekulttuurisotaan, vaan polkaisee kevyesti avarampiin näkyviin. Kirjailija muistuttaa, että ylivoimaisesti suurin osa polkupyörällä ajetuista matkoista on arkisia alle viiden kilometrin rykäisyjä.

Riippumatta liikennepolitiikasta ja -kulttuurista aina on ollut heitä, jotka tottuneesti hyppäävät pyörän selkään kauppareissulle. Jos ”pyöräilijä” on identiteetti ja jopa poliittinen sellainen, keskimääräiseen polkupyörän käyttäjään se sopii kenties yhtä hyvin kuin ”paistinpannuilija” kyseisen välineen haltijoihin.

Pulkkinen löytää westernistä Butch Cassidy & the Sundance Kid (1969) tarkoituksellisen riitasoinnun, jonka saapuminen tarkoittaa samalla Villin Lännen loppua:

”Assistentti nostaa korokkeelle polkupyörän, tulevaisuuden kulkuvälineen. Hevonen on kuollut. Tämä laite puhuu itsensä puolesta.”

Polkupyörä on täydellinen juuri siksi, että se ei tarvitse puolestapuhujia. Hyvin kirjoitetut esseet aiheesta ovat silti suuri ilo.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat