Kolmekymmenvuotinen sota. Kyllä, 1600-luvun alkupuoli oli surkeaa aikaa. Suomessa etenkin 1660- ja 1670-luvulla vainottiin ihmisiä, joita haluttiin uskoa noidiksi, ja 1713 saapuivat venäläiset valloittajat isovihaamaan suomalaisia liki vuosikymmeneksi.
Ynnä muuta sellaista suuren linjan näkemystä eurooppalaisen sääty-yhteiskunnan ajasta aina Ranskan vallankumoukseen 1789 saakka.
Mutta kyseisen parin sadan vuoden jakson voi hahmottaa toisinkin. Se oli nykynäkökulmasta turhuuksien turhuuden eli peruukkien ja puuterin valtakautta. Ja nimenomaan miesten päissä!
”Kun peruukin ja miesten kampausten vuosisata saavutti 1780-luvulla lakipisteensä, Tukholmassa miesten kuontaloista huolehti noin sata peruukintekijämestaria ja kampaajaa ja Kööpenhaminassa liki kolmesataa ammattilaista”, kirjoittaa Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Kustaa H.J. Vilkuna tuoreessa miesten muodin kulttuurihistoriikissaan Liiat hiuxet (Teos, 359 s.).
Aurinkokuninkaan hovi sysäsi muuhunkin Eurooppaan pakkomielteen, että herrasmiehen piti myös näyttää arvonsa mukaiselta.
Museoiden muotokuvagallerioiden katselija saattaa kuvitella, että valtavien tukkalaitteiden ja siloisten ihojen hurjia summia vaatinut keikarointi tähtäsi kaunistumiseen, mutta kysymys oli politiikasta. Erottautumisesta. Jos et näytä miltään, et ole kukaan, eikä sinusta voi edes tulla mitään.
Siksi kalsassa kurassakin tosi mies asteli sirosti silkkisukissa. Tarkasti tietonsa lähteyttävä professori kertoo, että Ruotsin armeija kulutti Tanskasta tuotuja vehnäjauhoja sotilaiden puuterointiin yli 21 000 kiloa vuodessa.
Ruotsin vuosien 1648–1810 peruukintekijöihin perusteellisesti perehtynyt Vilkuna pudottelee uutuudessaan nimiä ja vuosilukuja niin tiuhaan, että lukijalla tahtovat mennä hiuskarvat väärään kurkkuun.
Toisaalta taas Liiat hiuxet jättää kovin epäselväksi sen, miten kymmenet peruukkityypit erosivat toisistaan. Joten myös tämän sinänsä silmiä aukovan teoksen jälkeen kaltaiseni parturin karttelija palaa museoon liki yhtä ummikkona kuin ennenkin.
Sen sijaan Ruotsin-laivalle ja Tukholman saaristoon sijoittuvalle osuudelle voi palata astetta ymmärtäväisempänä siitä, miten on mahdollista, että kadehdittavia luksushuviloita piisaa tuntitolkulla reitin varrelle:
”1710-luvun alussa Tukholman vanhassa kaupungissa veroa maksettiin tuhannestakuudestasadasta peruukinkäyttöoikeudesta”, Vilkuna valistaa. ”Samaan aikaan koko Suomessa maksettiin veroa 325 päästä. Turussa peruukkia kantoi 111 miestä, Vaasassa 39, Helsingissä 26, Kokkolassa 18.”
Piiiitkältä takamatkalta ponnistetaan.
Ranskan vallankumous päätti peruukkimuodin, mutta hiusten poliittisuus jengiin kuulumisen mittarina ei ole kadonnut mihinkään. Se on vain muuttanut muotoaan, kuten osoittaa toinen loppusyksyn kirja, Mona Eidin toimittama Kiharoita. Kirjoituksia hiuksista (S&S, 206 s.).
Teos perustuu kustantamon yhdessä Ruskeat Tytöt Median kanssa järjestämään kirjoituskilpailuun ja ravistelee suorahiuksisia hereille ruususenunesta, miten ulkonäkö suloisessa Suomessamme muka ei aiheuta paineita.
Esimerkiksi Saida Mäki-Penttilän esseestä luen, miten Good Hair Day (GHD) eli ”afrosuomalaisia ja afrohiuksia juhlistava kollektiivi, yhteisö sekä tapahtuma” vapautti hänet ”kamalasta afrosta omaan upeaan afroon”.
Warda Ahmedin sarjakuva puolestaan kysyy, ”voiko miehen jättää hiusten takia?” Nainen kun leikkaa siinä hiuksensa lyhyiksi, eikä se sovi hänen miehelleen.