Suomi-jazzin oleellisiin nimiin kuuluvan Eero Koivistoisen omaelämä­kertaa leimaa pidättyväisyys

Eero Koivistoinen on todistanut Suomi-jazzin nousut ja ollut yksi sen oleellisista osatekijöistä.

Dizzy Gillespie, Eero Koivistoinen, Olli Ahvenlahti, Roman Dylag ja Reiska Laine.

15.1. 10:51

Muistelmat

Eero Koivistoinen: Lennosta kii! Teos. 512 s.

Saksofonisti ja säveltäjä Eero Koivistoinen ei ole ollut koskaan kärkäs muistelemaan musiikillista menneisyyttään ja on suorastaan vierastanut vanhojen levyjensä kuuntelua.

Hän onkin sanonut monta kertaa, ettei voi vakuutteluista huolimatta ymmärtää niiden ”hienoutta ja erikoisuutta”.

Mutta ilmeisen itsekriittisellä Koivistoisella olisi syytä myös itsekehuun, sillä Suomessa ei taida olla toista yhtä tasaisen työteliästä ja tuotteliasta jazzin tekijää, modernin jazzin edelläkävijää. Ja ennen kaikkea sellaista, joka olisi yltänyt urallaan yhtä moneen sekä onnistunut olemaan yleensä sekä ajankohtainen että ajantasainen.

Juuri 77 vuotta täyttänyt Koivistoinen teki ensimmäisen oman Jappa-levynsä tammikuussa 1967 Espoon Dipolissa juuri perustetulle Teekkarien Jazzkerholle – eikä tietysti ollut lopulta tyytyväinen lopputulokseen.

”Vapaamuotoinen ilmaisu triomme kanssa on hauskaa ja mielenkiintoista, mutta alan tajuta puutteeni jazzin kieliopin hallinnassa”, tiivistää Koivistoinen omaelämäkerrassaan Lennosta kii!, jossa hän muistelee vapaaehtoisesti menneisyyttä ja kirjaa myös uusimmat vaiheet, ainakin melkein. Tuorein merkintä on heinäkuulta, jonka jälkeen hän on saanut julki jälleen yhden levyn.

Se on noin kolmaskymmenes oma.

Oikein hyvä, että hän vihdoin muistelee, sillä hänen aikalaisistaan ja ajoittaisista työtovereistaan ovat vaiheistaan kertoneet elämäkerroissaan jo saksofonisti Seppo ”Paroni” Paakkunainen (2003), saksofonisti-huilisti Juhani ”Junnu” Aaltonen (2017) ja rumpali Reino ”Reiska” Laine (2018). Mutta ”Koippa” on ensimmäinen, joka on kirjoittanut elämäntarinansa itse.

Silti odotuksia nostattavat – tasaisen tuotteliaisuuden ja toimeliaisuuden ohella – vielä enemmän Koivistoisen poikkeukselliset näköalapaikat.

Hän jos kuka on saanut todistaa jazzin globalisaation ja lokalisaation sekä ”Suomi-jazzin” nousun monessa roolissa: solistina, säveltäjänä ja sovittajana, yhtyeenjohtajana, kapellimestarina ja taiteellisena johtajana sekä myös tuottajana ja levyjen julkaisijana.

Siksi on ymmärrettävää, että karsimisenkin jälkeen kerrottavaa riittää melkein viidensadan sivun verran. Uran pituudessa ja laajuudesta viestii myös viiden sivun teosluettelo ja lähes puolentoistatuhannen nimen henkilöhakemisto.

Helsingissä vuonna 1946 syntynyt Koivistoinen kuuluu niihin, jotka olivat altteimmillaan uusille vaikutuksille 1950-luvun lopulla, rock’n’rollin ensimmäisen aallon aikana. Mutta rock’n’rollia enemmän häneen vetosi aito afroamerikkalainen jazz, kiitos jungmannina seilanneen veljen tuliaisen, kokoelmalevyn This Is Jazz.

”En ymmärrä jazzin teoriasta tai harmonioista höykäsen pölähtävää, mutta mukaansa tempaava rytmi, solistien imu ja värikäs ilmaisu ottavat valtaansa”, muistaa Helsingistä Kotkaan yhdeksänvuotiaana muuttanut Koivistoinen, joka aloitti musiikkiopinnot vasta uudessa kotikaupungissaan – viululla.

Tosin soittaminen alkoi toden teolla vasta muutamaa vuotta myöhemmin alttosaksofonilla, jonka hän oli nähnyt kiiltelevän kotkalaisen kaupan ikkunassa ja saanut ylipuhuttua isältään Eino Koivistoiselta – merikapteenilta ja tuotteliaalta kirjailijalta.

”Kuuntelen kaikki jazzlevyt jotka saan käsiini, lahjatoiveena on aina joku tarkkaan mietitty levy”, tiivistää Koivistoinen kirjassa, jonka satakunta ensimmäistä sivua ovat oleellisimpia persoonan muotoutumisen ja myös muusikkouden syttymisen kannalta.

Voi juuri ja juuri kuvitella, millaisen kokemusjäljen alaikäiseen aloittelijaan jätti ensikäynti Helsingin tarunhohtoisessa Mäyränkolo-jazzklubissa tai millaista oli todistaa konserteissa 18-vuotiaana trumpetisti Miles Davisin ja pianisti Thelonious Monkin karismaa.

Kaikista rohkaisevista ja innoittavista kokemuksista huolimatta musiikki ei ollut Koivistoisen ensimmäinen eikä edes toinen ammatillinen valinta. Hän palasi Kotkasta Helsinkiin 1964 ja aloitti opiskelun sekä Ateneumissa että Yleisradiossa, jonka kurssilta hän pätevöi kamera-assistentiksi.

Blues Section: Eero Koivistoinen (vas.), Måns Groundstroem, Jim Pembroke, Ronnie Österberg ja Hasse Walli. Yhtyeen ainut studioalbumi oli Love Recordsin ensimmäinen julkaisu.

Päätoimiseksi muusikoksi Koivistoinen jättäytyi vasta neljän, viiden vuoden kuluttua, jota ennen oli ehtinyt tapahtunut monenlaista ensikertaista.

Hän oli muun muassa käynyt ensimmäisessä Pori Jazzissa, tehnyt ensialbuminsa Valtakunnan, valittu Suomen jazzliiton ensimmäiseen hallitukseen ja saanut ensimmäisillä Valtakunnallisilla jazzpäivillä ensimmäisen edelleen jaettava Yrjö-palkinnon sekä voittanut ensimmäisenä suomalaisena jazzmuusikkona kansainvälisen yhtyekilpailun. Ja tietysti pitää muistaa, että Koivistoinen soitti suositussa rockyhtyeessä, jonka ainoa studioalbumi Blues Section (1967) oli suomalaista äänilevyhistoriaa tehneen Love Recordsin ensimmäinen rock-julkaisu.

Nämä noin sata ensimmäistä sivua ovat myös teoksen persoonallisimpia kahdessakin mielessä – sekä tyyliltään elävimpiä että sisällöltään yksityisempiä.

Ei voikaan välttyä vaikutelmalta, että elämäkerturi Koivistoinen pitää aika tiukasti etäisyyttä sekä ihminen Koivistoiseen että taiteilija Koivistoiseen, jos niitä voi ylipäätään erottaa. Hän ei tarkastele itseään ja tekemisiään juuri lainkaan ulkopuolelta ja keskittyy kronologisesti etenevässä teoksessa suurimmaksi osaksi tekemistensä ja kohtaamistensa kuvailuun.

Niitä riittää, sillä 16 lukuun jaetussa kirjassa on noin kaksisataa erilaista väliotsikkoa sekä ehkä viisisataa ”tapahtumaa”, joista osa liittyy toki löyhästi toisiinsa.

Jarkko Laineen runosta Lennosta kii! osuvan nimensä saanut elämäkerta on silti enemmän kuin auki kirjoitettu päiväkirja tai muistikirja – kiitos kaiken Koivistoisen näkemän, kokeman ja sivusta seuraaman, kaikkien hänen näköalapaikkojensa. Niistä eniten sivuja saa jazzorkesteri Umo: Koivistoinen on yksi perustajista, yksi entisistä muusikoista ja taiteellisista johtajista.

Rennosti kirjoittavalla Koivistoisella on silmää ja korvaa kiinnostaville yksityiskohdille ja (usein hauskoille) sattumuksille, mutta suomalaisista ja ulkomaisista kollegoistaan hän ei kerro juuri mitään henkilökohtaista edes hyvässä. Ei, vaikka on soittanut 1960-luvun puolivälistä todella monen kanssa ja tehnyt kaksi hyvää omaa albumia New Yorkissa jo 1980-luvulla.

Samankaltainen pidättyväisyys leimaa muusikkoutta ja ylipäätään musiikin tekemistä, joista hän ei sano oikein mitään. Pikkutarkalla lähiluvulla voi löytää vain kymmenkunta yleisempää kommenttia, joista korviin jää soimaan sivun 449 elämäkerrallinen, ehkä juuri pitkää uraa selittävä motto:

”Tärkeintä on innostua, asialla ei ole loppujen lopuksi niinkään väliä”.

Siis ottaa lennosta kiinni, kuten laulaja Eero Raittinen ennakoi Jarkko Laineen sanoin Koivistoisen kirjallisella Valtakunta-albumilla jo 1968: ”Pois mä tahdon päästä, en vaivojani säästä: käytän ilmalaivaa, sulkakynää, Teräspojan terässelkää”.

Saksofonisti Eero Koivistoinen toteutti lokakuussa 1983 yhden unelmistaan ja teki New Yorkissa levyn paikallisten huippumuusikkojen kanssa. Koivistoisen sävellyksistä koostuva Picture in Three Colours julkaistiin 1984 ja sen tekoon osallistuivat Vanguard-studiolla pianisti Jim McNeely (vas.), äänittäjä Dave Baker, kitaristi John Scofield, Koivistoinen, trumpetisti Tom Harrell, rumpali Jack DeJohnette ja basisti Ron McClure. – Kirjan kuvitusta.

Venancio Mbande ja Eero Koivistoinen Zavalassa, Mosambikissä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat