Maailman ensimmäistä dystopia­romaania syytettiin liian synkäksi, mutta nyt se tuntuu utopialta

Frankensteinin luojana tunnetun Mary Shelleyn väheksytty romaani on kiehtova kuvaus maailmanlopusta.

Mary Shelley noin vuonna 1830 Samuel John Stumpin maalauksessa.

21.1. 11:24

Romaani

Mary Shelley: Viimeinen ihminen (The Last Man). Suom. Antti Immonen. Ntamo. 639 s.

Englanti­lainen Mary Shelley (1797–1851) kirjoitti 19-vuotiaana Frankensteinin, romaanin tiede­miehestä, joka loi kuolleiden ihmisten palasista uutta elämää.

Olennossa tuntui tiivistyvän moderniin aikaan kurkottavan yhteiskunnan pahimmat painajaiset. Romaani käsitteli tieteen moraalia ja rivien välissä myös äitiyden teemoja tavalla, joka tuntuu edelleen osuvalta.

Frankenstein – Uusi Prometheus on sekä kauhukirjallisuuden että science fictionin suuria klassikoita. Sitä pidetään maailman ensimmäisenä varsinaisena scifiromaanina.

Shelley on jäänyt historiaan myös runoilija Percy Bysshe Shelleyn puolisona ja aikansa julkkiksena. Shelleyt muodostivat Lordi Byronin kanssa ystäväpiiriin, jossa elettiin runouden, filosofian ja dekadenttien nautintojen parissa.

Percy Shelley ja Byron olivat arvostettuja neroja, joille sallittiin vapauksia moraalin suhteen. Mary Shelleyllä ei ollut mahdollisuutta samanlaiseen vapauteen tai uraan. Frankensteinkin julkaistiin ensin salanimellä.

Esikoisromaaninsa jälkeen Mary Shelley kirjoitti useita muitakin teoksia, mutta ne eivät ole jääneet vastaavalla tavalla elämään.

Shelleyn kolmas romaani, vuonna 1826 julkaistu Viimeinen ihminen, kertoo rutosta, joka pyyhkäisee mennessään koko ihmiskunnan.

Teos mainitaan usein maailman ensimmäisenä dystooppisena romaanina. Shelleyä voisi siis pitää myös tämän edelleen suositun genren esiäitinä.

Viimeistä ihmistä ei ole kuitenkaan koskaan luettu yhtä innokkaasti kuin Frankensteinia, eikä sillä ole ollut pääsyä suurimpien klassikoiden listoille.

Ilmestyessään Viimeinen ihminen sai huonot arvostelut. Sitä pidettiin synkkänä ja sairaalloisena. Teos kaivettiin historian hämäristä 1960-luvulla, kun monia unohdettuja teoksia julkaistiin uudestaan, mutta se ei herättänyt silloinkaan suuren yleisön huomiota.

Moni kirjallisuudentutkija ja -entusiasti on tarttunut siihen lähinnä todetakseen, että teos on vajavainen ja raskas.

Kustantamon ja suomentaja Antti Immosen idea tuoda Viimeinen ihminen suomalaisten lukijoiden saataville on hieman yllättävä, mutta sitäkin ilahduttavampi. Romaani on käännetty taitavasti ja huolellisesti ja mukana on kiinnostavat lähdeviitteet.

Lukuelämyksenä Viimeinen ihminen ei ole ollenkaan niin puuduttava kuin maineesta voisi päätellä. Immosen sulava suomennos tekee lukemisesta päin vastoin suuren nautinnon.

Shelleyn proosa on kohosteista korukieltä, jossa juoni ja teema sijaitsevat jossakin syvällä korulauseiden alla.

Teos on parhaimmillaan, jos sitä lukee maltillisina annoksina. Silloin voi rauhassa pysähtyä ihastelemaan – ja hieman naurahtelemaan – suurta tunnelatausta ja päähenkilöiden hyveitä, jotka vertautuvat luonnonvoimiin ja myyttisten sankareiden ominaisuuksiin.

Näin teoksessa kuvataan ensikohtaamista prinssi Adrianin kanssa:

”Hänen herkkyytensä ja kohteliaisuutensa kiehtoivat kaikkia. Lisäksi hän oli vilkas, älykäs ja ylitsepursuavan hyväntahtoinen. Niin nuoreksi hän oli myös syvällisesti lukenut ja hengeltään hyvin filosofinen. Henkevyytensä ansiosta hän oli kanssakäymisessään muiden ihmisten kanssa niin vastustamaton, että näytti aivan innoittuneelta musikantilta, joka soitti erehtymättömän taitavasti ja jumalaisen sointuvasti ”mielen lyyraa”.

Vastaava ylätyylinen mielen lyyran helkyttely jatkuu tauotta kuusisataa sivua.

Viimeinen ihminen sijoittuu 2000-luvun lopulle, jolloin eletään ihanassa pastoraali-idyllissä. Päähenkilöt kuuntelevat soitantoa ja vuoripurojen solinaa ja keskustelevat ylevästi pyökkien varjossa.

Englannissa pohditaan, pitäisikö maan olla kuningaskunta vai tasavalta. Hirveä rutto muuttaa kaiken, ja pian ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan – edelleen toki filosofoiden ja luonnon sulokkuutta ihastellen.

Tulevaisuuden visiona Viimeinen ihminen tuntuu melko laimealta. Yhteiskunnalliset näkemykset peilaavat oman aikansa keskusteluja, jotka ovat kiehtovia ajan kulttuuri- ja aatehistoriasta kiinnostuneille lukijalle, mutta tuskin yleisemällä tasolla kovin oivaltavia.

Mitään Jules Vernen henkisiä scifi-ideoitakaan Shelley ei ole kehittänyt. Ainoa härveli on kuumailmapallo, jossa on sulkasiivet. Sillä voi lentää Britannian päästä päähän vain parissa vuorokaudessa.

Tätäkin matkantekoa kuvataan kaunopuheisesti: sulkasiivistä lähtee ”humiseva, aisteja hivelevä ääni” ja pallo etenee kuin ”villijoutsen kevätlennollaan”.

Romaanin painopiste on menetyksen ja yksinäisyyden teemoissa. Se ilmestyi vuoden 1816 nälänhädän ja koleraepidemian jälkeen, aikana, jolloin viimeisen ihmisen ajatus oli ollut jo pitkään muodissa taiteessa. Ihmiskunnan tuho symboloi myös romantiikan ajan poliittisen idealismin sortumista.

Shelleyllä oli taustallaan useita henkilökohtaisia menetyksiä. Percy Shelley oli hukkunut, Byron kuollut kuumetautiin ja ystäväpiiri hajonnut. Shelleyn neljästä lapsesta kolme oli kuollut pieninä.

Romaanin päähenkilöillä on suorat esikuvansa. Viisas prinssi Adrian on Percy Shelley ja dynaaminen Lordi Raymond on Byron.

Viimeisellä ihmisellä on paljon annettavaa nykyajan lukijalle. Koronavuosien jälkeen ruttopandemian kuvaus on järkyttävyydessäänkin kiehtova. Ainakaan tällä kertaa ei käynyt näin köpelösti.

Luontokadon, ilmastonmuutoksen ja Venäjän ydinaseuhittelujen aikana tuhon pohtiminen fiktion avulla on omalla tavallaan lohdullista.

Viimeisen ihmisen suurin anti nykyajalle on huvittavuuteen asti innoittunut luontokuvaus.

Lukija huomaa surevansa Euroopan kauan sitten kaadettuja lehtipuumetsiä, puhtaita vuoripuroja ja kukoistavaa luontoa, jota Shelleyn aikalaiset niin mielellään romantisoivat. Shelley kuvasi kaiken menetystä, muttei voinut edes kuvitella luonnon tuhoutumista.

Ilmestyessään liiallisen synkäksi syytetty Viimeinen ihminen on nykyajan lukijalle myös utopistista kirjallisuutta. Se kuvaa maailmaa, jossa päivät kuluvat lumoavissa metsissä, notkelmissa ja laaksoissa vaellellen.

Ihanasti kukkiva luonto jää, vaikka ihminen katoaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat