Palkittu 90-luvun nuoruuden kuvaus vilisee metallimusiikin kulttinimiä

Neuvostoliiton ikeestä vapautuneiden maiden 1990-luvun estetiikassa on kiehtovia post-apokalyptisia piirteitä.

Jānis Joņevsin Doom 94 -romaanissa häilytään välinpitämättömyyden ja maailman vastustamisen rajoilla.

20.12.2022 13:35 | Päivitetty 21.12.2022 13:44

Romaani

Jānis Joņevs: Doom 94 (Jelgava 94). Suom. Annika Suna. Siltala. 295 s.

“‘All people are shit!’ Aika syvällisesti sanottu. Ja mikä tärkeintä, tylysti ja ilman kompromisseja.”

Latviainen pikkukaupunki vuonna 1994. Kurt Cobain ja Nirvana. Imppaamista ja vanhoja neuvostolääkkeitä. Huhuja että romaneilta saisi pilveä, mutta sekään ei oikein onnistu.

Tästä lähtee Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittanut muotokuva 90-luvun identiteettiään etsivästä latvialaisesta teinisukupolvesta. Jānis Joņevsin alkujaan vuonna 2013 julkaistu Doom 94 on nuoruusromaani, jossa häilytään välinpitämättömyyden ja maailman vastustamisen rajoilla.

Jelgavan kaupungissa teiniangstissa on nelikymppiselle suomalaiselle juuri sopivasti tuttuutta ja riittävästi vierautta. Se kuvaa ensimmäisen neuvostokasvatuksesta vapaan sukupolven nuoruuden, joka sekä muistuttaa että eroaa suomalaisesta 90-luvun teinielämästä.

Jelgava on harmaa ja surullinen. Sodassa hajalle ammuttu ja poltettu kaupunki rakennettiin varastojen, vankiloiden ja hruštšovka-talojen kaupungiksi, josta kertojan mukaan punkmuusikko Dambis oli sanonut, ettei sellaisissa taloissa voi tapahtua mitään.

”Että täällä ei voinut syntyä uusia ajatuksia”.

Latvialainen pikkukaupunki nousi kuitenkin romaanin avulla parrasvaloihin, sillä ulkomaita menestynyt teatteriversiointi sekä elokuva saivat paljon kiitosta osakseen, puhumattakaan kirjan menestyksestä.

Joņevsinin teoksen pääasiallinen voima on teini-iän haurauden kuvaus, jota kertoja muistelee jälkeenpäin. Aikuisena hän on leikannut hiuksensa, opiskellut ja elelee sivistynyttä keskiluokkaista elämää, jossa nuoruuden black metal -kitaristisankari tulee korjaamaan hänen wc-pyttynsä.

Teini-ikää janotaan ja sen voimakkaat tunteet koetaan uudelleen. Muistot siitä miten humaltuneen illan jälkeen vanhemmat leikkasivat pojan pitkäksi kasvaneen tukan ja asettivat arestiin, säväyttävät yhä. Tylyn tehdasrakennuksen vaihtoehtoklubille ei päässyt, joten oli löydettävä uusi tie toiseen maailmaan.

”Vastaus ei ollut kaukana. Sillä oli vyötärö, huomiota herättävät lanteet ja g-string. Ja viisi muutakin. Kitara.”

Pian ollaankin jatkuvalla matkalla underground-bändien kopioitujen c-kasettien perässä Riian läheisessä metsässä ja loputtomilla keikkareissuilla keskilatvialaisissa hylätyissä taloissa.

Päähenkilön nuoruuden trauma on tuttu monelle kirjailijalle. Ollaan se bändiporukoiden fiksuin, joka ei kuitenkaan osaa juurikaan soittaa ja siksi päätyy kirjoittamaan.

Neuvostoliiton ikeestä vapautuneiden maiden 1990-luvun estetiikassa on kiehtovia post-apokalyptisia piirteitä: romua, epävarmuutta, itsetekemistä, väkivaltaa.

Yllättävän paljon se kuitenkin muistuttaa suomalaisen pikkukaupungin elämää: vanhoja tehtaita ja varastoja vaihtoehtonuorten kokoontumispaikkoina, epävarmat poseeraukset, päihdekokeilut ja varsin arat ihastumiset.

Nirvana vaihtuu death ja black metaliin. Siinä missä Viisikko nautti seikkailuillaan persikkapiirakkaa inkiväärioluella ryyditettynä, Doom 94:n hevarit juovat vanhaa kunnon Merkurs-brandya makkaravoileipien kera. Bändeihin liittyvät kuriositeetit ja logojen pulpetteihin kaivertaminen aloittavat nuoruuden identiteettiprojektin, jonka kaipuuta koetaan aikuistumisen jälkeen.

Teini-iän tylsistymisen ja haasteiden etsimisen kuvauksena Joņevsin romaani onkin erinomainen. ”Tie Jelgavasta Riikaan ei ole erityisen kiinnostava”, päähenkilö toteaa. ”On otettava mielikuvitus avuksi. Sen kehittämiseksi tämä koko seutu ilmeisesti kehitettiinkin.”

Metallimusiikin entusiasteille kirja vilisee bändien nimiä Skyforgerista Mayhemiin ja Immortalista Blasphemyyn. Moshausta käsitellään pään heiluttamisen aiheuttamana transsina, mutta myös ”eräänlaisena peniksen heiluttamisen muotona”, kuten päähenkilö ironisoi.

Ajoittain kirjailija tyylitteleekin aivan musiikkityylilajin mukaisesti:

”Myös hänen äänensä oli kuin miekka: syvä, karhea falsetti, kuin kivitontun kurkusta vuotava virta, joka hajotti, tempaisi virran matkaan ja kuljetti ties mihin pudottaakseen kuulijan tänne, missä vyöryivät päälle kitarat, niin ylevät ja raskaat.”

Oikaisu 20.12. kello 16.37: Jelgava sijaitsee Latviassa, ei Liettuassa, kuten jutun alussa aiemmin virheellisesti luki.

Oikaisu 21.12. kello 13.43: Vaihdettu loukkaava sana mustalainen sanaksi romani.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat