Romaani
Olga Kokko: Äitimaa. S&S. 460 s.
Hersyvä, hulvaton, runsas, räiskyvä. Näillä adjektiiveilla kuvaisin Olga Kokon (s. 1971) Äitimaa-romaania. Teksti pulppuilee vaivattoman oloisesti, kun Kokko avaa kertomusta nelikymppisestä kaikin puolin mukavaa elämää elävästä Lumista, joka nostaa korttipakasta sattumakortin.
Elämä Helsingin Kalliossa on kuvittajana työskentelevälle Lumille täynnä elämyksiä ja virikkeitä, ja erityisen maittavaksi sen on tehnyt sydänystävä Salla. Lumin ja Sallan ystävyyden liima on roisi huumori, josta lukija pääsee heidän mukanaan nauttimaan.
Näen nämä ystävykset Anna Brotkinin käsikirjoittaman Aikuiset-sarjan hahmoina, sitten vähän enemmän eläneinä, noin 20 vuoden kuluttua tv-sarjan naisista. Brotkinin tapaan Kokko ammentaa Kallion erityisyydestä – keskeistä on se, miten iso osa Lumin identiteettiä kaupunginosasta on tullut.
Kalliolle kirjailija kehittää kaikkein räväkimmän vastaparin: Korson. Sinne Lumi kaikkia todennäköisyyksiä vasten tapahtumien edetessä päätyy elämään.
Sattuma-kortti tuo Lumin elämään nimittäin aika lailla ohimennen Marko-nimisen miehen ja ihan saman tien raskaustestiin kaksi punaista viivaa. Tästä random-suhteesta kasvaakin ihan oikea suhde, ja pohja perheelle.
Kulunut vuosi on tuottanut kirjamarkkinoille suuren määrän äitiyttä, sen erityisyyttä ja kompleksisuutta käsittelevää kirjallisuutta. Kokon Äitimaassa erityistä on äitiyden ja raskauden rohkea yhdistäminen seksuaalisuuteen.
Kokon Lumi puhuu naisen nautinnon puolesta, naisen oikeudesta nauttia omasta kehostaan. Samalla hän suree itsensä ja erillisyytensä väliaikaista menettämistä.
Samaan aikaan kun Lumi kasvattaa sisällään uutta elämää, ison osan romaanin sisällöstä saa Lumin suru parhaan ystävän kohtaamasta kuolemantuomiosta. Juuri tämän suuren elämänmuutoksen hän olisi kaikkein eniten halunnut jakaa ystävänsä kanssa.
Sallan rintasyöpä leviää, eikä toivoa ole. Lumi potee syyllisyyttä siitä, että saa itse elää.
Koko minuus on muutoksessa, kun elämässä äitiys ja ystävän menetys – kiinnittyminen ja irtautuminen – osuvat samaan aikaan. Niin ikään suhde omaan marttyyriäitiin on murroksessa ja oman äitiyden myötä rajat on määriteltävä uudelleen. Oma äitiys vahvistaa sen: Lumi on nyt ensisijaisesti oman lapsensa äiti, vasta toiseksi huomionkipeän äitinsä tytär.
Vastoin ankeita mielikuvia Kokko rakentaa Korsosta idyllin. Marko ja Lumi remontoivat itselleen vanhan talon, jota ympäröi ikioma pihamaa.
Pikkuhiljaa Lumi oppii olemaan itsensä kanssa ja onnistuu kasvattamaan omat raparperinsa. Iso ansio tässä kaikessa on myös Markolla, joka on aika uskomattoman hyvä ja kärsivällinen kumppani.
Lastenkirjoja Saara Kekäläisen nimellä kirjoittavan Kokon itseironinen ja hersyvä tyyli kantavat koko rennosti rullaavan romaanin ajan. Kiehtovaa on kaikki roso ja keskeneräisyys, joka saa rauhassa olla.
Tärkeintä Äitimaan päähenkilölle on se, että kaikkien muutosten jälkeen hän on yhä sama ihminen. Ydin säilyy, vaikka olosuhteet muuttuvat.