Omatekoisuus ja ennakko­luulottomuus tekee Lontoon aktivisti­piireissä perustetusta Big Joaniesta kiinnostavan yhtyeen

Punktrio Big Joanie lähestyy musiikkia tee se itse -pohjalta.

Punktrio Big Joanien muodostavat rumpali Chardine Taylor-Stone (vas.), kitaristi Stephanie Phillips ja basisti Estella Adeyeri.

13.12.2022 11:25

Rock, punk / Albumi

Big Joanie: Back Home. Daydream Library Service. ★★★

Alkuperäinen idea oli perustaa nimenomaan musta feministinen punkbändi, ja ajatus syntyi Lontoon vaihtoehtopiirien aktivistien kokoontumisissa. Soittotaidolla tai kokemuksella ei ollut ensisijaista merkitystä, vaan kyse oli tee se itse -henkisestä uuden kokeilemisesta.

Kitaristi-laulaja Stephanie Phillipsin laatimaan hakuilmoitukseen vastasivat rumpali-laulajaksi ryhtynyt Chardine Taylor-Stone sekä basisti Kiera Coward-Deyell. Tällä kokoonpanolla yhtye teki ensimmäiset levytyksensä. Kun Coward-Deyell muutti Skotlantiin, uudeksi laulavaksi basistiksi kiinnitettiin jo bändikokemusta kerännyt Estella Adeyeri.

Nimi Big Joanie juontuu Phillipsin äidiltä ja karibialaisesta kielenkäytöstä. Ilmaisussa ollaan olevinaan jotain todellista ja totuttua suurempaa. Yhtye mieltää nimen kuvastavan vahvaa ja luottavaista naiseutta.

Yhtyeen ensimmäinen albumi Sistahs (2018) toi triosidonnaiseen postpunkkiin niin 1960-luvun tyttöbändien popin kuin myöhemmän elektronisen tanssimusiikin sointeja, ja se myös ilakoi riot grrrl –hengessä.

Sama suuntaus viedään pidemmälle uudella albumilla Back Home, jonka moninaista tyylien kirjoja voisi suorastaan kutsua eklektiseksi. Pohjana on edelleen triosoitto, jossa instrumenttien osioita saatetaan hieman etäännyttää perinteisistä soittotavoista ja ratkaisuista. Omatekoisuus ja ennakkoluulottomuus tekevät konseptista kiintoisan ja yllätyksekkäänkin.

Ja tokihan Big Joanie on punk, mutta enemmän asenteellisella ja teoreettisella tasolla kuin musiikillisena sointina; monet aktivisti- ja vähemmistöpiirit ovat ottaneet omakseen mustien naisten feministisen punkin. Yhtyeen jäsenet ovat itse edelleen aktiivisia monissa yhteisöllisissä toimissa.

Uutta albumia ennakoineesta nopeatempoisesti nakuttavasta singlejulkaisusta In My Arms tehtiin yksinkertainen, kännykällä kuvatun oloinen musiikkivideo. Siinä joukko nuoria naisia huvittelee puistossa, rannalla ja kaupungin yössä. Big Joanie esiintyy pienen klubin lavalla.

”I’ve compromised too many times in my life / One day I’ll make the great escape / And send another you away / But now I dream / Of you in my arms”, yhtye laulaa.

Merkityksekkäitä katseita vaihtaneet valkoinen ja musta nainen lähentyvät ja suutelevat toisiaan tanssilattialla, bändin soittaessa.

Big Joanien kapina on yksinkertaisesti ikiaikaista kapinaa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja tunteiden hyväksyttävyyden puolesta. Se ei kuitenkaan julista tarttuvia iskulauseita, vaan puhuu henkilökohtaisella tasolla.

Albumilla In My Armsia edeltää, kuin kannustavasti, hiven primitiivistä protopunkpoppia edustava What Are You Waiting For?

”She’s not the only one living without / A million rituals from a time forgotten / What are you waiting for / What are you doing out there on your own / So what are you waiting for.”

Albumin Back Home tuotti ja miksasi Margo Boom, jonka krediiteistä löytyy studion perustamista ja indiehenkisten levyjen tuottamista. Vierailijoita ei Big Joanie käytä kuin viulistin verran yhdessä kappaleessa. Se ei myöskään erittele levykansissa, kuka vastaa esimerkiksi kosketinsoitinosuuksista, joiden sointikirjo sisältää retronaivistista kokeellisuutta ja discopunkahtavaa tanssimusiikkia.

Kuten sanottu, Big Joanie seikkailee, epäilemättä Boomin avustuksella, pitkin monen vuosikymmenen popmusiikin historian vaihtoehtoisia tyylikokeiluja, kadottamatta silti ominta ydintään. Yhtye kuulostaa aina pienten klubien esiintyjältä, eikä koskaan yritä nostattaa taikinaansa pompöösiksi pullisteluksi.

Ehkä Back Home on juuri niin hyvä levy kuin mihin Big Joanie tässä vaiheessa uraansa luontevasti pystyy, menettämättä ominta identiteettiään ja omatekoisuuttaan. Seuraavalla levyllä saatetaan hyvinkin tavoittaa jotain uudempaa ja suurempaa.

Kriitikon valinnat: Vuoden ehkä tanssituttavin kotimainen levy ja folkpopin sulosaarekkeita

Ska / Albumi

The Valkyrians: Monsterpiece. Grover/Stupido. ★★★★

20-vuotisjuhliaan viettävän The Valkyriansin viides albumi on omistettu bändin kuolleen kitaristin Gladiatorin muistolle. Hänet korvanneiden Skengan ja Mr. Waspin roolijako toimii tasapainoisesti sekä levyllä että lavalla, kuten taannoinen levynjulkistamiskeikka vastaanpanemattomasti osoitti.

Helsinkiläisbändin tyylilaji on reggaeta Jamaikalla edeltänyt ska, ja tyyli on sen oloista kuin genren toinen sukupolvi sitä esitti ja Englannin rockpiirien kautta tunnetuksi teki. Ajan saatossa The Valkyriansin ilmaisu on sekä tiukentunut juurikasvulleen että tarkentunut. Mukana on hyvä hoilata ja jorata, varsinkin kun komppi tanssii häkellyttävän maukkaasti. Ei ihme, että bändi keikkailee enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Jukka Kiviniemen panosta yhtenä äänittäjänä, tuottajana ja mahtavana basistina täytyy kiittää erikseen, samoin kuin Janne Haavistoa miksauksesta.

Folkpop / Albumi

Darlingbee: Vaarallinen uni. Runningmoose. ★★★

Melodista progehenkistä folkpoppia esittävä tamperelainen Darlingbee on sitten esikoislevynsä vaihtanut laulukielen englannista suomeksi. Ratkaisu osoittautuu tervetulleeksi: valtaosan materiaalista yksin kirjoittanut Heli Alku osaa paitsi säveltää tunnelmallisia biisejä, myös kirjoittaa kiinnostavia kuulokuvatekstejä. Tekstit olisi kernaasti voitu myös painattaa kansiin tai sisälehtiseen kokonaisuuksien hahmottamista nopeuttamaan.

Darlingbeen kokoonpano poikkeaa normiratkaisuista. Aikuisen heleällä äänellä laulavalla Alkulla on omien koskettimiensa lisäksi takanaan viulisti, sellisti sekä kaksi kitaristia, jotka soittavat myös muita kieli-instrumentteja, koskettimia ja hieman perkussioita. Sovituksista ja soitinnuksista välittyy musiikillinen ymmärrys ja persoonallinen kokonaisnäkemys, joka auttaa, jos sävellysten lauluosuuksien ilmaisullinen ohkaisuus ja melodinen kapea-alaisuus alkaa tuntua turhan toisteiselta.

Rock / Albumi

Kihara: Reaching For The Light. Kihara Music. ★★★

Juho Pitkänen on Hurriganesissa toistasataa keikkaa soittanut rockkitaristi, joka tekee työkseen kosolti yhden miehen trubaduuriesityksiä. Taiteilijanimellä Kihara työstetyllä toisella albumillaan Pitkänen jatkaa oman klassisen kitararockin luomista.

Miellyttävän hyväsoundisen pienbändin yhteissoitollinen ilmaisu yltää aina stadionrockillisiin elementteihin, ja Pitkänen taitaa myös kestävien balladien teon. Hänessä olisi ainesta isompaankin rooliin kitarasankarina, mistä kuullaan muutamia maukkaita viitteitä. Melodinen solistisuus pysyy oleellisessa, kitarasoolot ovat huomionarvoisen selkeästi jäsenneltyjä. Ehkä Pitkänen on oppinut suurelta innoittajaltaan Jimi Hendrixiltä myös sellaista, mikä monelta jää villiyden takaa huomioimatta: sisäistä rauhaa ja ilmaisullista lepoa. Hän ei hosu!

Klassisen rockin runollisia vertauksia ja kielikuvia kierrättävistä teksteistä välittyy tunteita, eikä vain tyylille usein tyypillistä tyhjähköä sanahelinää.

Rock / Albumi

Johnny Kidd: So What? The Brits Are Rocking Vol. 7. Bear Family. ★★★★

Vajaa kuukausi sitten kuolleen Wilko Johnsonin lukuisissa muistokirjoituksissa mainittiin muusikon suurin innoittaja, Johnny Kidd & The Pirates -yhtyeen kitaristilegenda Mick Green. Hänen varhaisvaiheensa brittirockin silmälappuisen pioneerin Kiddin taustalla jäi verraten lyhytaikaiseksi, mutta vuonna 1976 The Pirates palasi yhteen ”siinä oikeassa” triokokoonpanossaan. Suoraviivainen ydinrock voitti yhtyeelle ystäviä myös Suomesta: brittisoittajat tekivät Doctor’s Orderin kanssa levyjä ja keikkoja, ja The Piratesin 60-luvun klassikot kuuluvat edelleen lukemattomien suomalaisbändien ohjelmistoon.

The Piratesin myöhäistuotanto on ollut helpompi kartoittaa, mutta nyt myös bändin kaikki varhaislevytykset ja kaksi BBC:n livenauhoitusta, yhteensä 32 esitystä vuosilta 1959–62, on koottu yksiin kansiin. Bear Familylle tunnusomaisesti mukana seuraa 40-sivuinen vihkonen mahdollisimman perusteellisine taustaselvityksineen. Kokoelman myötä hahmottuu paitsi Greenin varhainen Pirates-rooli, myös yhtyeen muiden jäsenten historiallinen merkitys, joita ei myöskään voi väheksyä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat