Tässä on 18 vuoden parasta levyä

HS:n kulttuuritoimitus valitsi 18 suosikkia vuoden kotimaisista ja ulkomaisista levyistä.

20.12.2022 16:00 | Päivitetty 21.12.2022 19:20

Vuonna 2022 ilmestyi monien isojen artistien odotettuja levyjä, jotka saivat kehuvia arvioita. Esimerkiksi Beyoncén seitsemäs albumi Renaissance ja Taylor Swiftin kymmenes levy Midnights olivat monien kriitikoiden mielestä täysosumia. Yksi vuoden suurimmista maailmanlaajuisista hiteistä oli Harry Stylesin kappale As It Was, ja myös koko Harry’s House -levy sai kehuja.

Myös kotimaisella levyrintamalla kuultiin monia odotettuja kokonaisuuksia: esimerkiksi J. Karjalaisen uusi Soulavaris-levy, jonka keikkoja soitettu täysille katsomoille ympäri Suomea, Maija Vilkkumaan 1973, joka juhlistaa artistin tulevia pyöreitä vuosia, Litku Klemetin mielipiteitä jakanut Asiatonta oleskelua ja puheenaiheeksi nousseen Gettomasan Vastustamaton. Uusista nousijoista esimerkiksi Pehmoainon albumi Kaukana kotoa sai paljon kiitosta.

HS:n kulttuuritoimitus valitsi omat suosikkinsa vuoden levyistä.

Parhaat kotimaiset levyt 2022

Antti Autio: Kaikki talot huojuu. Soit se silti.

”Maailma sammuu ja kaikki on hyvin.” Antti Aution kolmas albumi säveltää haurasta maailmaa, jossa etsitään lohtua ja selkeyttä kaaoksen keskellä. Indie-rockista, folkista ja popista ammentava albumi tarjoaa hienoja melodioita, huokoista kitaravetoista sävelmaisemaa ja tyylikkäitä jousisovituksia.

Levyn alun Kaikki hyvin ja lopun Muistitko? -kappaleiden mantrat muodostavat eräänlaisen raamin, jossa banaalit arkiasiat rinnastuvat absurdilla tavalla ilmastotuhon kaltaiseen katastrofiin. Itsekontrollin ja self help -hokemien väliin mahtuu silti kokonainen elämä, jonka kuuluukin tuntua ja sattua.

Aution tulkinta yltää hätähuudoista humoristiseen toteavuuteen ja räytyviin rakkauslauluihin. Hänen äänensä kaiho ja melankolisuus yhdistettynä paikoin harmoniseen minimalismiin ammentaa Sufjan Stevensin ja Bon Iverin kaltaisten indie folk -järkäleiden repertuaarista. Kaikki talot huojuu on Aution paras albumi, joka kasvaa jokaisella kuuntelulla.

Eleonoora Riihinen

Anna Järvinen: Liila. Is This Art!

Ruotsinsuomalainen laulaja ja lauluntekijä Anna Järvinen ja helsinkiläinen muusikko Tapio Viitasaari ovat ahkeroineet viime aikoina: alkuvuodesta ilmestyi yhteistyönä albumillinen Järvisen tulkintoja Kaj Chydeniuksen ruotsinkielisistä kappaleista ja nyt loppuvuodesta Järvisen uusi oma albumi Liila, joka julkaistiin myös ruotsinkielisenä nimellä Lila. Järvinen kuulostaa persoonalliselta ja kiehtovalta ruotsiksikin, mutta suomeksi laulaessaan hän erottuu myös useimmista Suomen artisteista. Järvisen tyyli on syntynyt Ruotsissa omassa kaksikielisessä maailmassa, ilman vuosikymmeniä kestänyttä altistumista suomalaisen popin ja rockin maneereille ja toisaalta myös vaihtuville tyyleille. Siksi Liilan laulujen sävellysten ja tuotannon unenomainen ja ajaton tunnelma korostuu erityisesti teksteissä ja laulussa, joka tuntuu tulevan jostain Suomea ja Ruotsia syvemmältä.

Ilkka Mattila

Nelma U – Nelma U, Vol. 2 – Takaisin kouluun. Skorpioni.

Vuosi 2022 oli suomalaisen musiikin kannalta kiinnostava. Yksittäisiä erinomaisia kappaleita ilmestyi kyllä, kirkkaimpana esimerkkinä Pehmoainon uskomattoman hieno läpimurtobiisi Haluun takas mun perhoset. Sen sijaan isojen tähtien mieleenpainuvat levyt olivat todella vähissä. Indie-puolella ilmestyi miellyttävän suuri joukko hyviä levyjä, mutta todellista tajunnanräjäyttävää onnistumista ei sielläkään tullut vastaan. Niinpä valitsen vuoden levyksi perustarjonnasta ihanalla tavalla poikkeavan kokonaisuuden, Nelma U:n toisen levyn Takaisin kouluun. Alma Uimosen, eli Nelma U:n, tyttöydestä ammentavat kepeät kappaleet onnistuvat kuukausienkin kuuntelun jälkeen aiheuttamaan sellaisen ilahtuneen tunnereaktion, johon harva pystyy.

Juuso Määttänen

NCO: Addikti. Skorpioni.

Räppäri NCO:n eli Nino Ensio Mufun Addikti on kapseloitu ajankuva, onnistunut kokonaisuus ja hieno näyte suomalaisen rap-musiikin rehevästä tilasta. Levyn nimi kuvastaa osuvasti ajan kaikenlaisia koukuttavuuksia aineista älypuhelimiin tai vaikka ihmissuhteisiin. NCO:n flow ropisee itsevarmana läpi levyn, mutta erityisesti kappaleella Lisää ja Woke. Sanoitusten toteava sävy on samaan aikaan hauska ja haavoittuvainen.

Kappaleet venyttävät trappia, ja musiikki nyökkäilee uskaliaan jenkkiräpin suuntaan tavalla, jota täälläpäin on saanut odotella.

Hilla Körkkö

Viljami Niittykoski: Kansansäveltäjä. A Folk Composer. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri. Alba.

Kaustislainen viuluperinne valittiin vuosi sitten Unescon aineettoman perinnön listalle. Yksi tuon perinteen mahtavista henkilöitymistä on itseoppinut säveltäjä Viljami Niittykoski (1895–1985), jonka tunnevoimaiset polskat, marssit ja valssit versovat paikallisuudesta, sekoittuvat salonkimusiikkivaikutteisiin ja koskettavat yli musiikkirajojen.

Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri soittaa Niittykoskea lumoavasti. Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä orkesteri tuntee myös alueen pelimanniperinnettä historiansa ansiosta, ja sen edellytykset esittää Niittykoskea ovat ylivertaiset juurevuudessaan. Sovitukset ovat Kreeta-Maria Kentalan, Timo Alakotilan, Iikka Kotajan ja Lauri Pulakan käsialaa.

Viljami Niittykoski on kansanmusiikkiympyröiden ulkopuolella harmillisen tuntematon. Nyt jos koskaan on hyvä hetki tehdä tuttavuutta Salonkylän Sibeliukseksi kutsutun miehen musiikkiin. Se henkii luonnontunnetta ja elämäniloa, jonka sointukäännöksissä välkähtelee syvä melankolia.

Pirkko Kotirinta

Einojuhani Rautavaara: Lost Landscapes – Works for Violin and Orchestra. Simone Lamsma, Malmön sinfoniaorkesteri ja Robert Trevino. Ondine.

Levy-yhtiö Ondine on jo vuosikymmenten ajan tehnyt merkittävää työtä Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) laajaa tuotantoa tallentaessaan. Tuoreimmalle Rautavaara-julkaisulleen Ondine kokoaa säveltäjän myöhäiskauden konsertoivat teokset viululle ja orkesterille. Niissä kuuluu Rautavaaran rakkaus pitkiin, laulaviin melodialinjoihin ja melankolista kauneutta säteileviin harmonioihin – ja juuri nämä piirteet tulevat oivallisesti esiin juuri sooloviululle ja orkesterille kirjoitetussa musiikissa. Viulisti Simone Lamsma, kapellimestari Robert Trevino ja Malmön sinfoniaorkesteri tulkitsevat teokset ilmavasti ja kauniisti.

Samuli Tiikkaja

Stinako: Ghostina. Soliti.

Muistan elävästi hetken tänä syksynä, kun rehkin kuntosalilla ja annoin Spotifyn päättää, mitä kuuntelen. Yhtäkkiä liike pysähtyi, niin uskomattoman kaunista musiikkia korviini tulvi. Musiikki oli modernia, kissantassunpehmoista edm-bassopumppausta, jonka päälle hivuteltiin tunnelmaa jousilla. Kuka ulkomainen huipputekijä tämän upeuden takana on, pohdin, kunnes laulu alkoi: ”Pelasta mut…” Putosin.

Stinakon eli laulaja Stina Koistisen ja yhtyeensä koko Ghostina-levy on kansainvälisen tason musiikkia. Omaleimaista, omakohtaista, läpeensä musikaalista, rehellistä, trendeistä ja miellyttämisestä piittaamatonta. Ihminen laulaa ihmiselle, se on kaiken pohja.

Stinako on saanut ”taidepop”-leiman, mutta minusta musiikki on paljon enemmän. Koistinen tekee vahvoja melodisia lauluja, johon hän onnistuu ryhmineen luomaan poikkeuksellisen värikylläisen sointimaailman ja huimia unenomaisia tunnelmia. Pientä ja suurta. Poppia, elektroa, kamarimusiikkia, folkia, kansojen musiikkia. Tekstit ovat ehtaa runoutta, ihmiselon ihmettelyä kipuineen ja iloineen.

Joskus mietin, tajuammeko me suomalaiset edes, millainen aarre meillä Koistisessa on.

Mari Koppinen

Stoned Statues: Stoned Statues. Sakara.

Ylivieskalaisen Stoned Statuesin keväällä ilmestynyt esikoisalbumi on kuin raikas tuulahdus keski-ikäistyneessä, paikoilleen jämähtäneessä suomalaisessa metalliskenessä.

Bändi sekoittaa raskaaseen soppaansa aineksia esimerkiksi 1990-luvun grungesta ja funkmetallista (Bad Brains -niminen kappale kertonee yhden inspiroijan), 2000-luvun alun vaihtoehtorokista ja progestakin. Silti sen musiikki ei kuulosta sillisalaatilta vaan jäntevän yhtenäiseltä. Virkistävän orgaanisessa soundissa ei ole mitään ylimääräistä. Stoned Statues on tiukasti trio – kokoonpano, joka itseäni aina viehättää – ja levylläkin kuuluvat vain särökitara, basso, rummut sekä laulu.

Korkeimpaan valioluokkaan bändi nousee sävellystaitojensa ansiosta. Riffit ovat iskeviä ja vokalisti-basisti Jenna Kosusen laulamat kertosäkeet, sekä laulumelodiat ylipäätään, huimaavan tarttuvia. Biiseissä on kekseliäisyyttä, lennokkuutta ja nuoruuden intoa.

Ja viimeksi mainittua ihan aidosti: Stoned Statuesin jäsenet Kosunen, kitaristi-laulaja Markus Hakala ja rumpali Allu Tanskanen ovat parikymppisiä. Yhtye luo uskoa koko raskaan musiikin genren säilyvyyteen.

Juho Typpö

Teemu Viinikainen: Songs of Silence. Eclipse Music.

Suhteeni äänilevyihin on ristiriitainen. Kun yhtye julkaisee levyn, kappaleet alkavat elää omaa elämäänsä, ja kun bändi palaa julkistamiskiertueelta, ne ovat jo aivan erilaisia, yleensä paljon mielenkiintoisempia kuin tallenteella. Siksi kuuntelen jazzia mieluiten livenä.

Tältä vuodelta on kuitenkin yksi poikkeus. Kitaristi Teemu Viinikainen halusi tallentaa soololevylleen Songs of Silence koko senhetkisen elämäntilanteensa. Hän oli luullut joutuvansa lopettamaan esiintymiset tinnituksen takia. Ison elämänmuutoksen myötä hän löysi uuden suhteen kitaraan, soittamiseen ja musiikkiin. Vastoin odotuksia hän on myös pystynyt jatkamaan esiintymisiään.

Kaiken tämän voi aistia Songs of Silence -levyltä, jossa Viinikainen tulkitsee itselleen tärkeitä kappaleita. Levy vie minut erityisesti tiettyyn lokakuun iltaan, jolloin hän soitti Musiikkitalossa äitinsä muistoksi kappaleen Rakastan sinua elämä.

Katri Kallionpää

Parhaat ulkomaiset levyt 2022

Jenny Hval: Classic Objects. 4AD.

Norjalainen Jenny Hval on ilmiömäinen. Artistin kahdeksas taidepop-albumi Classic Objects on soljuva tutkielmalta taiteesta ja sen suhteesta taiteilijaan. Se lähtee liikkeelle henkilökohtaisesta ja konkreettisesta ja kasvaa surrealistisemmaksi ihmetykseksi maailmankaikkeutta kohtaan. Kirjailijanakin tunnettu Hval viittaa Lydia Davisin novelleihin ja seuraa niiden jalanjäljissä hyönteisiä Year of Sky -kappaleella, löytää pienuudesta suuruutta.

Albumi soi orgaanisemmin kuin kokeellista elektronista musiikkia tehneen Hvalin aiemmilla levyillä. Se on pyöristetty kulmistaan, täynnä heleitä kerroksia, kelluvia melodioita, kitaraa, pianoa ja urkua. Elektronisen puolen osalta se lähestyy 1980-luvun japanilaista ambientia (Cemetry of Splendor, Freedom) eli pysyy mukavan untuvaisena.

Eleonoora Riihinen

Natalia Lafourcade: De Todas las Flores. Sony Music México.

Meksikolaissyntyisen laulaja-lauluntekijä Natalia Lafourcaden albumi on puhdistava kokemus, pelkistämisen taidetta. Melodiat, rytmit ja rikas lauluääni saavat tilaa hengittää ja kasvaa.

Lafourcade (s. 1984) on Latinalaisessa Amerikassa iso tähti. Hänen äänessään on tarvittaessa myös voimaa, joka tuo mieleeni esimerkiksi Mercedes Sosan (1935–2009), argentiinalaisen musiikin suuren äänen. Lehtitietojen mukaan Lafourcade pani lokakuussa myös Carnegie Hallin yleisön polvilleen New Yorkissa. Vieraina konsertissa kuultiin niin David Byrneä kuin Omara Portuondoa. Albumilla akustista soundia värittää välillä Marc Ribot’n sähkökitara, välillä isompi orkestrointi.

Seitsemän vuoden levytystauon katkaisevan De Todas las Floresin elämän ja kuoleman suuria ikuisia kysymyksiä käsittelevät tekstit tuntuvat nyt pahimman korona-ajan jälkeen tipahtavan syliin kuin kypsät hedelmät. (Koko albumi löytyy Youtubesta englanninkielisin tekstityksin.)

Kuunnelkaa vaikka Muerte, Kuolema. Ja siihen päälle María la curandera, Parantava Maria.

Pirkko Kotirinta

Kendrick Lamar: Mr. Morale & the Big Steppers. Top Dawg Entertainment / Aftermath.

Kirjoitin toukokuisessa levyarvostelussani yllättyväni suuresti, jos vuoden lopussa parhaista levyistä keskustellessa yksi puheenaiheista ei ole Kendrick Lamarin Mr. Morale & the Big Steppers. Nyt reilut puoli vuotta myöhemmin voi todeta, että ei tullut Lamarin voittanutta. Vaikka Taylor Swiftin Midnights onkin upea poplevy, jota kuuntelen edelleen päivittäin, taiteelliselta anniltaan se häviää Lamarin upealle kokonaisuudelle. Lamarin levyyn on ängetty niin paljon kaikkea, että joidenkin mielestä se voi olla liikaa, mutta lopulta jopa liiallisuus kääntyy vuosien ajan odotetun hiphop-levyn vahvuudeksi.

Juuso Määttänen

Makaya McCraven: In These Times. XL.

Jazzin ja hiphopin yhdistäminen ei ole uusi asia. Gang Starr teki sitä jo 1990-luvulla ja Madlib seuraavalla vuosikymmenellä. He lähestyivät jazzia hiphopin puolelta, kun taas rumpali ja säveltäjä Makaya McCraven tekee fuusiotaan päinvastaisesta suunnasta. In These Times on McCravenin uralla merkittävä ja pitkään valmisteltu albumi. Hiphopista muistuttavat vahva rytmi, voimakkaat alataajuudet ja toisteisuus, soulista häpeämätön tunteellisuus ja jazzista rikkaat harmoniat ja tietysti McCravenin rummut, jotka toimivat sekä rytmimoottorina että soolosoittimena. Tuloksena on lumoavaa ja sykkivää musiikkia, johon ei osaa kaivata sen enempää räppiä kuin lauluakaan.

Ilkka Mattila

Brad Mehldau: Jacob’s Ladder. Nonesuch.

Jazzpianisti Brad Mehldau ottaa Jacob’s Ladder -levylleen inspiraatiota 1970- ja 80-lukujen progressiivisesta rockista, ja Rush-fanit totta kai tunnistavat levyn nimen viittauksen samannimiseen proge-eepokseen. Sen lisäksi käsittelyssä on parissakin eri kappaleessa Rushin suurin hitti Tom Sawyer. Toisaalla on viittauksia Yesiin ja Gentle Giantiin. Tuloksena on modernia fuusiojazzia, ja paikoin kuuluu kaikuja myös historiallisesta 1970-luvulla tehdystä fuusiojazzista. Olennaisena osana on rumpali Mark Giulianan vankka groove, jonka kanssa lukuisten vierailevien muusikoiden on epäilemättä helppo työskennellä. Levyn tyyliasteikko on runsas, ja äänimaisema siirtyy luontevasti intiimistä eeppiseen ja takaisin.

Samuli Tiikkaja

Sara Parkman: Eros Agape Philia. Supertraditional.

Ruotsin Stina Koistinen on Sara Parkman. Täysin omannäköistään, villin vapaata musiikkia tekevä taiteilija isolla T.llä, joka yhdessä hetkessä pohtii elämäänsä sisäänpäin kääntyneenä ja seuraavassa kaappaa mukaan ilakointiin koko maailman.

Parkmanin juuret ovat syvällä kansanmusiikissa, ja hänen on onnistunut yhdistää se poppiin niin saumattomasti ja vastaansanomattomasti, että genreistä ei jaksa välittää enää kukaan. Virttä, arkaaista kansanmusiikkia, teatterimusiikkia, teknoa – aivan sama.

En osaa sanoa, rakastanko Parkmanin ja toisen lauluntekijän Hampus Norénin tekemässä levyssä enemmän musiikkia vai sanoja. Musiikissa on niin paljon kaikkea: mukaan laulamaan houkuttelevia kertosäkeitä, kansanmusiikkialttoviulun krahinaa, suuren kuoron äänimassaa, elektronista lurinaa, häiritsevän riipiviä eli ihania neljäsosasävelaskelia kuten kunnon kansanmusiikkiin kuuluu.

Sanat vievät rakkaustarinoihin, matkalle minuun, sinuun ja meihin. Teksteissä luodaan uskomattoman hienoja maailmoja, jotka voivat kasvaa konkreettisesta E4-valtatiellä kävelystä valtavaksi filosofiseksi suhdekuvaukseksi. Ehdoton suosikkini on kuitenkin Mammakroppar, pieni ylistysrukous äitien ja naisten vartaloille. Kun olemme uimahallin pehmeissä vesihöyryissä, saunan lämpimässä sylissä. Ei häpeää vaan vain vapautta ja kauneutta. Se on onnea.

Mari Koppinen

Rosalía: Motomami. Columbia.

Espanjalaisen Rosalían kolmas albumi Motomami on kuin sähköjohdossa kulkeva energeettinen voima. Albumi venyttää elektronisella flamencopopilla läpimurtonsa tehneen tähden genrerajoja entistä kokeellisemmiksi tuttuja latino- ja popsävyjä unohtamatta. Kappaleet syöksähtelevät herkeämättä staccato-rytmisestä popista voimakkaan upottaviin balladeihin.

Taitavan Rosalían ääni pääsee oikeuksiinsa viimeistään levyn viimeisellä kappaleella Sakura, joka jää ilmaan värähtelemään, vaikka onkin jo hiljaista. Lisäksi levylle on upotettu ilahduttavia pätkiä vanhoilta tutuilta kuten Candy-kappaleen Burialin Archangel-melodia sekä Delirio de grandeza -kappaleen Soulja boyn Kiss Me Thru the Phone -riffi.

Rosalía tuntuu kattavan levyllään tunteiden koko kirjon sekopäisestä riemusta aggressiivisen voiman kautta riipivään suruun ja jonkinlaiseen helpotukseen. Hiukan poukkoileva kokonaisuus sitoo lopulta kaikki suortuvat kauniiksi letiksi ja on yksi vuoden parhaista kansainvälisistä pop-levyistä.

Hilla Körkkö

Caroline Shaw ja Attacca Quartet: Evergreen. Nonesuch.

Yhdysvaltalaisella säveltäjällä Caroline Shaw’lla on selkeä ja tunnistettava käsiala, jossa yhdistyvät klassisen musiikkiperinteen tuntemus ja sen tyylikeinojen liittäminen vetäviin, vahvoihin aiheisiin. Shaw ei pelkää pelkistämistä, siksi hänen musiikissaan on aitouden ja suoraan sanomisen viehättävää tunnelmaa silloinkin kun hän selvästi viittaa historiallisiin tyyleihin. Kaikki tämä on ilmeistä hänen uusimmalla sävellyslevyllään, jonka hän on tehnyt Attacca-jousikvartetin kanssa. Hienojen instrumentaalisten jousikvartettoteosten välissä Shaw laulaa solistina muutamassa teoksessa, muun muassa uudessa jousikvartettiversiossa edellisen levynsä upeasta Other Song -sävellyksestä.

Samuli Tiikkaja

Soul Glo: Diaspora Problems. Epitaph.

Jos vuoden kotimainen levy oli itselleni helppo valinta, ulkomaisessa teki tiukkaa. Huippulevyjä tekivät raskaan rockin ja metallin saralla esimerkiksi Rammstein ja Arch Enemy, indiepopin puolella vaikkapa Beach House. Korkeimmalle sijalle nostan silti noita tuoreemman nimen, viime vuosikymmenellä perustetun amerikkalaisen hardcore-punkbändi Soul Glon Diaspora Problemsin. Se on niin täynnä räjähtävää energiaa, asennetta ja luovaa hulluutta, etten saa levystä tarpeekseni.

Diaspora Problemsin biisit iskevät rääkyhuutoineen suoraan päin näköä, mutta Soul Glon musiikki on kaukana yksinkertaisimmasta paahdosta. Joka kappaleesta löytyy yksinkertaisen kieroja riffejä ja taitavia rytmisovituksia. Levyn päätösbiisi, hip hopilla alkava, hc-tykityksen kautta upeaan kitara-torvi-laulukuvioon päättyvä Spiritual Level of Gang Shit on kirjoissani koko vuoden paras yksittäinen kappale.

Juho Typpö

Nämä levyt saivat viisi tähteä HS:ssa vuonna 2022

Adés: Märchentänze ym. Tomas Nuñez, Pekka Kuusisto. RSO, Nicholas Collon. Ondine.

Cage: Choral Works. Latvian radiokuoro, Sigvards Klava. Ondine.

Cage: Four Walls. Aleksei Ljubimov. Fuga Libera.

Armas Järnefelt: Pianoteokset. Janne Oksanen (piano). alba.

Mika Kallio: Gong Odyssey. Eclipse Music.

Maija Kauhanen: Menneet. Nordic Notes.

Kerkko Koskinen, UMO Helsinki Jazz Orchestra & Linda Fredriksson: Agatha 2. Ricky-Tick Records.

Kendrik Lamar: Mr. Morale & the Big Steppers. Top Dawg Entertainment / Aftermath.

Cécile McLorin Salvant: Ghost Song. Nonesuch.

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet: Joulu, joulu, jul. We jazz.

Abrahamsen: Schnee. Lapin kamariorkesteri, John Storgårds. Dacapo.

Sibelius: Sinfonia nro 7, Kuningas Kristian II, Pelléas ja Mélisande. RSO, Collon. Ondine.

Wadada Leo Smith: The Emerald Duets. TUM Records.

Taylor Swift: Midnights. Republic Records.

Szymanowski: Piano works. Krystian Zimerman. DG.

Joona Toivanen Trio: Both Only. We Jazz Records.

Wigwam: Live at Töölönranta 1975. Ainoa.

Wigwam: Live at Provinssirock 1991. Ainoa.

Kari Wilenius: Lieder Recital. Finlandia Classics.

Oikaisu 21.12. klo 19.19: Viljami Niittykoski -levyn sovittajan nimi ei ole Ilkka Kotaja vaan Iikka Kotaja.

Lue lisää: Parhaita timanttijuttuja: ”Salpaa aina hengityksen” – HS kysyi suomalaisilta tietäjiltä, tässä ovat maailman 100 parasta laulua

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat