Vasemmistolaista ajattelua lähestytään esseissä virkistävästi estetiikan kautta

1970-luvun tulehtuneesta poliittisesta ilmapiiristä ei juuri ole kaunokirjallisuutta kirjoitettu, Ville Hänninen toteaa esseekokoelmassaan.

Vasemmiston vapputilaisuus Mäntymäen kentällä Helsingissä vuonna 1975.

14.1. 12:39

Esseet

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä. Kirjoituksia taiteesta. Arktinen Banaani. 216 s.

Mikä taiteistaa taiteen, kysyy tieto­kirjailija ja kulttuuri­toimittaja Ville Hänninen essee­kokoelmassaan Muuten se on mennyttä. Teos vastaa kysymykseen tavallaan. Se kiertää, kaartaa, seisahtuu ja unohtuu asioiden ääreen.

Hännisen esseiden kertojanääni on sympaattinen, lämmin ja hauska. Esseitä läpäisee heltymätön usko taiteen voimaan.

Henkevään kulttuuriesseetyyliin Hänninen siirtyy nopeasti vaikutelmasta ja teoksesta toiseen. Ensin ollaan lapsuuden jyväskyläläisravintola Ilokivessä, sieltä kaarretaan Günter Grassin Peltirumpuun ja mielikuvituksen merkitykseen. Saksassa kertominen toisesta maailmansodasta ja ”sitä edeltäneistä vuosista jäi kaunokirjailijoiden kontolle. Mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava kirjoja”.

Mutta, kertoja toteaa, ei 1970-luvun tulehtuneesta poliittisesta ilmapiiristä ole juuri kaunokirjallisuutta kirjoitettu.

Hännisen lämmin kuvaus vapunvietosta taistolaismusiikin tahdissa on kuin suoraan nostalgian teoriakirjasta: ”Suren menetettyä paratiisia. Joskus oli, en tiedä mitä, mutta tiedän, että oli.”

Tunteen, affektin, avulla Hänninen pääsee kiinni siihen haikeaan sijattomuuteen, jolle ainoa oikea sana on nostalgia: ”’Vain koirat raunioita samoaa’, lauletaan Nataliassa. Hau hau.”

Muuten se on mennyttä sisältääkin paljon viime vuosisadan vasemmistolaisen kulttuuriperinnön ajattelua. Vaikka itselläni suhde laululiikkeen tuotoksiin on huomattavasti etäisempi, ei ole vaikeaa tunnistaa sitä, että vasemmistolaisen liikkeen kulttuuriset ansiot hämärtävät politiikan pelkäksi taustakohuksi. Se on kadonnut historiaan, vaikka neula yhä soittaa musiikkia vinyyliltä.

Ville Hänninen on tieto­kirjailija ja kulttuuri­toimittaja.

Hänninen irtautuu poliittista historiaa värittävästä vastakkainasettelusta, niinkin kirjaimellisesti, että vasemmistolainen ajattelu ja taide on esseeteoksessa esillä ennen kaikkea estetiikkana. Sanaa ei pidä ymmärtää pinnallisena, koska Muuten se on mennyttä on syvimmillään juuri estetiikan alueella. Se ei ole pintaa, vaan eräs tapa kietoa yhteen yleistä ja yksityistä historiaa, kokemusmaailmaa ja taiteen läsnäoloa.

Lähestymistapa on virkistävä.

”Sodanjälkeisellä sukupolvella oli valtava tarve rakentaa niin taloja kuin runojakin emmekä ole selvittäneet edes itsellemme kunnolla, mitä kaikkea laastin seassa oli”, toteaa Hänninen ja tarkentaa pian antikvariaatteihin ja Tapiolan kirkkoon.

Mutta sitä ennen hän naputtelee kirjahyllystään löytämäänsä Raoul Palmgrenin hahmoa niin että rappaus rapisee, ja intellektuellin elämä saa erään tulkinnan.

Vappumarssin osallistujia Amurin kentällä Tamperella vuonna 1975.

Kaipuu kohdistuu myös siihen kollektiiviseen voimaan, yhteishenkeen, joka vaikutti vasemmistolaisen laululiikkeen taustalla, ja vähemmän selvästi 1960–1970-lukujen betoniarkkitehtuurin taustalla. Molemmat edustavat yhteisöllisyyttä sellaisena kuin se esimerkiksi ilmeni viitisenkymmentä vuotta sitten mutta ei enää.

Hännisen esseetyyliin kuuluu asioiden esittäminen satunnaisuudessaan: täällä satuin istuskelemaan, tällaista olen tullut haalineeksi. Näistä havainnoista lähtee yleensä liikkeelle joku kela, johon kiertyy sekä henkilökohtainen yhteys asiaan että asian yhteys lukuisiin muihin, jopa niin sanottuun isoon kuvaan.

Kyyti jatkuu kuvaa ja sanaa yhdistelevän hybridisen kirjallisuuden merkeissä. Aulikki Oksasen visuaalisen omaelämäkerran Piispa Henrikin sormen (2004) kautta runoilija Karri Kokon aseemiseen Käsialoja -runoteokseen (2020) ja Tiina Pystysen kirjastoluokituksia ylittelevään tuotantoon.

Kirjallisuuden puolella Hänninen on tunnettu erityisesti sanan ja kuvan välillä liikkuvasta katseestaan – parhaillaan Hämeenlinnan taidemuseossa on esillä hänen kuratoimansa kirjankansinäyttely Käännekohtia.

Tietyllä tapaa Hännisen esseet edustavat patinoitunutta kulttuuriesseistiikkaa. Kuumia puheenaiheita kirjasta on turha bongailla. Ehkä enemmänkin Muuten se on mennyttä tarjoutuu juttuseuraksi. Sen rinnalle voi nostaa viime syksyn pienen helmen, valokuvaaja Timo Kelarannan esseekirjasen 2222 (Bokeh), josta esiin nousee rakkautta taiteesta puhumiseen.

Omien esteettisten kiinnekohtien esiin kirjoittaminen on harvinaista. Kyse nimenomaan on estetiikasta, koska mikään muu kauneuteen suuntautuva moniaistinen olemisen alue ei pysty tavoittamaan teoksen tai tilan tuntua ja merkitystä samanaikaisesti. Eikä se kai olisi mitään ilman aistivaa subjektia, jonka ympärille Muuten se on mennyttä kiertyy.

Hännisen teksti on huokoista kaikessa subjektiivisuudessaan, ja tuntuu turhalta toivoa, että sen maailmassa voisi olla jotain toisinkin. Se on muidenkin itse rakennettava kosketuksesta, katseesta, mielikuvituksesta ja niistä teoksista, joista mieli ei millään irtoa.

Oikaisu 14.1.2023 klo 14.26: Kirjankansinäyttely on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa, ei kaupunginmuseossa, kuten jutussa aiemmin luki.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat