Elina Airio pitää työstään lapsiperheiden sosiaaliohjaajana, mutta alan resurssipula huolettaa.

Liian väsynyt auttamaan

Sosiaaliohjaaja Elina Airion esikoisromaani Metsässä juoksee nainen on dystopia Suomesta, jossa sosiaalialaan ei ole ymmärretty panostaa ajoissa.


4.1. 2:00 | Päivitetty 4.1. 8:57

Itä-Helsinki on lumen peitossa. Kirjailija Elina Airio hymyilee leveästi toivottaessaan tervetulleeksi kotiin, jossa hän asuu puolison, kolmen lapsen sekä kissan kanssa. Joulukuun puolivälissä kynttilät lepattavat asunnossa hämyisästi.

Airion työpäivä on juuri päättynyt. Päivätyökseen hän on lapsiperheiden sosiaaliohjaaja, joka käy ihmisten kodeissa, juttelee näiden kanssa puhelimessa tai videolla ja tarjoaa apua milloin mihinkin lapsiperheen ongelmaan: lapsen univaikeuksiin, syömisen haasteisiin, uhmaan, neuropsykiatrisiin häiriöihin...

Tähän maailmaan sijoittuu myös hänen esikoisromaaninsa Metsässä juoksee nainen (Gummerus, 2022). Romaani on kuitenkin dystopia, liioiteltu kauhukuva.

Teoksessa perhe­valmentaja tulee auttamaan Mimiä tämän vauvan ja päiväkoti-ikäisen tyttären kanssa. Mimin mies on enimmäkseen työmatkoilla, nuori äiti kärsii hirveästä yksinäisyydestä ja mielenterveys järkkyy: Mimi on muun muassa sulkenut lapsensa välillä lukkojen taakse.

Perhe­valmentaja on tilattu paikalle opettamaan kehuvaa ja kannustavaa vanhemmuutta, mutta pian käy ilmi, että beeta­salpaajia popsiva auttaja on oikeastaan aivan liian väsynyt auttaakseen.

Lue lisää: ”Mikä se hyvinvointivaltio nykyään on” – Lähes 1 000 sosiaalialan työntekijää kertoi HS:lle raskaasta arjestaan

Vain pari päivää ennen haastattelua HS kertoi sosiaalityöntekijöiden uupumuksesta. Liki tuhat ammattilaista vastasi viime keväänä kyselyyn, jonka HS teki viime keväänä yhteistyössä ammattijärjestö Talentian kanssa sosiaalialan ammattilaisille.

Kyselyssä tiedusteltiin, millaisia vaikutuksia koronakriisillä oli ollut sosiaalialaan. Pieni palkka, liiallinen työmäärä ja arvostuksen puute toistuivat vastauksissa – ja ne olivat ongelma jo ennen koronaa.

Airion romaanissa sosiaaliala on yksityistetty, ja työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän ”asiakasvolyymia”: lisää valmennettavia, vähemmän aikaa näiden kanssa. Heti teoksen alussa sukelletaan työntekijän pään sisään:

Vihasin kaikkea sitä tuottavuuspuhetta. Nieleskelin, kun päiviin piti saada ahdettua enemmän valmennustapaamisia; upotin pääni pöytään, kun naisteni kodeissa vietettyä aikaa leikattiin; painoin kämmenillä silmät syvälle kuoppiinsa, kun vaadittiin suorittamaan kaikki sähköiseen järjestelmään kirjoitettava valmennustapaamisen aikana.

”Tein siitä niin kauhean kuin mahdollista”, Airio sanoo, ja kaataa laseihin Tuomaan markkinoilta joka vuosi hakemaansa glögiä.

Suomessa sosiaalialan palvelut eivät ainakaan vielä ole yksityisten yritysten kassavirtojen lähteitä. Romaanin kauheat elementit ponnistavat silti sosiaalialan todellisuudesta.

”Asiakkaiden määrä lisääntyy, kollegat vaihtuvat, prosessit ovat sekavia. Uusia työntekijöitä ei ehditä perehdyttää haastavaan työnkuvaan. Kehittää pitäisi, mutta tälle ei järjestetä aikaa. Asiakkaita ei pystytä tapaamaan tarpeeksi. Sairauslomalle ei uskalla jäädä, sillä tietää tiimin pakan hajoavan käsiin. Tämä johtaa väistämättä uupumuksen kasautumiseen”, kuvaili yksi vastaajista HS:n kyselyssä, ja kuulostaa lähes Airion kirjalta.

Elina Airio kirjoitusnurkassaan kotonaan.

Omasta alasta ei ollut alkuun ollenkaan tarkoitus kirjoittaa. Airio opiskeli kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, kirjoitti iltaisin ja öisin lasten mentyä nukkumaan. Käsikirjoitukseen ei vain tuntunut löytyvän sopivaa maailmaa, kun kirjoittaja nautiskeli kielestä: ”Suomen kieli on aivan ihana, voisin upottaa pääni sinne!” Airio julistaa nauraen.

Kriittisen opettajat neuvoivat häntä sitomaan lennokkaan kielen johonkin tuttuun.

Että sote-alasta ei ole kerrottu tarpeeksi. Että se olisi kiinnostava aihe romaanille.

”Eräällä vastaanotolla opettaja sanoi, että ’miksi et kirjoita siitä, että empatia on paskaa’.”

Että hän kirjoittaisi naisesta, joka ei enää usko oman empatiansa auttavan; maailmasta, jossa lähtöajatuksena on, että ihmisten kohtaaminen ei ole tärkeää. Airio kertoo, miten tärkeää hänen työssään on antaa aikaa luottamussuhteen rakentumiselle ja empatialle – ja miten kuvitelma maailmasta jossa ne vietäisiin pois sai hänet suivaantumaan.

Viha innosti kirjoittamaan. Ennen koronaa Airio kirjoitti Redin kauppakeskuksen vapaakaupungin olohuoneessa, jossa hän lopulta teki päätöksen romaaninsa aiheesta.

”Mikä voi olla pahinta, mitä voi tapahtua”, Airio muistelee ajatelleensa. ”Sitten se meni jotenkin tosi synkäksi. Kai mä olen vähän vihainen ihminen.”

Elina Airion keittiössä kiemurtaa kultaköynnös, ja lipaston päällä nököttävät anopinkielet. Viherkasveja on kuitenkin vain muutama, pienenä yllätyksenä Airion romaanin lukijalle. Kirjassa huonekasvit nimittäin ovat hyvin isossa roolissa: ne valtaavat Mimin asunnossa painajaismaisesti yhä enemmän alaa, vaikuttavana kuvana masennuksen ja uupumuksen kaikennielevyydestä.

Mullan kiihkeä, raskas haju itää puhtaassa huoneilmassa ja lattialle on levinnyt märkää, tahrautunutta paakkua. Jalkalistoilta tihkuu turvetta ja kultaköynnöksen tukasta on irronnut muutama kuolemanviemä varsi.

Ajatus lähti Redin olohuoneessa kasvaneesta lyyraviikunasta, ja laajeni kirjoittaessa suomalaisen mytologian metsänneitoon. Vanhassa tarussa neito houkuttelee ihmisiä syvälle, syvälle metsään, kunnes nämä ovat aivan eksyksissä. Silloin neito kääntyy ja paljastuu, että hän on selästä aivan ontto.

”Musta se oli ihana metafora”, Airio sanoo. ”Että tuollaista on olla nainen tässä yhteiskunnassa. Lopulta, kun olet suorittanut koko sen vitun paskan tehtävänannon: hankkiudu hoiva-alalle, ole kotona lasten kanssa, palaa töihin ja katso, kun mies nostaa monta tonnia korkeampaa palkkaa, niin onko sen jälkeen mitään enää jäljellä?”

Airio ei vienyt tarinaansa metsään, vaan toi metsän äidin ja lasten kotiin. Kasveista tuli kirjailijan luoma umpio, josta romaanin henkilöt eivät pääse ulos.

Airio toivoo päättäjiltä kaukonäköisyyttä, panostamista varhaisimpiin palveluihin ja ihmisiä kohtaaviin aloihin.

Metsässä juoksee nainen on dystooppinen kauhukuva, ei kuvaus Airion omasta arjesta, kirjailija korostaa. Hän viihtyy työssään: kollegat ja esihenkilö ovat mukavia, ja Airio nauttii ihmisten kohtaamisesta ja auttamisesta.

Resurssit ovat alalla kuitenkin vähissä, ja tulevaisuus näyttää yhä uhkaavammalta.

HS:n artikkelissa sosiaalityöntekijä Merja Haverinen toivoi, että päättäjät suhtautuisivat sosiaalihuoltoon kulun sijaan investointina. Asiaa voi perustella myös taloudellisilla argumenteilla, hän totesi: sosiaalitoimeen panostaminen mahdollistaisi paremman avun tarjoamisen, joka puolestaan kasvattaisi mahdollisuutta siihen, että asiakkaat pääsisivät palaamaan takaisin työelämään ja veronmaksajiksi.

Elina Airio on samaa mieltä. Hän toivoo päättäjiltä kaukonäköisyyttä, panostamista varhaisimpiin palveluihin ja ihmisiä kohtaaviin aloihin. Puhe tuottavuudesta on tässä yhteydessä hänen mielestään usein aivan liian lyhytkatseista.

”Siinä katsotaan niin helvetin kapeaa pätkää”, Airio puuskahtaa. ”Me emme voi katsoa vuotta tai kahta, sillä jos perheitä saadaan onnistuneesti autettua varhaisella tuella ja laadukkaalla varhaiskasvatuksella, jos olisi pienemmät ryhmäkoot ja ehdittäisiin vastata nepsy-haasteisiin [neuropsykiatrisiin], sen tuotto näkyy kymmenen vuoden päästä.”

Airion mukaan palveluihin pitäisi panostaa nyt, työntekijöitä pitäisi kouluttaa nyt, palkkaa pitäisi nostaa jotta työ löytäisi tekijänsä. Esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ja päivystyksessä näkyy, ettei tässä ole onnistuttu, Airio toteaa.

”Siinä mulla on sellainen toivottomuus. Että mihin me ollaan menossa, ja missä me ehkä ollaan jo.”

Varhaiskasvatuksen haasteet näkyvät päivittäin myös lapsiperheiden sosiaaliohjaajan työssä, hän kertoo. Leikkipuistojen sulkeminen, pikkukoululaisten jääminen yksin, liian isot ryhmäkoot ja pätevien työntekijöiden puute johtavat huonosti voiviin lapsiin.

”Helsingissä varhaiskasvatuksen tila on ihan hirveä”, Airio sanoo ja vilkaisee puhelintaan: saapunut viesti kertoo jälleen yhden leikkipuiston sulkeutuneen. Kaupunki sulki syyskuussa osan leikkipuistoista, jotta niiden henkilökunta voitaisiin siirtää päiväkoteihin paikkaamaan henkilöstövajetta, ja sulut tulevat jatkumaan pitkälle kevääseen. Leikkipuistojen sulkeminen vaikuttaa esimerkiksi koululaisten iltapäiväkerhoihin, kerhotoimintaan sekä vauvaperhetoimintaan.

Romaanin alussa perhevalmentaja menee Mimin kotiin ensimmäistä kertaa. Airio kertoo sosiaaliohjaajan työnsä alussa jännittäneensä kotikäyntejä: että osaa olla kunnioittava ja ottaa toisen huomioon.

”Luotan siihen, että mun katse on kiltti, ja olen aina asiakkaiden puolella”, hän sanoo. ”Mutta oli jännittävää, että toinen antaa mun tulla heidän omaan tilaan.”

Kirjassa on liioiteltu sellaisia elementtejä, jotka Airio itse kokee pelottavina sekä sosiaalialan palveluiden käyttäjänä että työntekijänä. Kolmen lapsen vanhempana hän on ”käyttänyt kaiken maailman palveluita”, mutta haluaa myös muistuttaa meidän kaikkien käyttävän sote-alan palveluita tavalla tai toisella.

”Hyödynsin sitä, mitä olisi työntekijänä tosi inhottavaa tehdä vastoin omaa eettistä käsitystä työstä”, hän kuvailee. Romaanissa nimettömäksi jäävän perhevalmentajan ja Mimin tapaamiset ovat täynnä kiirettä ja lomakkeita; toisen ihmisen kuunteleminen on unohdettu.

En voi kertoa Mimille tai muillekaan, kuinka istun työntehostamisen tiimeissä vatsa supistuen, nielussa vaaleanvihreitä pillereitä ja pelkään, että juuri se on jo otettu hengiltä, puhumisen tila.

Elina Airiolle kirjoittaminen oli pitkään salainen harrastus, ei ammatinvalinta.

Hyppy sosiaalialalta kirjailijaksi on ollut hauska ja yllättävä luokkaretki. Nokialla syntyneen Airion äiti oli palkanlaskija ja isä taksikuski, lapsuus ja nuoruus ”sellainen perusturvallinen”. Kirjoittaminen oli salainen harrastus, ei ammatinvalinta.

Alkuun kirjallisissa piireissä liikkuminen herätti epävarmuutta, ja Airio koki olevansa ulkopuolinen: ei tuntenut keskustelunaiheita, teoksia tai ihmisiä. Nyt hän on kuitenkin tutustunut kollegoihinsa, saanut ystäviäkin.

”On ollut ihanaa ja outoa tavata ihmisiä jotka tekevät taidetta, ja liikkua nyt sellaisissakin piireissä, joissa kirjoittaminen on taiteen tekemistä ja työtä. Se on uusi ajatusmaailma minulle.”

”Olen myös iloinen omasta taustastani enkä arvota niitä, tarkastelen vain erilaisina”, hän lisää.

Romaanin kautta nämä kaksi maailmaa punoutuvat yhteen.

Metsässä juoksee nainen on aiheineen hyvin lähellä Airion päivätyön arkea, mutta tarina on silti kaikin tavoin fiktiota. Kirjoittaessaan Airio oli huolissaan siitä, miten kirja voitaisiin ilmestyessään lukea, ja puhui aiheesta paljon puolisonsa kanssa.

Työyhteisön reaktiokin jännitti, mutta kollegoilta ja esihenkilöltä Airio on saanut ”tosi ihanaa” palautetta romaanistaan.

Airion asiakkaita, heidän tarinoitaan ja kokemuksiaan ei romaaniin saanut päätyä, sen kirjailija päätti jo varhain. Käsikirjoituksen valmistuttua edessä olikin valtava urakka lukea tekstiä vastakarvaan ja poistaa kaikki, joka viittasi millään tavalla johonkin hänen asiakkaistaan.

”Toivon, että se osataan lukea fiktiona – ja kritiikkinä yksityistämiselle ja tehostamiselle”, Elina Airio sanoo.

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen. Gummerus. 204 s.

Kuka?

Elina Airio

  • Syntynyt Nokialla 1991.

  • Valmistunut sosionomiksi Metropoliasta.

  • Työskentelee lapsiperheiden sosiaaliohjaajana.

  • Opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

  • Esikoisromaani Metsässä juoksee nainen julkaistiin helmikuussa 2022 ja oli HS:n kirjallisuuspalkinnon finalisti.

  • Asuu Itä-Helsingissä puolison ja kolmen lapsen kanssa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat