Poikkeuksellisen hyvä runosuomennos taivuttaa kieltä uuteen muotoon

Merkittävän runoilijan poikkeuksellisen onnistunut käännös voi tuoda kieleen kokonaan uutta ilmaisupotentiaalia.

Ann Jäderlund luki runojaan Poesimässan-tapahtumassa Tukholmassa 2022.

14.1. 14:41

Runot

Ann Jäderlund: syvä rakkaus ei ketään (djupa kärlek ingen). Runoja 1992–2015. Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala. 187 s.

Niin suuri rakkaus, että se ei löydä vertaistaan kohdetta. Siinäpä erinomainen aihe runoudelle. Kanadalainen runoilija, antiikintutkija Anne Carson (s. 1950) kirjoittaa teoksessaan Eros, katkeransuloinen (suom. Aki Salmela ja Tommi Nuopponen), että eroottisen halun täyttymättömyys on myös mielikuvituksen ehto. Koska emme tyydy olemassa olevaan, meidän on kuviteltava maailmoja, loitsittava, tehtävä kielellisiä tekoja.

Juuri tekoina koetan hahmottaa ruotsalaisen Ann Jäderlundin (s. 1955) täysin omanlaisensa, kielessä pelkistetyt mutta sielultaan suuret runot. Kuten laadukas lyriikka tapaa tehdä, ne eivät vain kuvaa maailmaa ja kerro siitä tarinoita, ne luovat sitä.

Jäderlund ei kirjoita ylimaailmallisista asioista, vaan on koko ajan kiinni luonnonilmiöissä, valossa, vedessä, puheessa, ihmisten välillä kimpoilevissa tunteissa. Kuitenkin hän vaikuttaa tavoittelevan jotakin kaivattua, mikä on koko ajan melkein läsnä mutta ei aivan.

Jäderlund kirjoittaa: ”Syvällä uivat langat / ei missään dialogissa / Ei ole iloa / siinä solmussa / joka syntyy jokaisen/ suoran päähän.”

Myös jokaisen ihmisyksilön kokemus on periaatteessa toisten kaltainen, silti niiden langat eivät yhdisty ja kellumaan jää yksinäisiä umpisolmuja.

Pohjoismaiden neuvoston palkintoehdokkaanakin ollut syvä rakkaus ei ketään on erinomainen valinta ensimmäiseksi Jäderlund-suomennokseksi. Se on yhtenäinen teos, joka koostuu kahdestatoista runosarjasta, mutta samalla se kattaa suuren osan runoilijan urasta ja erilaisia tyyliperiodeja.

Eräät osastot eroavat paljonkin kokoelman yleisestä tyylistä, kuten alkusoinnuilla ja toistolla leikkivä Narkissosruno: ”Valtakunta sivullani / Sivullani ihon kiilto / Sivullani syvä viilto / Sekä pehmyt silmä alla”.

Kääntäjä Jyrki Kiiskinen on tavoittanut runon poljennon hienosti, mutta se tuntuu ensin olevan väärässä paikassa enimmäkseen pelkistettyjen sikermien seurassa. Vähitellen syykin selviää: suomeksi nelipolvinen trokee nostattaa Kalevala-tunnelman, oli runon aihe ja yleistunnelma mikä tahansa.

Runoilijan kohutuin valikoima Som en gång varit äng (1988) jää kokonaan tämän suomennoksen ulkopuolelle. Kulttuuridebatteja rakastavassa naapurissamme kyseinen teos aloitti yhden 1980-luvun kiivaimmista, tuttavallisemmin Jäderlunddebattenina tunnetun sanasodan.

Kiistan aikana paljastui, että monet miespuoliset kriitikot pitivät naisen kirjoittamaa kokeellista runoutta käsittämättömänä. Jäderlundia pidetään Katarina Frostensonin ohella yhtenä niistä tekijöistä, joiden ansiosta ruotsalainen runous oli 1980-luvulla ensimmäistä kertaa naisten johtamaa.

Jäderlundia ei ole mikään pakko lukea juuri tässä valossa, mutta sieltä löytyy erinomaisia esimerkkejä naiskirjoituksesta ranskalaisfilosofi Hélène Cixous’n hengessä. Jos jokin uusi runous herättää voimakasta vastustusta, koska lukijat pitävät sitä kielellisesti sulkeutuneena, on hyvinkin todennäköistä, että tekijää pidetään myöhemmin klassikkona. Sellaisena, joka on tuonut uusia alueita lyriikan pariin.

Jäderlundin tavassa mennä kielen ja kokemuksen rajoille, tuhoakaan kaihtamatta, on myös jotain, mikä tuo mieleen Paul Celanin, eurooppalaisen runouden klassikoista kenties äärimmäisimmän.

Toisten kärsimykseen samastumisessa ja uskonnollisessa tunteessa on omat lyyriset riskinsä, jotka esimerkiksi näissä säkeissä realisoituvat vähemmän tyylikkäästi: ”kristuksenpaloja revitty / rinnasta kuin juutalaisia uunista”.

Toisaalta juuri runous on tila, jossa näiden lauseiden ympärillä on riittävästi tulkinnallista ilmaa.

Suomennos on jopa poikkeuksellisen hyvä, vaikka tehtävä on mitä ilmeisimmin ollut haastava. Jälkisanoissaan Kiiskinen mainitsee Jäderlundin ottavan ruotsin kielen runsaista prepositioista kaiken irti, kun taas suomi on synteettinen kieli ja perustuu sanapäätteisiin.

Tällaisten suomennosten erityinen ansio on siinä, että kieli tuntuu runossa taipuvan ennen näkemättömään muotoon. Suomi on nyt Jäderlundia rikkaampi, mikä on kielen elinvoiman kannalta merkittävämpi asia kuin äkkiseltään luulisi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat