Jarkko Tontin esseissä ideologiset ääripäät muistuttavat pelottavalla tavalla toisiaan

Jarkko Tontin kolmas esseekokoelma Tarkoituksista ja keinoista pureutuu nykyisiin kulttuurisotiin.

Jarkko Tontti on oman määritelmänsä mukaan ”uskonnoton liberaali individualisti ja globalisti”.

7.1. 11:20

Esseet

Jarkko Tontti: Tarkoituksista ja keinoista. Docendo. 166 s.

Kirjailija, runoilija ja juristi Jarkko Tonttia (s. 1971) sopii kiittää ainakin tulta pelkäämättömästä asenteesta. Hänen kolmas esseekokoelmansa Tarkoituksista ja keinoista pureutuu nykyisiin kulttuurisotiin.

Toiset kiistävät kiukkuisesti cancel-kulttuurin, punavihreän identiteettipolitiikan ja woke-aktivismin olemassaolon. Kyse on heidän mukaansa äärioikeiston leimakirveen heiluttelusta.

Toiset taas hokevat, että ”mitään ei saa enää sanoa”. 2020-luvusta maalaillaan uutta 1970-lukua.

Kahtiajakojen keskellä Tontti edustaa jotain kolmatta: hän on oman määritelmänsä mukaan ”uskonnoton liberaali individualisti ja globalisti”.

Zeitgeistin, ajanhengen, etsintä alkaa uudelta mantereelta. Yhdysvaltain poliittinen kahtiajako repii sukuja, perheitä ja osavaltioita kahtia. Kaikki puhuvat Donald Trumpista. Tontin mukaan demokraattien vasen laita ja itä- ja rannikkojen liberaalit ovat osaltaan syyllisiä kehitykseen.

Tontti lainaa pitkän linjan demokraattia ja Columbian yliopiston professori Mark Lillaa, jonka kirja The Once and Future Liberal (2017) synnytti myrskyn.

Lillan mukaan demokraattien politiikan pitkä linja, Franklin Delano Rooseveltistä John F. Kennedyyn, korosti me-henkeä. Amerikkalaisten keskinäiseen solidaarisuuteen kuuluivat kansalaisoikeuksien lisäksi velvollisuudet.

Nykyinen sukupuolten, seksuaalisuuksien ja etnisten taustojen ylikorostaminen on Lillan mukaan ”vasemmistolaista reaganismia”: kaikessa mennään oma ryhmä, uhriutumis- ja syrjäytymiskokemukset edellä.

Keskilännen köyhät valkoiset vasta tuntevatkin itsensä uhreiksi. Siksi kompromissit ja sovinnon politiikka ovat mahdottomia. Kunhan loukkaannutaan vuorotellen.

Yhdysvaltain akateeminen vapaus on vaarassa. Yksittäisiin tutkijoihin kohdistuvia painostuskampanjoita kirjattiin vuonna 2015 28 kappaletta, mutta 2020 jo 120.

”Vääriä mielipiteitä jahtaavat somesoturit” ja ”toverituomioistuimet” ovat usein ankarimpia omiaan kohtaan. Homo-, islamo- ja transfobiaa voidaan löytää periaatteessa mistä vain.

Välillä Cambridgen yliopistokaupungissa asunut Tontti on seurannut myös Brexit-Britannian akateemisia vääntöjä.

Tunnettu feministi ja lesboaktivisti, Sussexin yliopiston filosofian professori Kathleen Stock joutui eroamaan ajojahdin jälkeen.

Hänen syntinsä oli muistuttaa kirjassaan Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021), että biologiallakin on merkitystä sukupuolista ja seksuaalisista suuntauksista puhuttaessa.

Seurauksena oli 600 yliopistoihmisen vetoomus, jossa tuomittiin Stockin ”haitallinen retoriikka”.

Black Lives Matter -kesänä 2020 orjakauppiaiden ja imperialistien patsaat saivat kyytiä.

Edinburghin yliopiston David Hume -torni nimettiin uudelleen. Olihan valistusfilosofilta löytynyt vanhentuneita mielipiteitä.

Tänä syksynä Lontoossa paljastettiin modernismin äitihahmon ja tajunnanvirran kehittäjän Virginia Woolfin patsas. Hanke oli lähellä kaatua. Olihan Woolf käyttänyt Bloomsbury Group -kirjailijaryhmän vuoden 1910 tempauksessa ”blackface” -naamiota.

Elävää, ristiriitaista ja monitulkintaista historiaa pyritään siis pakottamaan ideologisen moraalisaarnan muottiin.

Oman aikamme iskusanoihin kuuluvat turvalliset tilat, sisältövaroitukset ja kulttuurinen omiminen. Tontin mukaan viimeksi mainittu huolenaihe muistuttaa oikeistolaista etnonationalismia, ajatusta eri kielellisten ja kansallisten ryhmien muuttumattomuudesta.

Kaikkihan me olemme kotoisin Itä-Afrikasta. Jos kulttuurilainat tyystin kielletään, kirjallisuudestakin jää jäljelle lähinnä Karl Ove Knausgård -tyylinen oman navan ympärillä kiehnääminen.

Tontin keskeinen ajatus on poliittisten vastustajien outo samankaltaisuus.

Viime helmikuun 24. päivä merkitsi Zeitenwendeä, ajanhengen perustavaa muutosta. Russlandverstehereiden eli Venäjän ymmärtäjien ja myötäilijöiden aika oli ohi.

Sitä ennen Saksan Die Linke, Espanjan Podemos ja Portugalin kommunistit äänestivät europarlamentissa Venäjä-asioissa yhtä jalkaa oikeistopopulistien kanssa. Ranskan Jean-Luc Mélenchon ja Britannian Jeremy Corbyn syyttelivät vielä alkuvuodesta Natoa ja Yhdysvaltoja Ukrainan jännittyneestä tilanteesta.

Trumpin vapaakaupan vastaisessa retoriikassa ja ”pienen ihmisen puolustuksessa” on samaa klangia kuin 2000-luvun alun globalisaatiokriitikoilla ja Noam Chomskylla.

Jos Fixitin, Suomen EU-eron, ajajat haluavat hyviä sloganeja, Tontti kehottaa kaivamaan esiin 1970-luvun EEC-vastustajien kampanjamateriaalit. Myös vasemmistoliiton ja vihreiden keskeisten poliitikkojen 1990-luvun alun EY-puheista löytyisi puhtia.

Esseet menevät paikoin liian kiihkeiksi ja henkilökohtaisiksi. Tontin, entisen vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerin, poliittinen pesänselvitys tuntuu jatkuvan.

Hän luettelee pääasiassa nuoremman polven aktivisteja, politiikkoja, kulttuurihenkilöitä ja toimittajia, joiden sanomisia ei edes yritetä analysoida. Ilmaus ”laitavasemmisto” riittää leimaamaan heidät tunteen ja retoriikan palolla käyviksi toimijoiksi.

Eivätkö mustat listat olleetkaan taistolaisten ja cancel-kulttuurin kannattajien hommaa?

Tontti toteaa itsekin, että maailman 26 rikkainta ihmistä omistavat enemmän kuin ihmiskunnan köyhin puolisko yhteensä.

Luulisi, että globaalien markkinavoimien kritiikille olisi joskus ihan perusteltua tarvetta.

Tontin juuret ovat toisaalta mannermaisessa filosofiassa, toisaalta scifissä ja supersankarisarjakuvissa. Kokoelman parhaat esseet käsittelevätkin kulttuuria yllättävistä kulmista.

Nautittavaa jälkeä syntyy, kun Tontti lukee unkarilaisen László Krasznahorkain romaania Saatanatango, Béla Tarrin sen pohjalta tekemää seitsen- ja puolituntista taide-elokuvaa – ja Marvelin supersankareita. Elokuvat Avengers: Infinity War ja Avengers: Endgame nousevat Tarrin taidepläjäyksen veroisiksi, ajan olemusta pohtiviksi eepoksiksi.

Kirjan lopussa Tontti tunnustaa lukkarinrakkautensa EU:n henkistä edeltäjää, Itävalta-Unkaria ja saksankielistä ”Mitteleuropaa” kohtaan.

Hän analysoi ”romahdusromaaneja” eli Robert Musilin Miestä vailla ominaisuuksia, Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogiaa ja Joseph Rothin Radetzky-marssia.

Kirjoissa liberaalin ja kosmopoliittisen 1800-luvun lopun ajanhenki jauhautuu nationalismin ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin.

Väkisinkin herää kysymys: olemmeko jälleen samalla tiellä?

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat