Runot
Marjo Heiskanen: Omaa sukua. Siltala. 76 s.
Sukulaisiaan ei voi valita, kuten tiedetään. Vaikka heidät päättäisi jättää taakseen ovet paukkuen, nuo hyväkkäät ovat silti monella tavalla elämässä läsnä.
Monet kirjoittajat tunnustavat tilanteen ja käsittelevät sukuaan proosan keinoin: saadaan lineaarisia sukukronikoita, joissa yksi asia johtaa toiseen useammassa linjassa samaan aikaan, ja viimein koettaa odotettu h-hetki, päähenkilön syntymä.
Mutta entä jos sukulaiset, kuolleet ja elävät, ovat läsnä samaan aikaan ja taistelevat ilmatilasta pääkopassasi? Jos menneisyys ja nykyhetki kieltäytyvät eroamasta? Tai jos koet olevasi vain sivuhenkilö sukulaisten äänekkäässä kronikassa?
Tällaisten kokemuksen käsittelyyn runous voi olla luontevampi väline.
Runot eivät ole tarinoita, vaikka niissäkin voi tarinamuotoa hyödyntää. Sen sijaan ne ovat maailmaa jäsentäviä kielellisiä tekoja, usein myös toiveita: näin voisi olla. Siitä monimuotoisesta, kiehuvasta kaaoksesta, jota sukulaisuus todella on, runomuoto voi auttaa hahmottamaan olennaisuuksia. Toisin kuin romaaneissa, todellisuudessa suku harvoin kertoo tarinaansa, vaan aina vaan jatkaa pälätystä siitä mihin viimeksi jäätiin.
Ehkä vain runolla voi moisesta raivostuttavan hurmaavasta tapahtumisesta saada jokseenkin tolkullista.
Monipuolisen Marjo Heiskasen toinen runoteos Omaa sukua ainakin yrittää, ja puhuttelee kymmenkuntaa elävää ja kuollutta sukulaista. Runoilija ei kerro taustatarinoita, vaan hyppää suoraan asiaan kuin anoppi jouluvierailulla:
”Pietään juhlat, sanon. Ei pakosti kuvitella kaikkia vainaiksi.”
Kokoelman mittaisille bileille tahtia antaa puhujan isän automatkoilla laulama Rosvo-Roope, josta on sitaatteja piilotettuna jokaiseen runoon.
Hahmottuu tylyjä käskylauseita, kiistoja metsähakkuista, helpolla pääsevän taiteilijaserkun säteilyä, puhumatonta sotaa ja loputtomiin toisteltuja anekdootteja.
Heti alusta vastuu siirtyy lukijalle, jota ei kosiskella. Tässä tätä nyt olisi, sukua, runoilija tuntuu sanovan, ota tai jätä.
Ajatussisältö tuntuu näissä runoissa usein tärkeämmältä kuin varsinainen lyyrinen muoto. Paljon jää käsityskyvyn rajoille, joka on runoudessa tärkeä vaikutusalue, mutta osa hahmottuu kiinnostavana jo ensi lukemalta.
Esimerkiksi ajatus siitä, miten suvun jäsenenä jokainen yksilöidään sillä tavalla roolinsa vangiksi, että yhteys muihin ja käsitys ympäröivästä todellisuudesta hapertuu:
”Palkkioksi kovettua raidalliseksi kuin pianon vasarat,/ menettää horisontti ja maan pyöreys, nähdä piste,// ainut.// Ja onko nyt helvetti soikoon moniäänisyyttä että jokainen nurkastaan.”
Myös väkivaltaiseen kurinpitoon ja käskyjen äyskimiseen perustuvaa kasvatusta runoilija suomii paitsi kovin sanoin myös terävästi. Yksi väkivallan julmimmista muodoista on, että lapsi laitetaan osallistumaan juuri siihen toimintaan, jota hänen sydämensä vastustaa.
Muka kaikkitietävien vanhempien näkemykset paljastuvat vuosien saatossa pelkiksi muotioikuiksi, mutta niiden vallassa saatiin paljon tuhoa aikaan:
”Siihen aikaan kuului vihata leppiä. / Uskoit ja kaadoit niitä. / Kaadoit ne ja pakotit auttamaan. // (--) Jätit minut suremaan sisimpiin syihin piilotetut haavat, / pihan perän laa’at laanit.”
Heiskanen hyödyntää runoilijana hyvin sivun tilallisuutta ja erilaisia fontteja sekä graafisia keinoja. Esimerkiksi sivunumerointi on toteutettu yli- ja alleviivaamalla aakkosin ilmaistuja numeroita nollasta yhdeksään.
Jää kuitenkin vaikutelma, että erikoisuuksia on laitettu kirjaan ikään kuin sen runollisuutta korostamaan, sillä lausetasolla kyse on enimmäkseen toteavasta, runoksi pilkotusta proosasta. Mieleen tulee kymmenen vuoden takainen muoti, kun joka runokirjassa piti olla muutama korostetun kokeellinen jippo.
Arvostan silti sitä, että prosaistina ansioitunut tekijä julkaisee runokirjan silloin kuin aineisto tuntuu sellaista vaativan. Vaikka runot ovat nyt jääneet vähän karkeatekoisiksi, romaanina tämä materiaali ei olisi saanut arvoistaan käsittelyä.