Ruotsin maastopalot ja pandemia innoittivat kauhukuvaan, jota keventää huumori

Ilmastokriisi puhkaisee keskiluokkaisen kuplan Jens Liljestrand romaanissa.

Jens Liljestrand on toiminut Expressen-lehden kulttuuritoimittajana sekä kirjoittanut Ruotsissa myyntimenestykseksi nousseen elämäkerran Vilhelm Mobergista.

21.1. 10:05

Romaani

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (Även om allt tar slut). Suom. Jaana Nikula. WSOY. 505 s.

Mikä on arkemme hinta, kun koko ekosysteemimme on tuhon partaalla?

Paljonko meidän täytyy menettää tajutaksemme, kuinka kestämättömällä pohjalla elämäntapamme on?

Ja ennen kaikkea: mitä lapsillemme jää?

Näitä kysymyksiä käsittelee Vaikka kaikki päättyisi, ensimmäinen ruotsalaiskirjailija Jens Liljestrandilta suomennettu teos. Liljestrand on myös toiminut Expressen-lehden kulttuuritoimittajana sekä kirjoittanut Ruotsissa myyntimenestykseksi nousseen elämäkerran Maastamuuttajat-kirjailija Vilhelm Mobergista (1898–1973).

Liljestrandin antamien haastatteluiden mukaan Vaikka kaikki päättyisi syntyi kesällä 2018 Ruotsissa riehuneiden maastopalojen ja yhteensä yli 21 000 ruotsalaista tappaneen koronapandemian yhteisvaikutuksesta.

Romaanin tarjoama näkymä onkin apokalyptinen.

Helteinen elokuu. Massiiviset metsä- ja maastopalot Pohjois-Ruotsissa pakottavat tuhansia ihmisiä evakuoitumaan, minkä seurauksena käynnissä on ryöstelyiden aalto ja maanlaajuinen liikennekaaos.

Samalla väkivaltaiset levottomuudet kiristyvät isojen kaupunkien maahanmuuttajalähiöissä ja yhä radikaalimpia taktiikoita hyödyntävät ilmastoaktivistit ottavat yhteen poliisien kanssa.

Näkökulmahenkilöitä risteävine polkuineen on neljä: Didrik, Melissa, André ja Vilja. Heidän osionsa kerrotaan ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan.

Didrik on kolmen lapsen isä ja keskiluokkaistuneesta elämäntavastaan syyllisyyttä kokeva pr-konsultti. Hänen avioliittonsa on ollut jo pitkään kuralla, ja romaanin mukaansatempaavasti aloittava pako käryävältä Taalainmaalta on myös hänen viimeinen tragikoominen yrityksensä pitää hajoava perhe kasassa.

Didrikin salarakas on Melissa, luokkanousun kokenut influensseri ja serbialaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja. Opioidi- ja somekoukussa viruva nuori nainen julistaa kulutuskulttuurin tarjoamien nautintojen puolesta pysäyttämättömän ilmastotuhon äärellä.

”Älä häpeä olla ihminen” kuuluu hänen nobelisti Tomas Transtörmiltä lainaamansa iskulause.

Melissalle rajoittavat ilmastotoimet näyttäytyvät taantumuksellisena riistona, joka pakottaa hänen hoitokodissa makaavan äitinsä luopumaan lihan syömisestä Didrikin kaltaisten hyväosaisten ilmastoasiamiesten mutustaessa häränfileetä.

Melissan asumisen tukholmalaisessa arvoasunnossa kustantaa entinen tennistähti, Anders Hell, pelaaja joka oli ”huipulla vain kaksi tai kolme vuotta mutta silloin hän voitti tosi paljon”. Hänen kanssaan maastopalojen aikana veneilee André, Hellin ylipainoinen 19-vuotias poika, joka tietää olevansa pettymys elämää suuremmalle isälleen.

André löytää itsensä ensimmäistä kertaa aktiivisesta roolista, kun hän irtautuu vihaamastaan isästä lähtemällä seilaamaan Tukholman saaristossa piilottelevien ilmastoterroristien kanssa.

Samaan aikaan ilmastopakolaisten leirillä Vilja, Didrikin teini-ikäinen tytär, hankkiutuu pelastusautoa kuljettavaksi vapaaehtoistyöntekijäksi valehtelemalla ikänsä. Stereotyyppisen epäkiitollisena shoppailijana kuvatusta Viljasta kuoriutuu poikkeusoloissa kekseliäs ja aikaansaava toimija, joka saa toverikseen jopa lastenkirjojen inhimillistettyjä lemmikkejä muistuttavan berninpaimenkoiran.

Liljestrand tuo romaanillaan Pohjoismaihin dystopian, joka on jo arkea isossa osassa maapalloa.

Maailmanloppu purkautuu hyvinvoivan pohjoiseurooppalaisen keskiluokan, Friedrich Nietzschen silmiään räpyttelevien viimeisten ihmisten, elämään traumaattisesti. Tuhoisa ilmastokriisi murentaa paitsi luontoa elinehtoineen, myös koko modernia länsimaista kehitysuskoa.

Hedonistiseen kuluttamiseen uppoaminen, passiivinen huonon omantunnon poteminen, ja yhteiskunnallisia ristiriitoja kärjistävä ilmastoterrorismi näyttäytyvät romaanissa rikkinäisinä, mutta inhimillisesti ymmärrettävinä reaktioina tulevaisuuden perumiseen.

”Voimme vain toivoa, että pidämme yhteiskunnan pyörät pyörimässä vielä parin vuoden ajan, kunnes seuraava pandemia sulkee taas kaiken. Kunpa meidän ei tarvitsisi syödä hyönteisiä, kotona olisi kahvia ja muuta juotavaa eivätkä rasistit ja hullut valtaisi enää isompaa osaa maailmasta”, kuten Didrik tuskailee.

Liljestrandin Ruotsi on jumissa kapitalistisen realismin vaihtoehdottomassa suossa.

Poliitikot kiistelevät tulipalojen savulle altistuneiden maahanmuuttajien terveydenhuollosta, avokadosalaattia tarjoavat hipsterikahvilat ja väkivaltaisuuksiin sortuvat ilmastopakolaisten leirit elävät rinnakkain – kuitenkaan toisenlaista järjestelmää ei voi edes kuvitella.

Synkän aihepiirin käsitteleminen ei pääse liian raskaaksi. Tarina etenee lukuromaanimaisen viihdyttävästi, ja Liljestrandin viljelemä ironinen huumori tuo mieleen Ruben Östlundin ruotsalaisporvaristoa ruoskivat satiirit ja Don DeLillon postmodernin klassikon Valkoinen kohina.

Epävarmaa muutoksen kipinää tuovat vanhempia sukupolvia vastaan rikkovat nuoret, joilla ei ole enää mitään menetettävää.

Jaana Nikulan käännös ansaitsee kiitosta; se on kauttaaltaan sävykästä ja tekstin elokuvamaisesti vaihtelevan intensiteetin tavoittavaa työtä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat