Romaani
Miia Apukka: Itään ja takaisin. Kirjokansi. 332 s.
Kymmenientuhansien suomalaisten kohtalo Neuvostoliitossa vaatii suuren selvitystyön. Monien tuhansien päätepiste oli traaginen: niskalaukaus, nääntyminen vankileirihelvetissä, vähintään karkotus. Mutta nämäkin historian oikut on tutkittava.
Kolkkoon kirjanpitoon pilkahtaa joskus valoakin, selviytymisiä. Miia Apukan isoisästään kirjoittama romaani Itään ja takaisin punoo näkösälle tällaisen tarinan: päähenkilöt pääsevät neuvostoansasta omin neuvoin.
Romaanissa on sama perusjärjestys kuin Antti Tuurin Ikitiessä (2011). Kummassakin Lapuan-huligaanien ahdistama kunnon mies päätyy itärajan taakse, tekee siellä parhaansa mutta kohtaa yliannoksen kärsimystä, ja pääsee lopulta hengissä kotiin. Plagioinnista ei ole kyse vaan sattuman samankaltaisesta hevosenleikistä.
Apukan teos on Ikitietä selvemmin dokumenttiromaani. Minäkertoja on Eelis Apukka (1908–1976), lappilainen vasemmistohahmo, joka lähtee 1931 salaa neuvostomaahan, järkyttyy lähes kaikesta kokemastaan, ja palaa yhtä salaa kolme vuotta myöhemmin.
Romaani nojaa Etsivän keskuspoliisin raportteihin ja kuulustelupapereihin, perheen kirjeenvaihtoon, uusiin tutkimuksiin – ja totta kai sukupiirissä puhuttuun. Tosiasiapohja on vankka, mutta romaaniksi teoksen tekee se fiktiivinen aines, jolla kirjailija tulkitsee ja tilkitsee tietämyksen aukkokohtia. Faktat taipuvat sujuvaksi epiikaksi.
Kolmeen vuoteen mahtuu vaikka millaista karmeaa. On rämpimistä rajan yli mennen tullen, metsätöissä raadantaa, nälänhätää ja alkeellisia asumuksia, väkivaltaisia kuulusteluja Krestyn ja Shpalernajan vankiloiden rotankoloissa Leningradissa… Jokainen lännestä loikannuthan oli potentiaalinen vakoilija.
Vaan siviilielämääkin on, kuten tiheä rakkaus ja avioliitto Eetin kanssa, koti ja lyhyt toimittajajakso Petroskoissa – ja vihdoin molempien pääsy Suomeen. Eeti oli tullut passilla, ja hän palaa Suomeen passin turvin.
Eelis Apukka oli lusinut poliittisena vankina Tammisaaressa jo ennen loikkausta itään, missä jatkaa neuvostovallan tyrmissä. ”Joskus tuntuu, että siellä olis vankilassaki parempi ko täällä vappauessa”, hän vertaa istuessaan kolhoosin ulkohyyskässä Karjalan korvessa.
Nekin sanat tarttuvat urkkijan korvaan.
Itään ja takaisin etenee realistisesti, läpeensä klaustrofobisin tunnelmin, mutta kerronta ei vaikuta liioittelevalta. Ihmisiä on lähinnä kahta lajia, toiset hyväuskoisia ahdistuneisuudessaan, toiset moraalinsa hukanneita kyynikoita, eikä jako noudata kansallisuusrajoja.
Kun turvallisuuspoliisi GPU:n ote arjesta kiristyy, ihmisiä alkaa kadota, missään ei enää tohdi puhua ja kaikki epäilevät kanssaihmisiään. Elämästä katoaa vähäinenkin ilo.
Eelis ja Eeti tekevät lähtöpäätöksen viime hetkillä, parin vuoden päästä olisi edessä ollut lähtö vastakkaiseen ilmansuuntaan – tai kuopan reunalle.
Miia Apukka hallitsee luontevan murteiden käytön. On ylipäänsä ilo lukea dokumenttiromaania, jossa tekstilliset ansiot eivät hautaudu ylivoimaisen asian alle.
Lyijynraskaita vaiheita, ilmavaa ilmaisua.
Korpikommunistin tie
Veli-Pekka Leppänen
hs.kulttuuri@hs.fi
Kirjoittaja on Skp:n historiasta väitellyt tutkija.
Yhdeksi jälkiajatukseksi Itään ja takaisin -romaanista jää, miten sitkeästi voikaan ihmisen vakaumus pysyä. Eelis Apukka reagoi neuvostokurimukseen toisin kuin vaikkapa Arvo ”Poika” Tuominen: ei muistelmia tai julkista tilintekoa. Hänestä ei tullut antikommunistista mannekiinia.
Kahden maan vankiloista selvittyään Apukka toimi sodan jälkeen vuosikymmenet Skdl:n valtuutettuna Sodankylässä. Hän kuului Skp:hen (tuskin sen neuvostokommunistisimpiin voimiin), sai 1950-luvulla puolueesta potkut epäiltynä ohranan kätyriksi, mutta otettiin anteeksipyynnöin takaisin.
Yksi Eeliksen lapsista, Asko Apukka (s. 1946), istui 1987–1998 Skdl:n ja vasemmistoliiton kansanedustajana Lapista, sitten Kelan johtajistossa 2009 asti. Miia Apukka (s. 1968) on hänen tyttärensä.
Yhä tutkitumpia ovat korpikommunismin tiet.