Proosaa
Knut Hamsun: Ruohottuneilla poluilla (Paa gjengrodde Stier). Suom. Olli Virtanen. Kiuas. 241 s.
Kun Knut Hamsun kuuli Adolf Hitlerin kuolemasta, hän laati Aftenposteniin ylistävän muistokirjoituksen:
”Hän oli ihmiskunnan sotilas, oikeuden profeetta kaikille kansoille. Hän oli korkeimman luokan uudistaja. Hänen kohtalonsa oli toimia ennalta näkemättömän raakuuden aikakautena, jonka uhriksi hän lopulta itse joutui.”
Mikä sai 85-vuotiaan Nobel-palkitun prosaistin kirjoittamaan tällä tavalla natsi-Saksan johtajasta?
Opportunismista tuskin oli kyse, sillä Kolmannen valtakunnan tappio näytti vääjäämättömältä, vaikka natsimiehittäjät eivät vielä olleetkaan antautuneet Hamsunin kotimaassa Norjassa.
Kirjailija ei myöskään ihaillut Hitleriä varauksettomasti, vaikka sanoikin muistokirjoituksessa kuuluvansa diktaattorin ”läheisiin kannattajiin”. Yksityisesti hän puhui Hitleristä vähättelevään sävyyn käsityöläiskisällinä.
Pojalleen Hamsun luonnehti Aftenpostenin tekstiä ”ritarilliseksi”. Poliittisen katumuksen osoitus olisi merkinnyt takinkääntöä, eikä Hamsun pitänyt sellaista kunniallisena.
Viranomaiset eivät pidättäneet Hamsunia heti natsimiehityksen päätyttyä, vaan laittoivat hänet arestiin Landvikin vanhainkotiin. He varmaankin toivoivat, että entinen kansallissankari kuolisi vanhuuttaan ja säästäisi heidät kiusalliselta oikeudenkäynniltä.
Fasismia tukenut yhdysvaltalaisrunoilija Ezra Pound julistettiin hulluksi, mutta Hamsunin kohdalla sellainen ei ollut mahdollista, koska mielentilatutkimus ei löytänyt hänen päästään vikaa.
Oikeuden eteen kirjailija pääsi vasta joulukuussa 1947.
Tuore Hamsun-suomennos, pienkustantamo Kiukaan julkaisema Ruohottuneilla poluilla sisältää kirjailijan puolustuspuheen sellaisenaan.
Se on hämmentävä ja ristiriitainen dokumentti. Välillä Hamsun väittää toimineensa maansa parhaaksi ja myötäilleensä miehittäjiä taktisista syistä, välillä hän kertoo eläneensä puolikuurona erakkona vailla tarkkaa kokonaiskuvaa Norjan tilanteesta.
”Olen yrittänyt ymmärtää, mistä kansallissosialismissa oikeastaan oli kysymys, olen yrittänyt hahmottaa sitä, mutta siitä ei tullut mitään”, Hamsun sanoi puolustuspuheessaan.
Myöhemmin samassa puheessa hän perusteli ratkaisujaan sillä, että kansallissosialismi lupasi Norjalle loistokasta tulevaisuutta. Norja saisi näkyvän aseman suurgermaanisessa maailmanyhteisössä. Kirjailijan mielestä tällainen aate oli suuri ja kaunis, taistelun ja vaivannäön arvoinen.
Natsimiehittäjiä myötäilleitä kirjoituksiaan Hamsun luonnehti vastuulliseksi toiminnaksi. Niillä hän halusi estää Norjan kansaa käyttäytymästä uhmakkaasti saksalaisia kohtaan, koska siitä koituisi tuhoa ja kuolemaa.
Tuomioistuin säästi kirjailijavanhuksen vankeustuomiolta, mutta langetti hänelle tuntuvat sakot. Hamsunin Marie-vaimo ja SS-joukoissa palvellut Arild-poika sen sijaan joutuivat telkien taakse.
Natsimiehityksen aikana Marie Hamsun julisti kansallissosialismin uljautta omalla ja välillä aviomiehensäkin suulla ja edisti saksalaisten nuoleskelulla näyttelijänuraansa.
Knut Hamsun ei ollut ainoa äärioikeistolaisiin ajatuksiin viehtynyt kulttuurihahmo. Fasismin lumoihin lankesivat muun muassa Martin Heidegger, Carl Schmitt, Gottfried Benn, Louis-Ferdinand Céline, Pierre Drieu La Rochelle, Luigi Pirandello ja Ezra Pound.
Fasismi oli 1930-luvun maailmassa yksi kolmesta suuresta poliittisesta aatteesta. Se vetosi niihin, jotka näkivät liberalismissa ja kommunismissa rappion tunnusmerkit.
Hamsun asui nuorena neljä vuotta Yhdysvalloissa eikä viehtynyt amerikkalaiseen mammonanpalvontaan. Myöskään Neuvostoliiton edustama kollektivismi ei houkutellut häntä puolelleen.
Tarmo Kunnas huomauttaa elämäkerrassaan Knut Hamsun – Modernisti ja anarkisti, että 1859 syntyneelle kirjailijalle demokratia ei ollut samanlainen perustava arvo kuin myöhemmille sukupolville.
Hamsun kasvoi patriootiksi ja piti kansallissosialismia saksalaisena versiona patriotismista. Kirjailijan isänmaallisuuteen sekoittui ihailu arkaaista, luonnonläheistä elämänmuotoa kohtaan.
Vaikka Hamsunin tuotanto sisältää kristillisviritteistä myötätuntoa köyhiä ja heikkoja kohtaan, hänen maailmankuvansa oli amoraalinen: Luonto on kaunis mutta armoton, ei ole puhdasta hyvää ja pahaa, on vain voimia ja vastavoimia, elämä on taistelun sävyttämää.
Hamsunin natsisympatioita voisi verrata Pentti Linkolan natsisympatioihin. Teollinen yhteiskunta ja kulutuskeskeinen elämänmuoto edustivat molemmille suurinta saatanallisuutta. He vihasivat modernia maailmaa niin syvästi, että näkivät luontoelämyksiä korostavissa kansallissosialisteissa tervehenkisen toivon pilkahduksen.
Kirjailijana Hamsunia voisi luonnehtia Volter Kilven tapaan antimoderniksi modernistiksi. Siinä missä Kilven Saaristosarja kuvasi uudenlaisella kerronnalla puritaanista kustavilaista kyläyhteisöä, Hamsun kuvasi uudenlaisella kerronnalla omalaatuisia laitapuolen kulkijoita.
Ulkoisen todellisuuden sijasta Hamsun keskittyi sisäisiin todellisuuksiin ja sai ihmispsyykestä esille sellaisia kerrostumia, joita klassinen realismi ei kyennyt kartoittamaan.
Vuonna 1919 ilmestyneellä Nälkä-romaanilla läpimurtonsa tehnyt Hamsun lukeutuu modernismin tärkeimpiin edelläkävijöihin.
Ruohottuneilla poluilla ei edusta mitään vakiintunutta kirjallista lajityyppiä, vaan sekoittelee faktaa ja fiktiota, mietelmää ja muistelmaa, pamflettia ja parodiaa, luontokuvausta ja päiväkirjaproosaa.
Hamsun kirjoitti teoksen todistaakseen, ettei ole seniili. Siinä hän myös onnistui, vaikka tekstistä paistaakin, että se on vanhuudentyö.
Hamsunin kertojaminä on hapertuva ja haurastuva olento: ”En edelleenkään tajua paljoakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu, luen lehtiä ja tutkin sähkösanomia.” Hän kuoli helmikuussa 1952.
Tekstiä sävyttävä harhailun poetiikka luo vastapainoa suoraviivaisemmille tutkinta- ja oikeusistuntojaksoille.
Ruohottuneilla poluilla ei tarjoa yksiselitteisiä vastauksia Hamsunin poliittisille erehdyksille, mutta auttaa hahmottamaan kirjailijan ristiriitaista persoonaa monista suunnista.