Venäjä tappaa aina samoilla valheilla, näyttää Nobel-voittajan dokumenttiromaani

Valheellisen patriotismin nimissä taas hyökkäävä Venäjä voisi olla demokratia, jos Svetlana Aleksijevitšia kuunneltaisiin.

Neuvostosotilas poistumassa viimeisten joukoissa Afganistanista, ja äiti etsimässä poikaansa sodasta palanneiden joukosta keväällä 1989.

8.1. 16:00

Romaani

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat (Tsinkovyje maltšiki). Suom. Pauli Tapio. Tammi. 431 s.

Demokratian tunnistaa siitä, että missään muualla sen epä­kohtien kritiikki ei ole yhtä asian­tuntevaa, osuvaa ja armotonta kuin kyseisessä maassa itsessään. Sankareita ovat ne, jotka osoittavat vinoutumia ja siten auttavat systeemiä korjaamaan itse itseään.

Venäjä voisi olla sellainen maa, samoin sen Neuvostoliiton ajalta periytyvät alusmaat.

Näin olisi, jos Svetlana Aleksijevitšin, 75, kaltaisia yksi kaikkien puolesta -periaatteella toimivia kansalaisia kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin. Vainoamisen, pahoinpitelyn, vangitsemisen ja maanpakoon ajamisen sijasta.

Turvassa he eivät ole edes paossa, sillä taloissa on ikkunat.

Epätoivoinen äiti peittää kasvonsa etsiessään poikaansa Afganistanista vetäytyneiden neuvostosotilaiden joukosta Neuvostoliittoon kuuluneessa Uzbekistanissa keväällä 1989.

Aleksijevitšin alkujaan vuonna 1991 ilmestynyt dokumenttiromaani Sinkkipojat masentaa. Neuvostoliitto kävi joulukuusta 1979 toukokuuhun 1989 Afganistanissa veristä alistamissotaa, ja Venäjä syyllistyy nyt samaan, vieläpä kovin samoin, räikeän valheellisin korulausein.

Totalitarismin nimi vaihtui, mutta sen ydin pysyi: ihmisiä tapetaan surutta. Myös omia.

Aleksijevitš muotoilee kirjallisuuden ydinkysymyksen näin: ”Paljonko ihmisessä on ihmistä?”

Putinin ”erikoisoperaation” tavoin Brežnevin ydinkoplan sodasta Afganistanissa piti tulla nopea ja voitokas. He pelkäsivät Iranin islamilaisen vallankumouksen leviämistä Neuvostoliittoon, tarkemmin sanoen oman kaikkivaltiutensa murenemista.

Siksi Afganistaniin piti mennä vapauttamaan ystäviä, sosialismin saralle tietenkin.

Aleksijevitšin haastattelemat veteraanit puolestaan olivat siinä käsityksessä, että muussa tapauksessa amerikkalaiset imperialistit olisivat miehittäneet Afganistanin jo seuraavana päivänä. Lisäksi olisi kiva sitten palatessa napata mukaan kaikenlaista kamaa, jota kotoa puuttui: kasettimankkoja, farkkuja, afgaaniturkkeja...

Moni myös ilmoittautui vapaaehtoisesti, sillä ”niin pitkälle kuin muistan, minua on aina opetettu uskomaan”, kuten Sinkkipojissa kiteytetään. ”Aina vain uskomaan!”

Epäileminen sen sijaan olisi epäisänmaallista.

Oli itänaapurimme nimi mikä tahansa, aina se oikeuttaa hyökkäyssotansa kertomuksella ulkoisen uhan torjumisesta. Muualla Napoleon ja Hitler kuolivat jo kauan sitten.

Puna-armeijan sotilas näyttää voitonmerkkiä Neuvostoliiton joukkojen vetäytyessä Afganistanista toukokuussa 1989.

Pikasota kuitenkin kesti yli yhdeksän vuotta ja päättyi tappioon.

Teoksessa siteeratun tilaston mukaan Neuvostoliiton asevoimat menetti kaikkiaan 15 051 henkilöä ja 417 sotilasta katosi. Vielä vuonna 2000 vankeudesta palaamattomia ja jäljittämättömiä oli 287.

Todellisten lukujen arvellaan olevan huomattavasti suuremmat. Kuitenkin ne joka tapauksessa jäävät siitä, mitä Ukrainassa on nyt menetetty alle vuodessa.

Aleksijevitšin kokoaman äänten kuoron perusteella johtajat rakensivat omaa loistokkuuttaan ja imperiumia Suuren isänmaallisen sodan muistolla. Monen Afganistanissa kaatuneen hautakiveen laitettiin sanat ”täyttäessään kansainvälistä velvollisuuttaan”.

Kaiketi se on täysin käypä ilmaisu myös nyt.

Venäjän presidentti Vladimir Putin poseeraa Afganistanin-sodan veteraanien kanssa Afganistanista vetäytymisen 25-vuotismuistotilaisuudessa Sotšissa helmikuussa 2014.

Aleksijevitš haastatteli tuoreeltaan kymmeniä Afganistanin veteraaneja, niin miehiä kuin naisiakin, sekä lohduttomaan suruun pudonneita omaisia.

Etenkin äitejä. Pojat palasivat sinkissä.

Tai raajansa, silmänsä ja järkensä menettäneinä. Takaisin tuli eri ihminen kuin lähti.

”Heitä kaikkia kutsuttiin sankareiksi. Internationalistisotureiksi. Mutta minun poikani oli murhaaja... koska hän teki täällä sitä, mitä oli tehnyt siellä”, heti ensimmäisen tapauskertomuksen Äiti itkee.

”Hän tappoi ihmisen minun lihakirveelläni... ja aamulla toi sen takaisin ja pani kaappiin. Niin kuin jonkun lusikan tai haarukan.”

Haavoittuneet neuvostosotilaat odottavat kotiinpaluuta Afganistanissa keväällä 1989.

Teoksen ytimen muodostaa petos.

Ensin houkutellaan tai määrätään ulkomaille parantamaan maailmaa jalolla sosialismin aatteella. Silti ”satatuhatta sotilasta vieraassa maassa”, kuten muuan viestimies arvelee, ”on salaisuus”. Valtiojohtoinen media ei kerro koko totuutta, mutta väki aavistelee kyllä.

Perillä ei odota ainoastaan vihollinen vaan nuoria tulokkaita nöyryyttävät ”toverit”, surkea varustus, kuumuus, taudit ja kaoottinen sairaanhoito. Upseerit joivat spriit, todetaan.

Afganistanilaisia sodassa lahdattiin luultavimmin toista miljoonaa. Miehiä, naisia ja lapsia.

Kotona Neuvostoliitossa televisioreportaasit esittävät silkkaa sankarillisuutta. Yhdessä ”vapautettujen” afgaanien kanssa Kabuliin ja muihin kaupunkeihin istutetaan ”ystävyyden lehtikujia”.

Samaan aikaan kotimaahan rahdataan jo sinkkiarkkuja. Niistä metelöiminen olisi kuitenkin epäisänmaallista toimintaa.

Siksi äitien pitäisi surra hiljaa yksin haudoilla. Se merkitsee sitä, että miesten taistelun päätyttyä naisten sota jatkuu rauhan aikana, Sinkkipojat todistaa.

Nainen sivelee Afganistanissa kuolleen sotilaan kuvaa Valko-Venäjän Minskissä pidetyssä Afganistanista vetäytymisen 20-vuotismuistotilaisuudessa helmikuussa 2009.

Petos täydentyy vetäytymisen jälkeen glasnostin oloissa. Sitä maata, joka tuuppasi sadat tuhannet sotaan, ei oikeastaan enää ole.

”Ensi alkuun meidän ei sallittu kokoontua yhteen”, muuan viestimies kertoo. ”Meitä pelättiin, saattaisimme muka levittää epäterveitä huhuja. Kuiskutella. Niin ja jos olisimme organisoituneet, olisimme taistelleet oikeuksistamme.”

Tykkimies jatkaa Gorbatšovin ajasta: ”Nyt meidät tuomitaan. Sanotaan, että rikollisen käskyn noudattaminen on rikos. Mutta minä uskoin niihin, jotka antoivat käskyjä!”

Sekä vielä: ”Nyt minä kadehdin kuolleita. Kuolleisiin ei satu.”

Kuolleilta, vammautuneilta ja heidän omaisiltaan vietiin oikeus heidän omaan kärsimyshistoriaansa, Aleksijevitšin kuoro pauhaa vastustamattomalla voimalla.

Alkujaan Sinkkipojat ilmestyi vuonna 1991. Toinen, laajennettu laitos valmistui 2013, ja sen runoilija Pauli Tapio on nyt taiten suomentanut.

Sadan sivun mittaisessa lisäyksessä tapauskertomuksen kohteeksi joutuu Aleksijevitš itse. Edes osittaisen vapauden aika on ohi, ja Minskissä käydään oikeutta häntä vastaan siksi, että Sinkkipojat riistää nuorisolta sen uljaan historian.

Svetlana Aleksijevitš median piirittämänä hänen saapuessaan Valko-Venäjän tutkintakomission kuultavaksi Minskissä elokuussa 2020.

”Neuvostoliiton sankareista pitää kirjoittaa kauniita kirjoja, eikä tehdä heistä tykinruokaa”, kuten yksi syytteen nostaneen sankarivainajan äiti julistaa.

Heti sodan jälkeen hänkin tosin puhui ihan toisin.

Aleksijevitšistä masinoidaan lännen kätyriä ja käskyläistä, lahjottua petturia, jolla on ”kaksi mersua”.

Tässäkin osuudessa kirjailija käyttää sitaattitekniikkaa. Muut puhuvat ja kirjoittavat, hän leikkaa, liimaa ja dramatisoi aineistosta kokonaisuuden.

Niistä ansioista heltisi Nobel-palkinto vuonna 2015.

Oikeudenkäynti olisi naurettava farssi, ellei se olisi totta. Laajennettu laitos näyttää Aleksijevitšin Franz Kafkan mielikuvituksesta, peloista ja yliluonnollisuudesta ammentavan perinteen jatkajana, vaikka silkka arkinen todellisuus tarjoaa ainekset.

Alkulaitoksen johdannossa kirjailija kysyy itseltään, ”miten voi samanaikaisesti elää historiaa ja kirjoittaa siitä?”

Laajennetun laitoksen lopputulema tähdentää, että menneisyys pysyy edessämme.

Pysyy ainakin siinä tapauksessa, että omaa etuaan tavoittelemattomia, rohkeita sieluja riittää.

Kuten juuri kirjailijamme. Tai hänen teoksessaan siteeraama pietarilainen Grigori Brailovski, Suuren isänmaallisen sodan invalidi:

”Nyt tiedämme, että siinä likaisessa sodassa meidän sotilaamme tappoivat turhaan yli miljoona afgaania ja menettivät yli viisitoistatuhatta miestä.”

”En ymmärrä, mistä hänet halutaan nyt tuomita. Totuudestako?”

Kuka?

Svetlana Aleksijevitš

Svetlana Aleksijevitš Minskissä lokakuussa 2015 kuultuaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämisestä.

  • Syntyi 31.5. 1948 Neuvosto-Ukrainan Stanyslavivassa (nykyisin Ivano-Frankivsk). Isä valkovenäläinen sotilas, äiti ukrainalainen.

  • Valkovenäläinen toimittaja ja kirjailija.

  • Presidentti Aljaksandr Lukašenkan politiikan vastustaja. Joutui muuttamaan vuonna 2000 ulkomaille yli kymmeneksi vuodeksi.

  • Opposition johtohahmoja vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen nousseissa mielenosoituksissa. Poistui maasta saman vuoden syyskuussa, asuu Berliinissä.

  • Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2015 ”moniäänisistä teoksista, kärsimyksen ja rohkeuden monumentista ajassamme”.

  • Sodalla ei ole naisen kasvoja, 1985; suom. Robert Kolomainen, SN-kirjat, 1988; uusi laajennettu laitos suom. Pauli Tapio, Tammi, 2017.

  • Sinkkipojat, 1991, toinen laitos 2013; suom. Pauli Tapio, Tammi, 2023.

  • Tšernobylista nousee rukous, 1997; suom. 2000, laajennettu laitos 2015, molemmat kääntänyt Marja-Leena Jaakkola ja kustantanut Tammi.

  • Neuvostoihmisen loppu, 2013; suom. Vappu Orlov, Tammi, 2018.

Sodan äänet

Katkelmia eri puhujien osuuksista Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanissa Sinkkipojat.

Sairaanhoitaja: Meillä kaikilla oli keripukki, minulta putosivat kaikki etuhampaat. He myivät peittonsa ja ostivat hasista. Jotain makeaa. Krääsää… Siellä oli niin värikkäitä kauppoja ja niissä kaupoissa kaikkea houkuttelevaa. Meillä Neuvostoliitossa ei ollut mitään sellaista, he eivät olleet ikinä nähneet vastaavaa. Ja aseetkin he möivät, patruunat, jotta heidät sitten myöhemmin tapettaisiin niillä samoilla aseilla ja patruunoilla. Ostivat sillä rahalla suklaata… piirakoita…

Sotamies, tykkimies: Yrittäkää ymmärtää, että kun sotii vieraassa maassa ja ties mistä syystä, on vaikea uskoa mihinkään ihanteisiin. Löytää jokin merkitys.

Vääpeli, tiedustelu­komppanian lääkintäaliupseeri: Neuvostosotilas on kaikkein halvin sotilas. Kaikkein kärsivällisin ja vaatimattomin. Häntä ei huolleta eikä suojata. Hän on kulutustavaraa. Niin oli vuonna neljäkymmentäyksi… ja myös viisikymmentä vuotta myöhemmin. Miksi?

Äiti: Aikaisemmin minä vihasin Sašan tappajia. Nykyään minä vihaan valtiota, joka lähetti hänet sinne. Älkää kertoko nimeäni… Hän on nyt yksin meidän. Emme anna häntä kenellekään. Edes hänen muistoaan…

Yliluutnantti, kranaatin­heitin­joukkueen johtaja: Sota on loppunut… Nyt meidät yritetään unohtaa, työntää syrjään jonnekin. Kätkeä. Niin se oli silloinkin, kun sodittiin Suomea vastaan… Kuinka monta kirjaa onkaan kirjoitettu suuresta isänmaallisesta sodasta, mutta Suomen kanssa käydystä sodasta ei mitään… Kukaan ei halua muistella hävittyä sotaa.

Sotamies, tiedustelija: Silloin kun minulla oli silmät, olin sokeampi kuin nyt. Haluan puhdistautua kaikesta. Tästä kaikesta liasta, johon meidät on raahattu. Ja omasta muistista… Öisin on kauheaa, koska näen… Unessa en ole sokea…

Sotilasvirkahenkilö: Lähdimme valtiosta, joka tarvitsi tämän sodan, ja palasimme valtioon, joka ei tarvitse sitä. Sosialismi on kotonakin romahtamispisteessä, eikä ole puhettakaan sen levittämisestä toisiin maanosiin.

Valko-Venäjän yhdistyneen demokraattisen puolueen neuvosto: Jokainen Sinkkipoikien sivu on kuin kehotus: hyvät ihmiset, älkää salliko tämän verisen painajaisen enää toistua!

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat