Tietokirja
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus. 453 s.
Professori Maria Lähteenmäki (s. 1957) liikuskelee yleensä historian avarilla rajamailla, aikojen ja seutujen liukuessa vaivihkaa toisen näköisiksi. Mutta hänen uusin Punapakolaiset-teoksensa kohdistuu tarkahkosti 1920–30-luvun itärajan takaiseen Neuvosto-Karjalaan – ja vielä täsmällisemmin ”suomalaisnaisten elämään ja kohtaloon”.
Sotienvälisen Karjalan traagista aikaa on ennenkin pengottu, ja Lähteenmäki hyödyntää tutkimuksia asianmukaisesti. Mutta aivan ennen koskemattomia alkuperäislähteitä hän on löytänyt tiedeakatemian arkistosta Petroskoissa.
Ne ovat pieniä elämäkertoja, joita suomalaisnaiset ovat laatineet itsestään vuosina 1931–35, ennen suurta vainoaaltoa. Jopa 400 naisen tietokanta on otoksena laaja.
Uusi lähteistö mahdollistaa mikrohistoriallisia näkökulmia, tavallisten ihmisten kokemuksia. Historiaan kadonneiden naisten omat äänet tuovat teokseen autenttista painoa.
Ampumaharjoitukset Petroskoissa 1920-luvulla. – Kaikki artikkelin kuvat kirjan kuvitusta.
Milloin ja miksi suomalaisia lähti itärajan taakse?
Suuria ryhmiä oli kolme: keväällä 1918 paenneina kymmenisen tuhatta punaista, 1930-luvun alussa noin 15 000 luvatonta rajaloikkaria, lopuksi 6 500 amerikansuomalaista. Kokonaisluku on arviolta 31500 suomalaista.
Huomattakoon, että kaikkia ei tarkasti ottaen voi lukea ”punapakolaisiksi”, siis vuoden 1918 ryhmäksi. Joukossa oli tuhansittain kotimaan pula-ajan ajamia työttömiä, satoja lapualaisten ahdistamia tai raaemmin muiluttamia, tuhansia houkuteltuja Amerikasta, mielijohteesta seikkailleita, aviomiehen jäljessä menneitä vaimoja lapsineen…
Motiivien pilkuntarkka erottelu on mahdotonta, mutta Lähteenmäen mukaan ylivoimainen enemmistö lähti matkaan taloudellisista syistä. Skp:n (Suomen kommunistinen puolue) etappiteitse lähettämänä meni vain murto-osa kaikista, ja ylipäänsä kovin harvat olivat skp:läisiä.
Suomalaisille työläisnaisille, kirjan pääryhmälle, bolševismi oli kolkko pettymys. Jos vielä 1920-luvulla oli meilläkin maalailtu yleviä kuvia emansipaatiosta idässä, rajantakainen arki särki pian illuusiot.
Neuvostoliitossa naisten työtaakka vain kasvoi, perheiden toimeentulo oli avutonta eikä sukupuolten tasa-arvosta ollut merkkiäkään. 1930-luvulla oltiin jo hengenvaarassa.
On hyvä, että teos tähyilee suomalaisyhteisöä lattiatasolta. Emigranttijohtajia – kuten Edvard Gyllingiä, Santeri Nuortevaa, Yrjö Sirolaa, Kullervo Manneria, Kustaa Roviota tai Hanna Malmia – on jo usein ruodittu, syytä toki onkin, mutta tavallisia taakankantajia on seurattu paljon niukemmin.
Lähteenmäki ainakin yrittää sitä – sen verran mitä lähdepohja antaa myöten.
Krasnyi borin muistolehdon männyn runkoon on kiinnitetty metsikköön ammutun loikkarin Lydia Mikkolan valokuva. Petroskoin kupeessa sijaitseva muistolehto on pyhitetty vuosien 1937–38 vainon uhreille.
Kirjaan liitteineen on koottu valtavasti tietoa Karjalan suomalaisista naisista, loppuluvuissa varsinkin Stalinin terrorin uhreina. Yleiskaava oli se, että kun aviopuoliso ammuttiin, tämän kansanvihollisena tuomitun vaimo ja lapset pantiin vankileirille tai karkotettiin.
Vaan kyllä viikate, tasa-arvomaassa, niitti naisiakin. Kymmenesosa kaikista Neuvostoliitossa tuomituista oli naisia.
Neuvostotuomiolla teloitetuksi on laskettu tulleen kaikkiaan 15 000 suomalaista, ja näistä uhreista 2 000 oli amerikansuomalaisia.
Lähteenmäki panee myös huomiota uhrien muistopaikkoihin Karjalassa. Mäntymetsissä lepää tuhansia syyttömiä.
Lähteenmäen läpikäymät kirjeet värittävät teosta. Viestit Suomeen ovat kylmää luettavaa.
”Jos olisin tiennyt, että täällä on tällaiset olot, olisin mieluummin kuollut Suomessa nälkään kuin tullut tänne nälkää näkemään”, manaa työläinen Karhumäessä.
”Terve täältä helvetistä: jossa kortti kädessä pitää joka päivä seistä jonoissa aamusta iltaan”, raportoi toinen Syväriltä 1933. ”Tavat ovat samat kuin mustimman taantumuksen vaikka se on punaista väriltään.”
Hyiseksi jähmettyi myös Suomen Moskovan-lähetystön asenne paluuta anoviin suomalaisiin. Hylkäys oli lähes aina tuloksena, tuli avunpyyntö sitten sukulaisilta Suomesta tai ansassa olevilta passittomilta emigranteilta.
Erityistutkimus tästä aiheesta olisi kovasti paikallaan, kun niin huolella on jaksettu kammata monia muita alueita ulkoministeriön satavuotisessa historiassa.
Karjalan nuorisoa oppimassa punanurkassa sosialistista työntekoa, oikeaa ideologiaa ja kurinalaisuutta.
Punapakolaiset-teos on tyrmistyttävä työnäyte. Maria Lähteenmäki sukeltaa teemaan täysillä ja pohjaa myöten, lähteiden pöyhintä on paitsi kekseliästä myös lievästi sanoen viitseliästä.
Kuten ennenkin, hän ottaa tutkittavan asian aivan sydämenasiakseen. Joku lukija saattaa kavahtaa innostuneen heittäytyvää otetta, itse en niinkään – paatoksen takaa löytyvät ne oleellisetkin seikat.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheuttaa väistämättä taka-askelia Karjala-tutkimukseenkin. Tämä kirja on kuitenkin askel eteenpäin.
Tummiin pukeutunut hääpari ikuistettuna repolalaisen kodin seinälle. – Neuvostohallinto ujuttautui perheen sisäisiin asioihin monin tavoin avioliittorituaaleista lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen, jopa kotien sisustamiseen, kertoo kirjan kuvateksti. Vapaan 1920-luvun jälkeen neuvostopropagandassa julistettiin 1930-luvulla, kuinka ”Neuvostojen maassa perhe on suuri ja vakava asia”.
