Tuomo & Markus teki viiden tähden albumin, joka saattaa olla käänteentekevä

Koronan viivästyttämää, laulut ja tekstit edellä tehtyä Game Changing -albumia kannatti odottaa.

Markus Nordenstrengin (vas.) ja Tuomo Prättälän lauluissa välähtävät aika ajoin Kalifornian valot ja varjot, mutta pohjoisen suodattimen läpi. Siksi heidät kuvattiinkin Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

10.1. 12:15

Americana, indie folk / Albumi

Tuomo & Markus: Game Changing. Grandpop. ★★★★★

”Tuntemamme elämäntapa tulee vääjäämättä muuttumaan”, laulavat Tuomo Prättälä ja Markus Nordenstreng toisen englanninkielisen albuminsa alussa, sen vähitellen kehkeytyvässä nimikappaleessa Game Changing.

Niin tietysti, sillä vääjäämätöntä on vain muutos, kuten he muistuttavat vielä albumin lopussa. Mutta nyt tätä ilmastonmuutosta alkujaan kommentoinutta avausta kuuntelee vähän toisin. Prättälä ja Nordenstreng sävelsivät, sanoittivat ja äänittävät sen hyvän aikaa ennen koronapandemiaa.

Lopulta korona asettui vuosia valmistellun albumin hidasteeksi, sillä ensimmäinen single aiottiin julkaista keväällä 2020, ennen Euroopan-kiertuetta. Kuuden muusikon Tuomo & Markusin piti tehdä se albumin toisen ulkomaisen vierailijan, yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Jonathan Wilsonin kanssa.

Mutta keikkojen peruunnuttua ja epävarmuuden jatkuessa Game Changingin julkaisua jouduttiin siirtämään useita kertoja, ja viime lokakuussa vielä tämän uuden vuoden tammikuulle. Vinyylitehtaat olivat ylityöllistettyjä, tukossa.

Musiikillisesti viivästymisestä ei ole ollut silti haittaa, sillä muotivirtauksista riippumattomat ja tyyleiltään ”ajattomat” laulut eivät ole ikääntyneet kahdessa, kolmessa vuodessa yhtään. Ellei ole käynyt päinvastoin, sillä monet kuulostavat teksteiltään nyt, tammikuussa 2023, vielä ajankohtaisimmilta.

Pakollisen tauon paras sivutuote on saattanut olla silti se ”ylimääräinen” aika, jonka he saattoivat käyttää erilaisiin jälkitöihin. Huippuun viritetty tuotanto ja monikerroksinen, immersiivinen äänimaailma täydentävät albumin, joka voi olla käänteentekevä – ”game-changing” – ainakin yhtyeelle Tuomo & Markus. Ja ehkä jossain määrin myös Prättälän ja Nordenstrengin omille urille laulaja-lauluntekijöinä.

Toki odotukset olivat kiitetyn debyytin jäljiltä kohtuullisen korkealla. Neljä vuotta valmisteltu ja elokuussa 2016 julkaistu Dead Circles kuulostaa tämän jälkeen silti pikemmin esityöltä, kahden lahjakkaan laulaja-lauluntekijän moninaisia vaikutteita selvittelevältä ensivaiheelta.

Ja tietysti osansa on nyt orgaanisella ja omasointisella yhtyeellä – basisti Jeremias Ijäs, steel-kitaristi Miikka Paatelainen, trumpetisti Verneri Pohjola, rumpali ja pasunisti Juho Viljanen – joka oli pääosin Yhdysvalloissa äänitetyllä ensialbumilla vasta idullaan.

Oleellinen oivallus on silti se, että Prättälä ja Nordenstreng eivät ota tästä kokoonpanosta irti kaikkia tehoja kaiken aikaa, tai ottavat aika harvoin. Kerroksellisia sovituksia on tehty sekä moniääninen laulu että teksti edellä – kuten näiltä pohjoisamerikkalaisiin tyyleihin perehtyneiltä laulaja-lauluntekijöiltä on lupa odottaa. Yhdentoista oman kappaleen Game Changing onkin kokonaisuus, jossa tarinat – usein ajankohtaisia, usein yhteiskunnallisesti kantaaottavia – eivät tunnu välttämättömiltä täytteiltä, koska jotain pitää kuitenkin laulaa.

Tuomo & Markus saattoi nostattaa alussa kulmia, sillä perustajilla ei tuntunut olevan paljoakaan yhteistä. Prättälä oli ansioitunut Ilmiliekki-jazzkvartetin pianistina ja 1970-lukulaista englanninkielistä soulia esittävänä menestyvänä sooloartistina, Nordenstreng laulajana ja kitaristina, jonka englanninkieliset laulut versoivat amerikkalaisesta klassisesta rockista ja myöhemmästä hybridistä, jota kutsutaan americanaksi.

Yhteinen sävel löytyi silti nopeasti ja täydellistyy nyt Game Changingilla, jota kannattelee kaksi hienosti yhteen soivaa laulajaa sekä kaksi toisiaan täydentävää lauluntekijää, jotka lähestyvät samoja vaikuttajia eri tulokulmista. Mutta musiikkia ei voi typistää yhteen tai kahteen tyyliin, sillä kappaleet eivät ole sävellyksellisesti ja sovituksellisesti yhteismitallisia.

Siellä täällä häivähtäviin vertailukohtiin vaikuttaa tietysti vastaanottajan oma historia. Kuuleeko esimerkiksi texmex-tyylisessä Hecho En Mexicossa lauluntekijä Ry Cooderin kaikuja tai tunnistaako soulahtavassa, Occupy-liikkeen innoittamassa We’re Not Buying Itissa lauluntekijä Curtis Mayfieldin. Sen ajanmukaisen soolon soittaa albumin toinen vierailija, kitaristi Marc Ribot.

Mitä täysosuman jälkeen voi vielä odottaa? Ehkä ainakin sitä myöhemmin julkaistavaa instrumentaalialbumia, jonka sama kuuden muusikon Tuomo & Markus on jo tehnyt, ja vahvistettuna toisella rumpalilla.

Rock / Albumi

Tasavallan Presidentti: The Lost 1971 Studio Session. Svart Records. ★★★★

Karvapäägallerioiden kärkiyhtye Tasavallan Presidentti teki toisen ”pitkäsoittonsa” elokuussa 1970 tukholmalaisessa huippustudiossa ruotsalaiselle yhtiölle, kansainväliseen jakeluun ja ulkomaalaisen tuottajan kanssa. Se oli suomalaisittain ainutlaatuista, mutta albumi Tasavallan Presidentti (1971) jäi monista huippuhetkistä huolimatta aika vähälle huomiolle. Mikä eteen? Laulajaa ja sanoittajaa vaihtanut, hyvässä nosteessa ollut viisikko äänitti seuraavaan Lambertland-albumin vasta puolentoista vuoden kuluttua, keväällä 1972. Mutta historiaa voitaisiin kirjoittaa nyt myös toisin, sillä Tasavallan Presidentin tehnyt kokoonpano taltioi Ylen studiossa ainekset mahdolliseen uuteen levyyn jo syksyllä 1971. Vasta äskettäin löydetyistä nauhoista työstetty The Lost 1971 Studio Session on tämä julkaisematta jäänyt levyharvinaisuus, jonka pisimmät kappaleet – 17 ja 13 minuuttia – päätyivät paljon lyhyempiä Lamberlandille, ja toinen vielä uusin sanoin. Yksi kappale ennakoi lisäksi Jukka Tolosen toista sooloalbumia (1973) ja sessiot päättävä Hills and Dales polkua, joka jäi sitten tutkimatta. Se on ”krautrockmainen”, kahdeksanminuuttinen improvisaatio, jossa Tolonen soittaa vain pianoa, saksofonisti Pekka Pöyry vain urkuja.

Jazz / Albumi

Designers: Designers. We Jazz. ★★★★

Ei kannata kummastella, jos monikansallisen Designers-trion ensilevyn sävellykset synnyttävät samankaltaisia mielikuvia kuin kansiin valitut arkkitehtoniset, geometriset piirrokset. Se lienee kaiketi tarkoituskin, sillä yhtyeen belgialaista kontrabasisti-säveltäjää Joachim Florentia ovat innoittaneet tämän tyyppiset katseen pysäyttävät kollaasimaiset arkkitehtuurivalokuvat, joilla belgialainen taiteilija Filip Dujardin on harhauttanut jo parikymmentä vuotta. ”Kuvan täytyy olla täydellinen pienintä yksityiskohtaa myöten”, on Dujardin sanonut ja voisi ihan yhtä hyvin kuvailla näitä pääosin pelkistettyjä, monin paikoin hypnoottisen minimalistisia tulkintoja. Ehkä odottamatonta on silti se groove ja svengi, jolla Florent, rumpali Will Guthrie ja pianisti Aki Rissanen piiskaavat ainakin puolta näistä sävellyksistä. Rissanen on tässä yhteydessä, ymmärrettävästi, levyn solistisin muusikko, mutta kyllä trioon tarvitaan aina kolme.

Rock, Jazz/ Albumi

Frank Zappa: Waka/Wazoo. Zappa Records. Viisi levyä. ★★★★

Kitaristi, laulaja ja säveltäjä Frank Zappan (1940–93) syöpäkuolemasta on kohta kolmekymmentä vuotta, mutta levyjulkaisujen virta ei tunnu tyrehtyvän. Päinvastoin, perikunnan hallinnoima Zappa Records on tuottanut pelkästään kahdentoista viime kuukauden aikana viisi eri kansiota, joilla on pääosin julkaisemattomia livetaltiointeja Zappan keskeisimmiltä kaudelta, 1970-luvulta. Varhaisin on kahdeksan levyn The Mothers 1971 ja myöhäisin kuuden levyn Zappa/Erie, mutta eniten Zappan jo julkaistua tuotantoa täydentää uusin viiden levyn Waka/Wazoo. Sen ytimessä ovat isoilla yhtyeillä äänitetyt vahvasti jazzvaikutteiset Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo, jotka pyörätuolipotilaaksi päätynyt Zappa äänitti keväällä 1972 – puoli vuotta sen jälkeen, kun tulistunut kuuntelija oli työntänyt hänet lavalta Lontoossa. Tavallaan onnettomuudesta oli siis onni, sillä instrumentaalisen Hot Ratsin (1969) jatkoksi suunnitellut Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo ovat tyylipoikkeamina yhä erinomaisia ja kestävät hyvin tämänkaltaista syventävää kertaamista. Waka/Wazoo sisältää kolme levyllistä studiossa kertyneitä vaihtoehtoisia ottoja ja yli tunnin konsertin joulukuulta 1972, yhtyeenä kymmenen muusikon harvinainen Petit Wazoo.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat