Japanin kuuluisimpiin kuuluvan säveltäjän ehkä viimeiseksi jäävä levy on upea albumi

Japanilaisartistin viiden tähden jäähyväisalbumi on pelkistetty ja intiimi, kun taas faniksi tunnustautunut Mac Demarco tulee oman instrumentaalilevynsä kanssa kaukana perässä.

Ryuichi Sakamoto esiintyi Lontoossa 2018.

24.1. 14:29

Elektroninen / albumi

Ruyichi Sakamoto: 12. Milan. ★★★★★

Instrumentaali, pop / albumi

Mac DeMarco: Five easy hot dogs. Mac’s Record Label. ★★

Eräs Japanin kuuluisimmista säveltäjistä, Ryuichi Sakamoto, sairastui kurkkusyöpään vuonna 2014. Hoidot pakottivat taiteilijan pois konserttisaleista, mutta rakkaus musiikkiin on säilynyt.

Seurauksena syntyi vuonna 2017 julkaistu async, jonka jylhä äänimaailma tuntui jotenkin lopulliselta.

Uusin albumi 12 on äänitetty sen jälkeen kun Sakamoto sai toisen syöpädiagnoosin ja taudin katsottiin edenneen neljänteen vaiheeseen. Sakamoto totesi nettisivuillaan, että tulee elämään syövän kanssa lopun elämäänsä, mutta toivoi voivansa tehdä musiikkia vielä hetken.

Sairauden sijaan Sakamoton viime levyissä keskeiseksi nousee ihmisyys.

Sekä Sakamoton edellistä että uutta kuunnellessa on vaikea olla liikuttumatta taustatarinasta, ajatellen vanhaa, kohtalonsa hyväksynyttä pianistia.

12-kokonaisuuden kappaleet on nimetty äänityshetkensä perusteella pitäen ne tasa-arvoisina keskenään. Muuten kappaleet ovat äänitysjärjestyksessä levyllä lukuun ottamatta kahta viimeistä.

Kolmas kappale 20211201 tulee iholle, kun Sakamoton hiipuva hengitys yhdistyy ensi kertaa aistikkaaseen soittoon. Vähäeleisestä balladista saa herkän vaikutelman, jossa Sakamoto pysyy elämässään kiinni juuri soittamalla.

Soittajan virtuositeetti tulee oikeuksiinsa 20220302 -kappaleen pianoraidassa, joka muistuttaa ajoittain jopa Sakamoton rakastettua klassikkoa, Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan teemaa.

Monen elektronisen musiikin suuntauksenkin pioneerina pidetty Sakamoto haluaa mahdollisesti viimeiseksi jäävällä albumillaan riisua kaiken ylimääräisen. Tila on tasavertaisesti pääosassa soitettujen nuottien kanssa, ja tuntuu kuin Sakamoto sanoittaisi jotain lopullista ilman ainuttakaan sanaa.

Tunnin mittainen teos saa mietiskelemään omaa elämää, tulevaisuutta ja ennen kaikkea elämän häilyväisyyttä ja haurautta.

Kolmentoista kuukauden aikana äänitetyn albumin Spotify-kuvituksissa on kuvia verhoista, tyynyistä, ehkäpä näkymistä Sakamoton silmin, omasta kodista.

Edellisen albumin äänityksessä Sakamoto käytti nauhoitteita ja foley-ääniä ympäri maailmaa matkojensa varrelta, mutta nyt ympäristö on kuihtunut.

Olosuhteiden pakko mahdollistaa kuitenkin intiimin hetkenupean ja omalaatuisen taiteilijan äärellä.

Albumin päättävä 20220304 kuulostaa tuulikellolta, joka jää soimaan pianon tauottua.

Sakamoto saa viisi tähteä levyn lisäksi upeasta urastaan ja rakkaudestaan musiikkiin.

Sakamoton kattava ura elokuvasäveltäjänä, laulajana, pianistina sekä kokeellisena elektronisen musiikin tuottajana on toiminut katalysaattorina monelle uudelle taiteilijasukupolvelle.

Muun muassa kanadalainen indielemmikki Mac DeMarco on kertonut hurahtaneensa Sakamotoon ja erityisesti tämän varhaiseen yhtyeeseen Yellow Magic Orchestraan, joka tunnetaan leikkisästä elektropopistaan.

DeMarco julkaisi jo toisen instrumentaalialbuminsa, osuvasti vielä samalla viikolla kuin Sakamoto.

Siinä missä Sakamoton 12 kappaletta polveilevat ja kehittyvät, DeMarcon viisut pysyvät yksitoikkoisina ja sitten pysähtyvät.

Jotakin samankaltaista DeMarcon melodisessa maailmassa kuitenkin on. Sakamotosta on ehkä peritty lämpöä ja elämänmakua melodioihin, japanilaisesta vaihtoehtorockista taas äänimaailmaa.

Kun Sakamoton kappaleet nimettiin äänitysajankohdan mukaan, DeMarco nimeää omansa äänityspaikkakunnan perusteella.

Artisti kertoi asettaneensa itselleen säännöksi, että kotiin Los Angelesiin ei ollut palaamista, ennen kuin levyllinen musiikkia on kasassa.

DeMarcon voi nähdä road tripillä läpi Yhdysvaltojen rekkamiehen lippis päässään. Hänen estetiikkaansa on aina kuulunut tietty välinpitämättömyys ja hutilointi. Ei biisien kuulukaan olla mestariteoksia, vaan pick-upin lavalta herätetyn takamaiden perusjätkän mielenmaisemaa.

Keikoilla ollaan jurrissa ja pidetään hauskaa, aina rööki huulessa ja joskus niin, että yleisö kärsii.

Albumista tekee yhtenäisen rajallinen kalusto, jota DeMarco on voinut kuljettaa läpi Kanadan ja Yhdysvaltojen. Sama bassosaundi ja akustinen kitara vievät läpi levyn, ja viehätys syntyy jälleen intiimiydestä, joka Sakamoton tavoin Five Easy Hot Dogsilla vallitsee.

DeMarcosta on kuitenkin vaikeampi löytää samaa intohimoa ja musiikillista paloa kuin idolistaan. Levy kyllästyttää, jos sitä ei käytetä jonkinlaisena taustamusiikkina vaikkapa kokkausvideoihin.

Veto ei yksinkertaisesti riitä kokonaiseksi albumiksi, ja kuulija jää toivomaan laulua. Parhaimmillaan DeMarcon nihilistiset lyriikat ovat olleet oivaltavia, ja nytkin tilaa käheälle lauluraidalle olisi roimasti.

Kriitikon valinnat: Juorupoppia ja räppärin synkkää yksinpuhelua

Indie / single

Boygenius: The Record. Interscope. ★★★

Julien Bakerin, Phoebe Bridgersin ja Lucy Dacusin muodostama indien superbändi julkaisi kolmen kappaleen singlen The Record, jota seuraa myöhemmin saman niminen albumi. Americanan sävyt moderneissa sanoituksissa toimivat, mutta vaativat tiettyä syventymistä esimerkiksi artistien henkilökohtaisiin suhdekiemuroihin, jotta ymmärtäisi missä mennään. Tällainen premissi on hieman vieraannuttava. Emily I’m Sorry ilmeisesti kertoo Phoebe Bridgersin polyamorisesta suhteesta Emily Bannoniin ja tuottaja Chris Nelsoniin.

Juorut ja paljastukset ovat tulleet osaksi poplyriikkaa yhä vahvemmin. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa maailmalla trendaava Shakiran vierailu Bzrp Music Sessionsissa, jossa hän räppää ex-miehestään Gerard Piquestä katkeraan sävyyn.

Pop / single

Miley Cyrus: Flowers. Columbia. ★★★★

Kyllähän popjuoruja riittää. Miley Cyrusin uusi kappale on huhujen mukaan osoitettu artistin eksälle, näyttelijä Liam Hemsworthille, ja oi, kuinka se toimiikaan. Tanssittava, vahvaan bassolinjaan nojaava tausta ja Mileyn osuvat lyriikat ovat hitin tae. Kid Harpoonin tuotannolle ominainen selkeä pulssi ja juuri sopiva määrä melodisia elementtejä tekevät fiilistelystä helppoa.

Maailman tämän hetken suosituin kappale nojaa myös selkeästi Bruno Marsin kymmenen vuoden takaiseen When I Was Your Man -balladiin, mutta Marsia ei ole merkitty kappaleen tekijöihin. Julkisesti Mars ei ole kuitenkaan pihahtanutkaan asiasta, joten herää epäilys, että kappaleen käytöstä referenssinä on sovittu suljettujen ovien takana.

Pop / albumi

Låpsley: Cautionary Tales of Youth. Believe. ★★★

Brittiläisen Låpsleyn nousu musiikkimaailmaan tapahtui jo teininä Soundcloud-huomion avulla. Artistin kolmas kokopitkä alkaa romanttisella bängerillä 32 Floors. Brittiperimä käy selväksi heti perään soivan Hotel Corridorsin garagemaisesta biittimaailmasta. Låpsleyn lauluääni nousee hyvin esille myös omaehtoisen tuotannon kautta.

Monen kauniin kappaleen väliin kaipaisi jotain kulmakarvoja nostattavaa säröistä hulluttelua. Sen sijaan Låpsley tyytyy flirttailemaan brittiräpin ja afrobeatin kanssa, ja hänen äänensä tai lyyrinen ajattelunsa ei pääse loistamaan. Uudet Niken tossut on olleet jalassa liian monella ennenkin, kuten Dial Two Sevenin koukussa lauletaan.

Rap / single

A$AP Rocky: Same problems? RCA. ★★★★

A$AP Rockyn retrospektiivinen single käsittelee ongelmaa, jota räpissä tulisi käsitellä paljon enemmän. Ilman rumpuja rullaavan ja alaspäin laskevan äänimaton päällä Rocky pohtii räppäreiden ennenaikaisia kuolemia.

Biisin ensiesityksen aikana Amazon Music Livessä taustakuvissa pyöri viime vuosina kuolleiden räppärien kirjo, ja se sai pysähtymään. Yliannostukset, ampumiset ja ryöstöt ovat räppipiireissä tyypillisiä tapoja kuolla nuorena.

Same Problems? kuulostaa ratkaisemattomalta mysteeriltä, johon ei ole helppoa vastausta. Rocky kertaa omaa väkivaltahistoriaansa ja pohtii, onko hän olosuhteidensa vanki. Synkeä tunnelma kuulostaa omakohtaiselta, ja kappale päättyy dystooppisena toistuvaan ”goin’ down” -fraasiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat