Ville Valo toistaa menneitä maine­tekojaan epä­miellyttävän turvallisesti soolo­levyllään

Perjantaina ilmestyvän ensimmäisen VV-albumin kappaleista puolet on ehditty jo julkaista.

VV eli Ville Valo tekee ensimmäiset soolokeikkansa viikonloppuna loppunmyydyllä Tavastialla. Kiertue jatkuu koko kevään ajan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

13.1. 2:00 | Päivitetty 13.1. 6:50

Rock / Albumi

VV: Neon Noir. Heartagram. ★★★

Vastakohtien törmäyttäminen on Ville Valon töiden keskeinen energianlähde. Siitä syntyi jo Himin varhaisaikoina yhtyeelle leimallista visuaalista kuvastoa, oivaltavia sanaleikkejä ja kansainvälisen tason rockmusiikkia.

Greatest Lovesongs Vol. 666 -debyytistä androgyyneine kansineen sooloprojekti Rambo Rimbaud’n hupaisaan nimeen Valon mielikuvitus on joskus viihdyttänyt, paikoin vaikuttanut maneeriselta.

Valon soolouran ensimmäinen pitkä levy ei poikkea kaavasta. Neon Noirin nimi yhdistää huomiovärin pimeään, levyn kannessa Valon kasvoja peittää paitsi parransänki, myös naisten hautajaisetikettiin yhdistetty suruhuntu.

Mutta vaikka VV jatkaa binäärisyydellä leikittelyä, kovin syvällisiä maailmanselityksiä ei kannata Suomen gootti-Iggyn vastuulle kasata. Riittää, että sanat ”blood” ja ”love” kuulostavat samalta, ja näin suoneniskennästä saadaan väännettyä rakkaudeniskentää (”Loveletting”).

Valo on luonut uransa nivomalla metallisen raskauden ja iskelmällisen kaipuun, ja rock soi nytkin tummasti mutta haikeasti, popimpaa otetta pelkäämättä.

Laulaja-lauluntekijän uskollisuudesta laulujensa kuvastolle tulee mieleen melankolisesta romantiikasta ja dekadentista narsismista säekaupalla runoillut L. Onerva (1882–1972.) Ja ajattomiahan kyseiset aiheet ovat, vaikka nuoren Wertherin kärsimykset voivat muuttua keski-ikäisen Wertherin kärsimyksiksi.

Ajan hengen mukaan kolme Neon Noirin biiseistä on tuttuja jo vuoden 2020 Gothica Fennica Vol. 1 -ep:ltä ja omina irtojulkaisuinaan on kuultu toiset kolme kappaletta – yhtyeensä puolet albumin tusinasta. Tuoreen artistin täytyy rummuttaa tuloaan, mutta Himin ei olisi ajatellut tekevän jotain näin draamatonta.

Musiikki ei yllätä, paitsi että itsekseenkin, kaikki soittimet itse soittaneena, Valo kuulostaa aika paljon vanhalta bändiltään. Hiukan kuin päivitetyltä kevytversiolta.

Aloittaessaan ja myöhemminkin vahvimmilla levyillään Him kuitenkin oli myös yllättävä yhtye, joka ei avoimine vaikutteineenkaan ollut kopio mistään. VV kuulostaa enemmän kuin sen tekijä vain toistaisi menneitä mainetekojaan. Tuttuus tuntuu epämiellyttävän turvalliselta.

Useassa kohtaa levy vihjaa mahdollisuuksista todellisiin irtiottoihin, campiin tanssilattiapiiskaukseen tai sairaalloisen kalpeaan lemmentuskissa haahuiluun. Lopulta se tarjoaa kelpoa villevaloa ja mallikkaita biisejä ilman ilmeisiä hittejä.

Olisi harmi, jos tämä on ollut VV:n ainoa tilaisuus irrotella.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat