Aleksis Kiven tyrmääjänä tunnetun August Ahlqvistin suvun tarina on tieto­kirjallisuutta parhaimmillaan

Antti Pirinen kirjoittaa August Ahlqvistin sukutarinan kautta 1800-luvun historiaa ja tarjoaa värikkään kuvan lupsakkaasta Kuopiosta.

Ränsistynyt Esplanadin teatteri, jossa Augustin suomentama Benedixin Riita-asia esitettiin keväällä 1860, vähän ennen uuden teatteritalon valmistumista. Vuonna 1857 otettu valokuva on yksi vanhimmista Helsinkiä kuvaavista. – Kaikki artikkelin valokuvat kirjan kuvitusta.

14.1. 10:39

Tietokirja

Antti Pirinen: Perkeleitä ja enkeleitä. Ahlqvistien maailmat. SKS. 600 s.

Zachris Topeliuksen Maamme kirjan (1875, suom. 1876) Suomen kirjallisuuden aikalaiskaanonissa ruotsinkielisen kirjallisuuden kärkeä pitää suvereenisti Johan Ludvig den Store (Runeberg). Suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäisellä sijalla loistaa runoilija A. Oksanen, porvarillisesti suomen kielen professori August Ahlqvist.

Tuoreessa Ahlqvistin suvun historiassa Perkeleitä ja enkeleitä Antti Pirinen asettaa aikalaisten kunnioittaman suurmiehen kertomuksensa keskipisteeksi. Pirinen on taiteen tohtori ja työskentelee Aalto-yliopistossa tilasuunnittelun vanhempana yliopistonlehtorina. Kirjan hän on tehnyt harrastuspohjalta.

Antti Pirinen kutsuu tietorikasta teostaan ”ryhmäbiografiaksi”, joka tarkastelee yhden päähenkilön sijaan laajempaa tietyin perustein rajattua ihmisryhmää. Kirjassa seurataan Augustina Ahlqvistin neljän pojan velisarjan, heidän puolisoidensa ja jälkeläistensä vaiheita maailmalla.

Kertomus tekee 1800-luvusta monitasoisen pitkittäisleikkauksen ja yhdistää suvun jäsenten elämäntarinat, keskinäiset yhteydet ja integroitumisen aikalaisverkostoihin osaksi laajempaa liikettä, joka loi suomalaisen kansakunnan ja aikanaan johti Suomen valtion syntyyn.

August Ahlqvist Unkarin Pestissä keväällä 1862 Ede Peskyn valokuvaamana.

Tarina käynnistyy pyykkäri Maria Elisabeth Kinnusen saapuessa vuonna 1780 Kuopioon piikomaan. Siellä hänen sukunimensä muuttuu ruotsinkieliseksi Ahlqvistiksi ja hän saa kaksi aviotonta tytärtä.

Tyttäristä Maria Augustina astui 14-vuotiaana ensimmäiseen palveluspaikkaansa ja elätti siitä lähtien itsensä ja lapsikatraansa erilaisissa palvelussuhteissa.

Marie Ahlqvist ja palvelija Kaisu Hiitolin Värtsilässä vuonna 1904. – Ahlqvistien suorittajaportaan taustalla vaikutti tärkeä naisten maailma, josta historian lehdille jäi vähäinen jälki.

Kuopiolaisessa Hårdhin kellarissa työskennellessään Augustina lienee tutustunut vänrikki Johan Nordenstamiin. Suhteesta syntyi vuonna 1826 komealla nimellä kastettu poikalapsi Karl August Engelbrekt.

Nordenstam poistui maailmalle sotimaan Venäjän sotia. Muutama vuosi myöhemmin Augustina oli jälleen raskaana. Pojan nimeksi tuli Fredrik. Isä oli ilmeisesti nuori upseeri, Alexander Jakob Wendt. Kuopioon jälkensä jättäneillä upseereilla oli kummallakin edessään loistava ura Suomen armeijassa ja valtionhallinnossa.

Augustin ja Fredrikin varhaislapsuus kului yksinhuoltajaäidin vaihtuvissa palvelussuhteissa. Varatuomari Karl Steniuksen palveluksessa Augustinalle syntyi vielä kaksi poikaa, Oskar ja Yrjö.

Pirinen tarjoaa värikkään kuvan lupsakkaasta Kuopiosta, jossa 1800-luvun alussa lähes neljäsosa lapsista syntyi avioliiton ulkopuolella, kun maan keskiarvo oli kuusi prosenttia. Aviottomiin lapsiin suhtauduttiin kansan parissa suopeasti, mutta kohtelu Augustinan palvelemissa säätyläistaloissa ei ollut aina ystävällistä.

Lapsuusvuosien kokemukset katkeroittivat pysyvästi Augustin mielen. Osattomuuden tunne, jota ei korvannut mikään myöhempi menestys ja vaurastuminen, leimasi Augustin koko elämää. Katkeruus äityi perkeleelliseksi etenkin humalapäissä, vaikka osasi professori loukata selvin päinkin.

Herraskaisuus ja ihanteellisuus tarttuivat Augustiin luontevasti nousujohtoisella luokkaretkellä. Suomalainen kansakunta oli hänelle sivistysprojekti.

Lapsuudestaan lähtien perin pohjin tuntemaa kansaa, tuota vuosisadan pyhää olentoa, hän sieti tosimaailmassa vain etäisyydeltä, mutta rakasti palavasti runomuodossa.

Kirjallisuushistoriassa August Ahlqvist on vastuussa Suomen kirjallisuuden Suuresta Traumasta, niin kuin Irma Sulkunen on sattuvasti nimennyt 150 vuotta sitten Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä kirjoitetun murska-arvostelun.

Teilaava arvostelu on taannut häijylle professorille sysimustan jälkimaineen. Kiven romaanista syntynyt kiista oli Ahlqvistin monipuolisella ja tuotteliaalla uralla pieni episodi.

Ahlqvist teki pioneerityötä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksissaan, joita varten hän teki laajoja keruumatkoja Venäjän takamailla. Kirjoitetun kielen kehittäjänä, sanaston sepittäjänä ja suomentajana Ahlqvistin asema oli sen verran keskeinen, että professori saattoi pitää sitä aivan omana luomuksenaan, jota oli varjeltava kaikenlaisilta tuhertelijoilta.

Runoilijana Oksanen oli Eino Leinon sanoin ensimmäinen ”yksilöllinen persoona” suomenkielisessä kirjallisuudessa. Hän kirjoitti myös ensimmäisen suomenkielisen sonetin, taideballadin, maakuntalaulun ja promootiorunon. Tietokirjallisuuden alalta Ahlqvist kirjoitti useita pioneeriteoksia.

Pietarin tiedeakatemia palkitsi etevän tutkijan kansainvälisesti arvostetulla Demidovin palkinnolla.

Tiedemies Ahlqvist edusti aikansa huipputukimusta, mutta runoilija Oksasesta ei tullut Suomen kirjallisuuden Shakespearea, jonka kuosiin hän ehti jo itsensä sovittaa. Aika, tuomioistumista ankarin, on asettanut paikalle ylioppilas Stenvallin.

Varsin toisenlaisessa yhteiskuntakerrostumassa liikkui velipoika Fredrik. Hän aloitti kirjanpainajan uransa Karstenin kirjapainossa Kuopiossa 1844. Kirjailijan ja runoilijan ura käynnistyi Fredrikin julkaistua runosuomennoksen muun muassa veljensä perustamassa Suomettaressa.

Nopeasti Fredrik laskeutui kuitenkin viihteellisiin jatkokertomuksiin sekä lapsille ja nuorille suunnattujen opettavaisten kirjasten suomentamiseen, joille uskonnollisen kirjallisuuden rinnalla oli runsaasti kysyntää hiljalleen laajenevassa suomenkielisessä lukijakunnassa.

Fredrikin ja Antti Mannisen yhdessä omistaman kirjapainon vuosina 1863–1867 ilmestyneestä 72 painatteesta vain kolme oli kaunokirjallisuutta, loput käytännöllistä tietokirjallisuutta, uskonnollista kirjallisuutta, opinnäytteitä ja hallinnollisia käsikirjoja. Suomen kielen voittokulku ei nojannut ainoastaan muutamaan taiderunoon ja eepokseen.

Fredrik oli 1800-luvun tuotteliaimpia kansankirjallisuuden suomentajia ja toimi myös aktiivisesti kansalaisyhteiskunnan yhdistystoiminnan piirissä. Hän edusti niitä suurmiesten varjoon jääneitä puurtajia, jotka Jukolan Eeron tavoin pyrkivät toimillaan ”kohden maamme onnea ja parasta”.

Ahlqvistien elämäntarinoissa Pirinen kohtaa myös onnettomuutta, itsemurhia, ristiriitoja, vastoinkäymisiä ja emotionaalisia jännitteitä.

Augustin ja Marie Ahlqvistin kolme pientä lasta kuolivat lyhyen ajan sisällä, ja August työnnettiin syrjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valtataisteluissa. Tällaiset iskut lisäsivät katkeruutta.

Ahlqvistin veljekset olivat kuitenkin äitiänsä hellästi rakastavia poikia. Augustina ja August olivat voimakastahtoisia ja vahvoja ihmisiä, pärjääjiä. Fredrikin elämä kääntyi loppuvuosina huikentelevaisten taipumusten ja alkoholin takia rappiolle.

August avusti mielellään sukulaisiaan vaurastuttuaan, mutta suhde Fredrikiin oli hankala. Hän ei sietänyt heikkoutta – mitä inhimillisempää, sitä vähemmän.

Augustin ja Fredrikin elämäntarinat kuvaavat suomalaisen kirjallisuuden syntymistä kahdella eri tasolla: August muokkasi suomen kielen eurooppalaiseksi sivistyskieleksi, Fredrik huolehti kielen ja kirjallisuuden aineellisista ehdoista, kustantamisesta, suomentamisesta ja painattamisesta.

Veljessarjan nuorimpien jäsenten Oskarin ja Yrjön tarinat jäävät teoksessa välttämättä vanhempien varjoon. Poikien työura eteni orastavan teollisuuden palveluksessa.

Pirisen sommitteleman 1800-luvun rakennekuvauksen matalin kerrostuma on Ahlqvistien suorittajaportaan taustalla toiminut naisten maailmaa, piian, äidin, aviovaimon ja lesken roolit ja tehtävät.

Heidän arkitoimistaan on jäänyt historian lehdille vähäinen jälki, mutta niitä ilman isänmaan rakennustyömaa ei olisi pyörinyt päivääkään.

Pirisen sukutarina on sujuvasti kirjoitettua ja elävää aikalaishistoriaa, joka kuvaa monipuolisesti suomalaisen yhteiskunnan kehitystä tunnettujen ja tuntemattomien elämänkohtaloiden kautta. Siis tietokirjallisuutta parhaimmillaan.

Oikaisu 14.1.2023 klo 14.21: Toisin kuin jutussa aiemmin luki, ei Antti Pirinen ole historioitsija vaan Aalto-yliopistossa tilasuunnittelun vanhempana yliopistonlehtorina työskentelevä taiteen tohtori.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat