Tällainen on Netflixin uuden vuoden hitti, jota ei katsota kuin perinteistä tv-sarjaa

Netflixin uutuuskokeilu Kaleidoscope on lapsekas action-renkutus, joka ei uudista tapaamme katsella televisio-ohjelmia. Lineaarista tapaa ajatella tapahtumien kulkua se kuitenkin onnistuu rukkaamaan.

Netflixin uusi alkuperäissarja Kaleidoscope nousi avausviikollaan Suomessa ja Yhdysvalloissa suoratoistopalvelun katsotuimmaksi.

5.1. 11:16 | Päivitetty 5.1. 11:26

Netflixin uusi alkuperäissarja Kaleidoscope on ryöstödraama, jonka jaksot eivät asetu perinteiseen järjestykseen.

Yhdysvaltalaisen Eric Garcian luoma draama esittelee uuden tavan katsella televisiosarjaa. Kahdeksaa jaksoa ei ole numeroitu. Ne on nimetty ainoastaan värin mukaan (Green, Yellow, Violet, Orange, Blue, Red, Pink sekä finaalijakso White).

Garcian aikaisempi tuotanto on maailmalla jokseenkin tuntematonta. Television ja elokuvien puolella hän on toiminut lähinnä tuottajan roolissa sekä käsikirjoittajana amerikkalaisissa nuortensarjoissa kuten Nickelodeonin Supah Ninjas, Netflixin Alexa & Katie ja Disney Channelin Ultra Violet & Black Scorpion -ohjelmissa.

Kaleidoscopen erityisyys on katselujärjestys, jonka kukin katsoja voi joko valita itse tai antaa suoratoistopalvelun algoritmin valita.

Yhden googlauksen avulla selviää, että White-niminen finaalijakso on tarkoitettu katsottavaksi viimeisenä. Jos finaalijakson jättää viimeiseksi, on erilaisia katselujärjestyksiä Vulture-median laskutoimituksen mukaan yhteensä 5 040. Jos kaikki jaksot sekoitetaan, voi sarjan katsella 40 320 erilaisessa järjestyksessä.

Netflix on tehnyt videopeleistä ammentavia erikoiskokeiluita aikaisemmissakin alkuperäissarjoissaan. Esimerkiksi vuonna 2019 julkaistussa Black Mirror: Bandersnatch -elokuvassa katsojalla oli mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten tarina etenee.

Kaleidoscopen tarina suureen holviin kohdistuneesta ryöstöstä on tositarinan inspiroima. Kuvassa päähenkilö Leo Pap (Giancarlo Esposito, vas.), Ava Mercer (Paz Vega) ja Stan Loomis (Peter Mark Kendall).

Garcian luoma tarina perustuu osittain tositapahtumiin. Finaalijakso White esittelee tarinan päätapahtuman, suuren ryöstön, johon valmistautumista sarja käy läpi noin 25 vuoden ajalta erilaisista näkökulmista.

Vuonna 2012 hirmumyrsky Sandy teki tuhoja Yhdysvaltain itärannikolla. Myrsky johti muun muassa osakemarkkinoiden sulkeutumiseen ja toiminnan keskeytymiseen kahden päivän ajaksi.

Myrskyn aikana tulvavedet tunkeutuivat suureen talletussäiliöön New Yorkissa. Holvi oli yhteydessä joihinkin Wall Streetin yrityksiin, ja sen sisässä oli säilössä joukkovelkakirja- ja osaketodistuksia yli 1,7 miljoonan dollarin arvosta. Lisäksi holviin oli talletettu arviolta 70 miljardin dollarin arvosta haltijavelkakirjoja, jotka tulva kasteli.

Kaleidoscopen finaalijaksossa ryöstöryhmä yrittää murtautua suureen ja hyvin vartioituun holviin, johon on talletettu seitsemän miljardin dollarin arvosta joukkovelkakirjoja. Ja taas vesi tulvii.

Jaksojärjestys voi vaikuttaa hiukan esimerkiksi siihen, kenen näkökulmasta tarinaa katselee.

Pääosassa on rikoksilla elantonsa ansaitseva perheenisä Leo Pap (Giancarlo Esposito), joka suunnittelee suurta, kostonhimoista ryöstöä entisen sellikaverinsa Stan Loomisin (Peter Mark Kendall) kanssa. Ystävykset keräävät ryöstöön viiden rosvon porukan, joiden näkökulmasta tarinaa esitellään kussakin jaksossa ajassa pomppien.

Katsoja voi itse päättä, mistä ”väristä” sarjan aloittaa. Jokaisen jakson alussa on ilmoitus siitä, mihin aikaan tapahtumat kussakin jaksossa sijoittuvat. Siis kuinka monta vuotta, kuukautta viikkoa, päivää tai tuntia ennen tai jälkeen suuren ryöstön asiat tapahtuvat.

Rosvoryhmän lisäksi mukana on rikosta selvittäviä FBI:n agentteja. Jos katselun sattuu aloittamaan jaksosta, jossa keskiössä on esimerkiksi FBI-agentti Nazan Abassi (Niousha Noor), muuttuu kokemus ja näkökulma todennäköisesti varsin erilaiseksi.

Individualismia ja elämyksellisyyttä uhkuva algoritmikokeilu on kuin jonkinlainen kapseloitu ajankuva. Ennen ensimmäistä katselukertaa on googlattava, miten sarjaa oikeastaan kannattaa katsella. Lähtökohta vaatii katsojalta ainakin jonkinlaista sitoutumista, jota suoratoistopalvelu todennäköisesti toivookin.

Spoilereidenpelkoisessa ajassa juonivetoisen tarinan kummallinen jaksojen sekoittelu kiehtoo.

Järjestely kuulostaa perin monimutkaiselta, mutta todellisuudessa sarja on melko yksinkertainen ryöstöjännäri. Breaking Bad -sarjasta tuttu Esposito tekee hienon roolituksen Leona, mutta muutoin hahmojen tarinat ja kemiat jäävät vaisuiksi.

Syvän synkeästä värimäärittelystä ja valtavista tehosteista huolimatta Kaleidoscope muistuttaa monimutkaisine rikossunnitelmineen ja humoristisine actionräminöineen tunnelmaltaan enemmän Steven Soderberghin 2000-luvun alun Ocean’s Eleven -elokuvaa kuin viime aikojen laatusarjoja.

Hienovaraisuus on korvattu videopelimäisellä ja mahdollisimman immersiivisellä katselukokemuksella. Siinä sarja onnistuu ainakin osittain. Jaksojärjestyksen rukkaaminen vaatii katsojalta kiinnostusta ja keskittymistä. Tänä aikana onnistunut immersiivisyys tarkoittaa kenties sitä, että sarjaa katsellessa ei tule kaivaneeksi puhelinta käteen rullailtavaksi.

Maailmalla Kaleidoscope on saanut niin ikään kiinnostuneen vastaanoton. Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa sarja nousi avausviikollaan suoratoistopalvelun katsotuimmaksi. Esimerkiksi The Verge kuvaili sarjaa arviossaan varsin tyypilliseksi ja geneeriseksi kostonhimoiseksi ryöstötarinaksi, mutta kokeellisuudessaan kiinnostavaksi.

Leo Pap (Giancarlo Esposito) suunnittelee suurta, kostonhimoista ryöstöä entisen sellikaverinsa Stan Loomisin (Peter Mark Kendall) kanssa.

Katsoin sarjaa Netflixin minulle räätälöimässä järjestyksessä, joka syystä tai toisesta oli Green, Yellow, Violet, Orange, Blue, Red, Pink ja viimeisenä finaalijakso White.

Ensimmäiseksi valikoituneessa Green-jaksossa tapahtumat kertovat ajasta seitsemän vuotta ennen suurta ryöstöä. Tarina alkaa vankilasta, jossa Leo ja Stan suunnittelevat pakenevansa.

Sarja tyrkkii länsimaiselle kulttuurille tyypillistä lineaarista ajattelua. Huomaan hämmentyväni, kun yritän rakentaa tarinan kulkua mielessäni, eikä se onnistukaan luontevalla tavalla ensimmäisestä jaksosta, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen.

Jaksoja katsellessa jouduin palaamaan alkuun useammin kuin kerran tarkastaakseni, mihin aikaan kyseinen väri sijoittuu. Aikahyppelystä huolimatta tarina vaikuttaa jäsentyvän loogisesti. Oikeastaan voisi ajatella, että pelkkä viimeinen jakso riittää katseltavaksi ja vain, jos tapahtumien kulusta haluaa tietää lisää on katsottava muutkin jaksot.

Omassa mielessäni jaksojen ryhmittely tapahtui jotenkin sillä tavalla, että keskiöön asettui finaalijakso White kuin jonkinlaiseksi maapalloksi. Sitä muut jaksot tuntuivat kiertävän kuin ympäröiviltä planeetoilta eri puolilta ja eri aikakausilta tarkastellen.

Lopulta Kaleidoscope on melko geneerinen ja lapsekas action-renkutus. Epälineaarisen rakenteensa ansiosta sarja onnistuu ohittamaan rikostarinoille tyypilliset genrekonventiot. Ennalta arvaamattoman rakenteen ansiosta suureen ryöstöön johtaneet ja sen jälkeiset tapahtumat loksahtelevat paikoilleen herkullisella tavalla.

Ohjelma ei todennäköisesti muuta tapaamme katsella televisiota. Se onnistuu kuitenkin tarjoamaan jotain uutta uuteen vuoteen ja kenties aavistuksen siitä, mitä interaktiivinen ja pelinomainen televisio voisi tulevaisuudessa olla.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat