Nan Goldinin näyttely on puheenvuoro humaanimman huumepolitiikan puolesta

Goldinin kuvia nähtiin Kiasmassa vuonna 2008. Tunnereaktioilta ei vältytä tälläkään kertaa.

Nan Goldin: Brian and Nan in Kimono (1983), teoksesta The Ballad of Sexual Dependency (1981–2022). – Osa Goldinin diaesityksistä nähtiin Kiasman näyttelyssä Suomessa 2008, Moderna Museetissa niistä on esillä päivitetyt versiot.

13.1. 11:56

Tukholma

Valokuva/video

Nan Goldin: This Will Not End Well Moderna Museetissa Tukholmassa 26.2. asti. Avoinna ti ja pe 10–20, ke, to, la, su 10–18, suljettu maanantaisin.

Nuorella Nan Goldinilla (s. 1953) ei ollut mahdollisuutta valokuvien vedostukseen, joten hän esitti kuviaan diaprojektoreilla. Musiikin säestämiä esityksiä nähtiin hämyisissä kapakoissa New Yorkissa 1980-luvulla. Yksikään kerta ei ollut samanlainen eikä ole edelleenkään, sillä Goldin päivittää teoksensa jokaista esitystä varten.

Tukholman Moderna Museetin näyttely on paluu juurille, sillä esillä ei ole lainkaan fyysisiä valokuvavedoksia. Päällekkäin ladottujen diaprojektoreiden raksutus peittyy musiikin alle: The Velvet Undergroundin All Tomorrow’s Parties, Petula Clarkin Downtown, Lesley Goren You Don’t Own Me. Nopeaan tahtiin vaihtuvat rujonkauniit kuvat – tupakantumpeilla poltetut kädet, miehet masturboimassa – ovat ruumiillisuudessaan liki käsinkosketeltavia, mutta boheemista ja marginalisoidusta elämästä kertovan tarinan voi hahmottaa jo pelkkiä kappaleita kuuntelemalla.

Nan Goldin: Untitled (1982), teoksesta Memory Lost 2019–2021.

Goldinin pääteos The Ballad of Sexual Dependency (1981–2022) on seitsemänsadan kuvan omaelämäkerrallinen odysseia, joka sisältää tekijänsä kaikki keskeiset teemat: rakkaus, suru, addiktiot, sukupuoli, naisiin kohdistuva väkivalta, seksi, ystävyys, perhe. Nimi on lainaa Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan kappaleesta. Molemmat teokset pukevat yhteiskuntakritiikkiä viihteelliseen esitysmuotoon, mutta siinä missä Brecht toi laulut näytelmäänsä korostetun erillisinä, Goldinin diaesityksissä musiikki ja kuva ovat erottamattomat.

Moderna Museetin retrospektiivi koostuu kuudesta esityksestä, joiden yhteiskesto on kaksi ja puoli tuntia. Teokset esitetään ”majoissa”, jotka Goldin on suunnitellut yhdessä näyttelyarkkitehti Hala Wardén kanssa. Rakennelmat ovat heppoisia ja hengettömiä, mutta tarjoavat teoksille elokuvateatterinkaltaisen rauhan.

Nan Goldin: Elephant mask, Boston (1985). Diasarjasta Fire Leap, 2010–2022.

Goldinin kuvat hehkuvat valtavaa lämpöä. Ne ovat ylistys valitulle perheelle, ystäville ja rakastetuille. The Other Siden (1992–2021) värikkäiden trans- ja queerkuvien edessä kyyneleitä on vaikea pidätellä, etenkin kun taustalla Marianne Faithfull laulaa rakkauden olevan hullu ja kiltti. Myös lapsikuvista koostuva Fire Leap (2010–2022) ilahduttaa vilpittömyydellään.

Sisters, Saints, and Sibyls (2004–2022) itkettää päinvastaisista syistä. Kolmikanavaisessa videoinstallaatiossa Goldin kertoo Barbara-siskonsa tarinan. Taustalla Johnny Cashin laulama Hurt-kappale koettelee sentimentaalisuuden rajoja. Riipivä teos on keskeinen Goldinin taiteen ymmärtämisen kannalta, kirjoittihan hän jo Balladin kirjaversion esipuheessa vuonna 1986 traumasta, jonka siskon itsemurha aiheutti. Nan oli 11-vuotias, kun Barbara tappoi itsensä asettumalla makaamaan junaraiteille. "Joka kerta kun minulle tapahtuu jotain pelottavaa tai traumaattista", hän on sanonut, "selviän ottamalla valokuvia”.

Nan Goldin: Gina at Bruce’s dinner party, NYC (1991). Kuvasarjasta The Other Side, 1992–2021.

Goldinin kuvissa ei vain kauhistella tai glorifioida. Todellisuus näyttäytyy monisyisenä. Siksi hän on seksin, huumeiden ja rock’n’rollin kuvaajana vivahteikkaampi kuin useampi aiheesta laulanut rokkari.

Goldinin sanotaan edustavan snapshot-estetiikkaa, jota määrittävät poseeraamattomat tilanteet ja suoran valon käyttö. Näyttelyn perusteella tämä on kuitenkin yksinkertaistus. Myös tapa, jolla hän käyttää kuvissaan tilaa, on aina ollut teatterinomainen: kuvat ovat lavastamattomia, mutta ihmiset niissä kuin oman elämänsä näyttelijöitä mitä persoonallisimmissa miljöissä, kuten kuvassa Gina at Bruce’s dinner party, NYC (1991). 2000-luvulla tyyli on kehittynyt yhä impressionistisempaan suuntaan.

My horse Roma, Valley of the Queens, Luxor, Egypt (2003). Sarjasta Memory Lost 2019–2021.

Kuvien rehellisyys ei siis synny niinkään tyylistä vaan metodista. Goldin kuvaa ystäviään ja tuttaviaan pitkäjänteisesti, intiimisti ja kunnioittaen. Taiteilijan sukulaissieluna voisi pitää elokuvantekijä Jonas Mekasia, joka tuli tunnetuksi niin ikään newyorkilaista elinpiiriään kuvaavista päiväkirjaelokuvista.

Moderna Museetissa Goldinin diaesityksiä katsotaan kuudessa erillisessä ”majassa”. Installaationäkymä teoksesta Sisters, Saints and Sibyls, 2004–2022.

Näyttelyn päättää kaksi addiktioihin keskittyvää teosta. The Sirens (2019–2020) on videokollaasi, jossa Goldin leikkaa kohtauksia muun muassa Michelangelo Antonionin ja Lynne Ramsayn elokuvista. Teos kuvaa huumeiden euforiaa, kun taas Memory Lost (2019–2021) tarkastelee Goldinin kokemusta opioidiriippuvaisuudesta.

Kuten miljoonat muutkin amerikkalaiset, Goldin tuli riippuvaiseksi Oxycontin-kipulääkkestä vuonna 2014. Riippuvuudesta toivuttuaan hän on keskittynyt aktivismiin Oxycontinilla rikastunutta ja taidetta rahoittavaa Sacklerin perhettä vastaan. Tästä taistelusta kertoo Laura Poitrasin palkittu dokumenttielokuva All the Beauty and the Bloodshed, joka saa Suomen ensi-iltansa helmikuussa.

Henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat Goldinin tuotannossa. Hän on populisti, joka käyttää välineinään taideaktivismia sekä massoja puhuttelevia populaaritaiteen muotoja – valokuvaa, elokuvaa ja musiikkia.

Goldinin lämpöä hehkuvat lämpöä kuvattaviaan kohtaan. – Fashion show at Second Tip, Toon, C, So and Yogo, Bangkok (1992), kokonaisuudesta The Other Side (1992–2021).

Goldin rinnastaa opioidikriisin aids-epidemiaan, jota yritettiin 1980-luvulla lakaista ensin maton alle siksi, että kyseessä oli seksuaalivähemmistöjen tauti. Opioidikriisi puolestaan koskettaa matalan tulotason väestöä. Goldinille addiktio ei ole yksilön vika, vaan oire yhtälössä, jonka osia ovat muun muassa rasismi ja jättimäisiä voittoja tekevät lääkeyhtiöt. Suomessa vastaavaa humaania päihdeajattelua on tuonut esiin Ville Verkkapuro dokumenttiromaanillaan Pete (2022).

Addiktioita kuvatessaan Goldin muistuttaa myös Nick Cavea, joka on kuvaillut heroiiniriippuvuuttaan rutiinina ja rituaalina. Goldinin kuvissa ja Caven lauluissa ei kuljeta valosta pimeyteen ja takaisin, vaan valo ja pimeys, toivo ja epätoivo, kulkevat aina rinnakkain.

This is a weeping song / But I won't be weeping long, Cave laulaa Sisters, Saints, and Sibylsin ääniraidalla; vaikka nyt surraan, joskus sekin menee ohi.

Kivun keskellä, vereslihaisissa kuvissa, välkkyy elämänjano ja usko ihmisyyteen.

Goldinin kuvissa on usein läsnä väkivalta, rakkaus tai samalla kertaa molemmat. –  Heart-shaped bruise, New York City (1980), The Ballad of Sexual Dependency -teoksesta (1981–2022).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat